YouTube (fanivideo)

Melko pian rave-kulttuurin synnyn jälkeen alkoi kehkeytyä sellaisia johdannaisgenrejä, joiden tehtävä ei ollutkaan tanssittaa ihmisiä vaan olla ihan vain kuunneltavaa musiikkia. Ensimmäiseksi ehti klubien chill out -huoneissa ja raveista palaavien ihmisten kodeissa soiva ambient house. Tanssilattian vaatimuksista ja funktionaalisuudesta vapautuminen avasikin elektroniselle musiikille aivan uusia mahdollisuuksia luovuuteen. Kääntöpuolena tässä oli se että ajan kuluessa osasta tällaista ”kuuntelumusiikkia” tuli elitististä ja sitä alettiin jotenkin pitää tanssittavaksi tehtyä musiikkia parempana ja älykkäämpänä – siitä kertoo jo genrelle keksitty nimikin, Intelligent Dance Music (IDM). Tosiasiassa siitä tuli lopulta aivan yhtä jäykkien sääntöjen määrittämää kaavamaista genremusiikkia jollaista sen kritisoima tanssimusiikkikin on.

Kavahdan aina kun musiikin yhteydessä käytetään sanaa ”älykäs”. Mitä se edes tarkoittaa? Biisejä jotka osaavat ratkaista matemaattisia yhtälöitä? Älykkyys on ihmisen ominaisuus, ei musiikin tai puhelimen! Saivartelu sikseen, ”älykkään musiikin” käsitteen mukana tulee aina sitten myös ajatus siitä kuinka jokin muu musiikki ei ilmeisesti ole älykästä. ”Tyhmälle” junglelle (#75) keksittiinkin vastapariksi Intelligent Drum ’n’ Bass, ja hardcorelle (#58) Intelligent Dance Music.

Siinä missä breakbeat hardcore ja jungle olivat mustien hip hop -piirien tapa ottaa rave-kulttuuri haltuun, IDM ja ambient house olivat valkoistakin valkoisemman keskiluokan tapa poistaa kaikki mahdollinen ”musta” groove rave-musiikista. Rivien välissä jako ”tyhmään” jungleen ja ”älykkääseen” epätanssittavaan teknoon on rasistinen: älykkäitä ovat korkeasti koulutetut valkoiset heteromiehet, tyhmiä ovat etniset vähemmistöt jotka haluavat ensisijaisesti tanssia. Toki valkoihoisetkin kuuntelivat junglea, joka oli itseasiassa etnisesti poikkeuksellisen monimuotoinen alakulttuuri, mutta sen epä-älykkäinä pidetyt elementit olivat juuri niitä jotka pohjautuivat suoremmin mustasta rytmimusiikista.

Tausta-ajatuksena on luultavasti se, että rytmit eivät voi olla älykkäitä vaikka ne olisivat kuinka monimutkaisia ja kokeellisia – näitä kahta ominaisuutta kai yleensä tarkoitetaan kun musiikkia väitetään älykkääksi. Rytmiä pidetään monotonisena jumputuksena, joka vetoaa vain ihmisen kehoon, ”eläimelliseen puoleen”, kun taas melodia ja kokeilu kokeilun vuoksi vetoaa älyyn ja siten ihmisen sivistyneeseen ja ”ylevämpään” puoleen. Vaikka junglen breakbeatit olisivat kuinka polyrytmisiä ja moniulotteisia – ominaisuuksia jotka liittyvät moniin ei-eurooppalaisiin musiikkitraditioihin mutta jotka ovat länsimaisessa musiikissa melko aliarvostettuja – se on kuitenkin vain jumputusta eikä mitään ”älykästä” ja arvokasta.

Itse en näe tällaista kahtiajakoa ollenkaan mielekkäänä. Eivät keho ja äly ole toisistaan itsenäisiä kokonaisuuksia jotka taistelevat keskenään ihmisen hallinnasta. Ei musiikin tanssittavuus kerro vielä mitään sen arvosta tai laadusta. Ihminen on sekä kehollinen että älyllinen olento, ja musiikki on kautta aikojen vedonnut näihin molempiin. Musiikin nautinnollisuus tulee niin sen kyvystä ottaa kehomme haltuun kuin sen kyvystä stimuloida ajatteluamme.

