#60 Depeche Mode – Personal Jesus (1989)

Spotify: singleversio | albumiversio
YouTube: musiikkivideo | Devotional-live

Personal Jesus; singlen kansikuvaKun Daniel Miller pisti Warm Leatherettensä (#63) ulos omakustanteena, singlen kansiin painettiin nimi ”Mute Records” ja Millerin kotiosoite. Yllättäen underground-hitiksi muodostuneesta seiskatuumaisesta innostuneet omaa minimalistista synapoppiaan tehneet muusikot ryhtyivät lähettelemään Millerille kotiin demokasetteja koska luulivat Mutea ihan oikeaksi levy-yhtiöksi. Sellaiseksi se sitten lopulta muodostuikin kun Miller ryhtyi punkin jälkeisessä DIY-ilmapiirissä tehtailemaan levyjä omasta kellaristaan käsin.

Ensimmäinen ”bändi” josta Miller innostui niin paljon että halusi oikeasti julkaista levynkin, oli Fad Gadget (Back to Nature, 1979). Tämä Frank Toveyn sooloprojekti päätyi 1990-luvun lopun comebackinsa myötä myös lämmittelemään vuosikymmenten saatossa Muten suurimmaksi bändiksi kasvanutta Depeche Modea. Tämä Basildonin pikkukaupungista maailmalle lähtenyt yhtye on osoittautunut pitkäikäisimmäksi ja sitkeimmäksi 1980-luvun alun futuristi/uusromantikko-synapoppia soittaneista kokoonpanoista.

Iloisesta popista bändi kuitenkin siirtyi pian synkemmille vesille, kun Vince Clarken poistuttua yhtyeestä biisintekovastuu siirtyi Martin L. Gorelle. Hänen seksiä, uskontoa ja ihmissuhteita käsittelevät tekstinsä lähestyivät aiheitaan synkän melankolisesta ja keskiluokkaisella tavalla perverssistä näkökulmasta. Siinä sivussa yhtye yhdessä tuottaja-Millerin kanssa eksyi myös elektronisen kokeilun tielle – kuuntele vaikka bändin lyhyttä poliittista vaihetta edustava Test Dept. -henkinen Pipeline (1983) tai Art of Noise (#70) -tyylisen MIDI-samplekollaasin päälle rakennettu It Doesn’t Matter Two (1986).

Todellista jälkeään elektronisen popin historiaan yhtye alkoi kuitenkin painaa profeetallisesti nimetyllä Music for the Masses (1987) -levyllään. Discon 1970-luvulla traumatisoimat Yhdysvallat eivät olleet yhtä valmiita syleilemään teknoa ja housea kuin Eurooppa, vaikka ne olivatkin nimenomaan amerikkalaislähtöisiä genrejä (joihin Depeche Modekin osaltaan on vaikuttanut merkittävästi). Yhdysvalloissa oltiin vastaanottavaisempia rock-henkisemmälle Depeche Modelle, joka alkoi tällä kuudennella levyllään vaivihkaa lisätä kitaroita soundiinsa. Levyä seuranneen kiertueen päätti Kalifornian Pasadenassa järjestetty massiivinen stadionkeikka, josta legendaarinen D. A. Pennebakerkin teki kiertue- ja keikkavideon 101. Tuo jättimenestys oli täydellistä pohjustusta parin vuoden perästä tulleelle singlelle Personal Jesus (1989), jossa kitaroita ei enää käytetty minään mausteena vaan rokattiin täysillä.

MFTM oli myös se levy, jolla yhtye aloitti pitkän ja hedelmällisen yhteistyönsä belgialaisen valokuvaaja-ohjaaja Anton Corbijnin kanssa. Hänen mustavalkoiset ranskalaista taide-elokuvaa henkivät musiikkivideonsa tekivät selvän pesäeron muuhun synapoppiin. Tässä oli konebändi joka näytti rock-bändiltä jo ennen kuin kuulosti siltä. Heidän siirtymisensä stadionluokan bändiksi ja Personal Jesuksen rouhea kitarasoundi tiesivät sitä että elektronisen musiikin historiaa oltiin tekemässä.

Personal Jesuksesta tuli bändin levyjä Yhdysvalloissa levittäneen Warnerin siihen astisen historian myydyin 12 tuuman single, pääosin siksi että se julkaistiin jo puolisen vuotta ennen albumia, hartaasti odotettua Violatoria (1990). Menestykseen vaikutti myös innovatiivinen mainoskampanja, jossa brittilehtien henkilökohtaista-palstoilla julkaistiin ilmoituksia joissa luki aluksi vain ”Your personal Jesus” ja myöhemmin mukana oli myös puhelinnumero johon soittamalla kuuli kappaleen. Violator osoittautuikin bändin lopulliseksi kaupalliseksi ja taiteelliseksi läpimurroksi. Se tunnetaan mahdollisesti parhaiten Enjoy the Silence -hitistä, joka sai mm. vuoden parhaan brittisinglen Brit Awardin (1991). Personal Jesus kuitenkin mielestäni symboloi parhaiten bändin lopullista siirtymää synapopista elektroniseksi rock-bändiksi.

Priscilla Presleyn Elvis and Me (1985) -kirjasta inspiraation tekstiinsä ottanut Personal Jesus yhdisteli DM:n tyypillisiä tummanpuhuvia konesoundeja Dave Gahanin kolkkoon baritoniin ja Goren todella tarttuvaan kitarariffiin. Tekstissään Gore rinnastaa maallista ja hengellistä rakkautta itselleen hyvin tyypillisellä tavalla: se kertoo Priscillan ja Elviksen avioliiton kaltaisista epätasapainoisista parisuhteista, joissa toinen osapuoli palvoo partneriaan kuin Jumalaa. Kappale sisältää myös ensimmäisiä viitteitä bändin gospel-vaikutteista jotka pääsivät kunnolla vapaaksi seuraavalla albumilla, vuoden 1993 Songs of Faith and Devotionilla.

Corbijnin video oli vielä Music for the Masses -kauttakin leimallisemman rock. Gahan esitteli tatuoitua, aiempaa katu-uskottavampaa kehoaan, kun bändi käy huorissa Meksikoa henkivissä maisemissa. Video joutui myös MTV:n sensuurin kohteeksi (se vasta onkin rock!), mutta jostain kumman syystä ainoa poistettu kohta on ne pari sekuntia kun videossa näkyy hevosen peräpää. Kenties syynä on konteksti: video tapahtuu bordellissa ja Martin Gore huohottaa siinä kohdassa kappaletta epämääräisen seksuaalisesti. Kai jonkun moraalipanikoijan kiero pää loi yhteyksiä eläimiinsekaantumiseen.

Personal Jesus; 7" singlen takakansi

Biisin rock-uskottavuudesta kertoo sekin että sitä ovat coveroineet mm. Johnny Cash ja Marilyn Manson. Toisaalta siitä on kopioitu myös keskeiset koukut nykytanssimusiikin hitteihin Beware of the Dog (Jamelia, 2006) ja Reach Out (Hilary Duff, 2008). Yhtye itse tavoitteli kappaleella nuoreempaa yleisöä julkaisemalla sen uudestaan remixattuna singlenä vuonna 2011. Personal Jesus on muutenkin merkittävä kappale Depeche Moden remix-historiassa: siihen mennessä heidän singleillään oli ollut lähinnä bändin itsensä tekemiä 80-luvulle tyypillisiä pidennettyjä versioita, mutta tästä lähtien heidän singleillään oli kasvavassa määrin vierailevia remixaajia suoraan trendikkään tanssimusiikin huipulta. Tällä kertaa asialla olivat vielä Violatoria tekemässä olleet miksaaja François Kevorkian ja tuottaja Flood, mutta tulevilla singleillä jälkensä remix-historiaan painoivat monet rave-kulttuurista nousseet tähtinimet.

Depeche Mode vei loppuun muodonmuutoksensa täysiveriseksi rock-bändiksi kun Songs of Faith and Devotion nousi Yhdysvaltojen albumilistan kärkeen. Tuon levyn rouheita kitaroita ja taustalaulajia enemmän rockia huokui kuitenkin sitä seurannut Devotional/Exotic-kiertue, joka oli lähes Spinal Tap -henkistä dekadenssia. Corbijn suunnitteli megalomaaniset lavarakennelmat ja bändin konevelho Alan Wilder soitti liverumpuja osan setistä. Varsinaista bändikokoonpanoa täydensivät kaksi mustaa gospel-laulajaa. Lämppärinä oli vielä pahamaineinen huumehörhöbändi Primal Scream, joten katastrofin ainekset olivat kasassa.

Elektronisen musiikin vaikeus saada joukkoviestinnässä arvostusta on usein johtunut siitä, että muusikot eivät ole pelanneet rockin ympärille rakentuneen musiikkiteollisuuden säännöillä: musiikki on ollut anonyymiä ja kollektiivista, äänitteiden levitys lain rajoilla ja ruohonjuuritasolla. Tässä mielessä elektronista musiikkia voi hyvin pitää vastahegemonisena kulttuurina, joka pyrkii haastamaan valtamedian käsitykset siitä mitä populaarimusiikki on. Rockin mukaan musiikkia tekevät supertähdet, jotka ovat taiteellisia neroja mutta myös valovoimaisia mediatähtiä; sen mukaan ”oikea” musiikki julkaistaan albumeilla eikä sinkuilla, ja ”oikea” musiikki soitetaan livenä yleisönä eikä miksata valmiilta levyiltä klubiympäristössä.

Jos hyväksyy tämän rock-keskeisen määritelmän musiikin ”aitoudesta”, elektronisesta musiikista tuli ”aitoa” mm. juuri Depeche Moden kitaroiden ja livekeikkojen ansiosta. Jos taas kyseenalaistaa sen käsityksen, huomaa että yhtye ei itseasiassa juurikaan vaikuttanut elektronisen musiikin hyväksyttävyyteen ”oikeana musiikkina”. Yhtye muutti valtavirran rockia hieman ”koneystävällisemmäksi”, mutta ennemmin kyse oli siitä että Depeche Mode soitti elektronista musiikkia rockin ehdoilla.