Kehon ja älyn keinotekoisesti rakennettua ristiriitaa korostivat myös muut kilpailevat vastaparit. Yksi näistä muodostuu julkaisuformaatista: tanssimusiikkia julkaistiin singleinä, kuuntelumusiikkia temaattisina albumikokonaisuuksina. Osittain IDM varmaan syntyikin vastareaktiona siihen kuinka tekno- ja house-artistit olivat usein yhden hitin ihmeitä, ja rave-pohjaiseen musiikkiin haluttiin tuoda rockin puolelta pitkäjänteisempi artistikeskeinen lähestymsitapa. Tanssimusiikki muodostuu DJ- ja yleisövetoisista genreistä, mutta kuuntelumusiikki korostaa enemmän yleisöstä irrallaan olevaa taiteilijaa, joka pyrkii ilmaisunsa itsenäisyyteen ja aitouteen, välittämättä siitä mitä muut ajattelevat. Kun artisti ei ole sitoutunut minkään genren tai skenen sääntöihin, hänellä on vapaus tehdä millaista musiikkia tahansa, yhdistellä minkä tahansa genrejen piirteitä yhteen, ilman ulkoisia paineita jotka häiritsisivät artistin sisäistä paloa. Toisaalta myös kuuntelumusiikissa oli mukana vahvana elementtinä teknolle perinteinen tekijän kasvottomuus.

Jälkimmäisenä mainitsemaani artistikeskeistä näkökulmaa arvostetaan yhteiskunnassamme, tai ainakin musiikkijournalismissa, eniten, ja yleisön ajattelemista pidetään liian kaupallisena. Ihminen on kuitenkin älyllis-kehollisen olennon lisäksi myös sosiaalinen olento, eikä musiikkia voi kuunnella ulkona kulttuurisesta kontekstista. Antikapitalistina pidän toki ikävänä sitä, että sosiaalisen hyväksynnän ilmenemismekanismina nykymaailmassa on markkinatalous. Toisaalta kuuntelumusiikkia voi pitää vielä ”kapitalistisempana”, koska sitä ei kuunnella osana yleisöä, puhumattakaan yhteisöstä.

”Älykäs” kuuntelumusiikki on paljon individualistisempi kulutushyödyke kuin tanssimusiikki. Klubilla käydessä kuitenkin kokee paljon sellaista mitä ei voi kaupallistaa – esimerkiksi sosiaalista yhtenäisyyden tunnetta (riippuu toki klubista ja kävijästä). Jos taas musiikkiin ei sisälly muuta kuin tuote, jota kulutetaan, siinä ei oikein ole mitään mikä jää välineellisen vaihtotalouden ulkopuolelle. Tietenkin musiikin aiheuttamat tuntemukset kuulijassa ovat usein paljon syvempiä kuin vain ”onpas viihdyttävää kuluttaa”, mutta IDM:ssä usein pyrittiin myös tunteiden poistamiseen musiikista, aivan kuten taidemusiikissakin 1900-luvulla (ks. esim. #84, #80, #78 ja #77). Kuuntelukokemuksessa keskeisintä on tällöin ”objektiiviseksi” mielletty etäinen tarkastelu, jonka kautta kuulija saa tyydytystä siitä kuinka hän ymmärtää ja purkaa mielessään musiikillisia elementtejä; IDM kuulostaa jännältä koska se rikkoo konventioita, mutta muuta sisältöä sillä välttämättä ei aina ole.

Koko kahtiajako on kuitenkin ihan hölmö. Oikeasti IDM:ssä on myös paljon rytmejä, joskin ne rikotaan usein niin että niistä tulee epätanssittavia. Skotlantilaista Boards of Canadaa en edes osannut pitkään mieltää IDM:ksi, koska kaikissa genren määritelmissä sanotaan että (nimestään huolimatta) sitä ei voi tanssia, vaikka kyseessä on oikeasti hyvinkin rytminen yhtye. Heidänkin rytminsä kuulostavat kyllä parhaalta ihan paikallaan keskittyneesti kuunnellen, mutta voi niitä halutessaan varmaan tanssiakin.

BoC:n versio IDM:stä onkin läheistä sukua downtempo-musiikille, jota edustivat mm. Ninja Tune, jolle on levyttänyt esimerkiksi Amon Tobin (Four Ton Mantis). Downtempo niinikään on elektronista kuuntelumusiikkia, mutta rytmit ovat niin hidastempoisia että niillä tavoitellaan rauhallista tunnelmaa, aivan kuten ambient housessakin. IDM puolestaan pyrki välillä kuulostamaan myös epämiellyttävältä ja haastavalta.

Kenties Boards of Canada on yksi genrensä parhaista nimenomaan siksi, etteivät he pelänneet selkeitä rytmejä. Heidän musiikkinsa on myös poikkeuksellisen tunteellista ja lämmintä. Siinä on kaikkea sitä minkä puutteesta IDM:n kriitikot yleensä kyseistä genreä eniten syyttävät. Kenties pääsyy tähän on se, että bändin muodostavat veljekset ja heidän yhteinen lapsuutensa 1970-luvulla on merkittävässä roolissa heidän tuotannossaan. He käyttävät analogisia soundeja ja lapsuutensa tv-ohjelmista ja valistusvideoista. Niitä on hyödynnetty myös parissa loistavassa fanivideossa jossa niiden kerronnan rytmi ja pehmeä ajan patinoima väritys toimivat täydellisesti yhdessä BOC:in analogisen lämmön kanssa: Everything You Do Is a Balloon ja Pete Standing Alone ovat loistavia esimerkkejä.

BOC-veljesten kenties parhaan levyn Music Has the Right to Children (1998) julkaisi yksi keskeisimmistä IDM-levymerkeistä, bleep-and-bassia (#82) julkaisemalla aloittanut Warp Records. Bändi oli julkaissut jo useita omakustanteita rajoitettuina painoksina, joita myytiin mm. Internetin IDM-sähköpostilistojen kautta. Tämä heidän kolmas albuminsa oli kuitenkin ensimmäinen ison julkaisun saanut albumi ja siltä julkaistiin pari singleäkin, joista tämä Telephasic Workshop tosin vain promona.

Kappaletta dominoivat rauhoittava biitti ja pirstaleiksi pilkotuista puhesampleista koottu rytmikäs äänikollaasi, joka tuo kappaleeseen inhimillisyyttä, mutta kuitenkin hieman häiritsevällä tavalla. Olen aina ihmetellyt mitä tuon biisin nimi tarkoittaa joten koitin nyt selvittää. Epämääräisiä tuloksia kyllä löytyi mutta uskottavin selitys on se, että kyse olisi simultaanisesta telepatiasta, ”telefasiasta”, joka siis ei ole oikea sana vaan ilmeisesti ihan tätä biisiä varten keksitty yhdistelmä sanoista tele ja phasic. Workshop viitannee BBC Radiophonic Workshopiin.

”Samanaikainen telepatia” ehkä viittaa tässä kappaleessa juuri tuohon eri äänien muodostamaan kaoottiseen puhemattoon, josta erottaa selvästi monta puhujaa mutta yhdenkään sanomisista ei saa mitään selvää. Ehkä kappale kertoo siitä että ihmiset yrittävät kommunikoida telepaattisesti, mutta epäonnistuvat siinä koska ajatuksia syöksyy joka suunnasta kohti, eikä mitään niistä erota toisistaan kunnolla koska kaikki tulee kerralla, päällekkäisenä ajatusten vyörynä.

Lue lisää: Reynolds (2008) s. 156-158, 180, 186, 380-400; Reighley (2000): s. 170-183.

Kuuntele myös: Saksalainen Mouse on Mars osoittaa ”älyllisyyttään” kertomalla ottavansa vaikutteita enemmän krautrockista (#51) kuin rave-kulttuurista (Twift Shoeblade), kun taas μ-ziq:in Phi* 1700 (u/v) -biisin nimi kertoo kaiken oleellisen IDM:n itsetarkoituksellisesta vaikuttaa ”älykkäältä”. Vaikka breakbeatit alunperin nähtiinkin ehkä ”älykkään” teknon vihollisina, lopulta tuli niidenkin vuoro päätyä muuhunkin kuin tanssittavaan käyttöön. Genret kuten drill ’n’ bass (Squarepusher) ja breakcore (Venetian Snares) manipuloivat ja väänsivät breakbeatit tunnistamattomaksi sotkuksi joka oli liian katkonaista ja nopeatempoista kenenkään ihmisen tanssia.

Jos vinyyli formaattina inspiroi monenlaista luovaa äänenkäsittelyä, ei CD jäänyt kakkoseksi. Oval-kokoonpano kehitti glitch-genreä tärvelemällä tarkoituksella CD-levyjä ja koostamalla kappaleita niiden napsumisista, hyppimisistä ja muista virheäänistä. Ovalin jäsenet ajattelivat, että laitteiden ja tietokoneohjelmien käyttäminen ”oikein” tekee musiikista ennalta-arvattavaa ja kaavamaista. Siksi on haettava ja korostettava virheitä. Teknologian epätarkoituksenmukainen käyttö onkin ollut yksi keskeisimmistä elektronista musiikkia eteenpäin vievistä voimista. Esimerkkikappaleena Ovalilta 20-minuuttinen Do While.