Parhaiten tämä näkyy juuri Devotional-kiertueen ”ulkomusiikillisissa” seuraamuksissa. Andrew Fletcher jätti kiertueen kesken terveyssyistä ja Goren alkoholiongelma syveni. Pari vuotta kestäneen kiertämisen päätteeksi Wilder erosi yhtyeestä ja viimeisen niitin bändin arkkuun oli vähällä lyödä Gahan, joka melkein kuoli huumeiden yliannostukseen. Kyse ei ole tietoisesta julkisuusstrategiasta kaikki kliseet täyttävänä rock-bändinä vaan siitä että rivien välissä rock-kulttuuri elää juuri tällaisesta ”rock-elämäntavasta” ja sen ympärille muodostuvasta tarustosta. Depeche Mode alkoi täyttää kaikki ne kriteerit joilla mitataan musiikin kelpaamista rockin kaanoniin: näkyvyys MTV:llä, rock- ja juorulehdissä sekä stadion-kiertueilla, unohtamatta personoitumista selkeään karismaattiseen keulahahmoon (Gahan). Uskottava rock-imago on niin olennainen osa populaarimusiikkia että se vaikuttaa itse musiikin kokemiseen. ”Ulkomusiikillinen” oli siis ihan syystä lainausmerkeissä.

Tietyssä mielessä Depeche Mode kuolikin 1990-luvun puolivälissä. Myöhäistuotantonsa myötä yhtye on joutunut pikavauhtia rockin hautausmaalle: julkaisemaan mitäänsanomattomia levyjä jotta saisivat tekosyyn lähteä kiertueelle soittamaan kaavamaisia jäähallikeikkoja nostalgiannälkäisille keski-ikäisille perheenisille, joista on kiva kaivaa se kauhtunut musta t-paita vaatekaapista kerran viidessä vuodessa. Yhtye on siis aivan täydellinen rock-tarina.

Kuuntele myös: Vince Clarke oli mukana Depeche Modessa vain Speak & Spell (1981) -debyytillä, mutta lähti sen jälkeen tekemään merkittävää uraa omalla tiellään. Biisintekijänä ja studiovelhona hän muodosti 1980-luvulla monta dynaamista duoa, jotka loivat synapopin historiaa: vokalistikumppaneiksi löytyivät Alison Moyet (Yazoo: Don’t Go, 1982), Feargal Sharkey (The Assembly: Never Never, 1985) ja Andy Bell (Erasure: Sometimes, 1986).

#61 Throbbing Gristle – Hamburger Lady (1978)

YouTube (vain ääni)

Throbbing Gristle: D.o.A. - The Third and Final Report (1978); levynkansiEräänlaista musiikin ”vuotta nolla” kaipasivat 1970-luvulla saksalaisten (ks. #64) lisäksi myös Ison-Britannian industrial-pioneerit. Punk oli valtavirran käsitys kapinasta vanhaa rock-musiikkia vastaan, mutta radikaaleimmille taiteilijoille se oli silti liian samanlaista kuin aiemmin kuultu. Punk oli sekin rockia, ainoastaan vähän yksinkertaistettuna ja ehkä huonommin soitettuna. Punkin DIY-estetiikka tarkoitti sitä että kuka tahansa saattoi perustaa bändin kunhan vain opetteli ne kolme sointua kitaralla, mutta Throbbing Gristlen kaltaisten avantgarden esitaistelijoiden mielestä siinä ei ollut järkeä.

Miksi opetella edes ne kolme sointua, miksi opetella edes soittamaan musiikkia? Punkin toimintaan kehottava ”opettele kolme sointua ja perusta bändi” kääntyi Gristlen mielissä muotoon ”ole kuin kaikki muut, sinun täytyy opetella soittamaan”. He pitivätkin itseään epämusiikkina ja epämuusikoina, koska vain se oli kyllin radikaalia heille. Elektroniikka tarjosi tässäkin mahdollisuuden kiertää vanhat musiikkitraditiot. Melua luovilla sähköisillä laitteilla kuka tahansa saattoi tehdä äänitaidetta, ilman että täytyi osata soittaa mitään, ilman että tarvitsi edes tietää mitä musiikki on. Näitä uusia instrumentteja soittaakseen ei tarvinnut tietää mitään länsimaisesta musiikkiperinteestä, tarvitsi vain loogista ajattelua ja inspiraatiota.

Punk oli vain poppia uusissa vaatteissa, adornolaisittain ”pseudoindividualisoitua”, industrial sen sijaan oli todellista kapinaa vanhoja rakenteita vastaan. Gristle hylkäsi kaikki perinteiset hyvän musiikin kriteerit – soittotaidon ja tyylitietoisuuden – ja korvasivat ne ideoiden runsaudella, aitoudella ja ilmaisun energisyydellä. Yhtye halusikin vedota ihmiseen kehollisesti: laulut, melodia ja rytmi hylättiin ja tilalle tuotiin päällekäyvä äänen voima joka jyrää kuulijansa alleen ja samalla ravistelee heidät hereille porvarillisesta unestaan. Tässä mielessä heillä oli paljon yhteistä tulevan elektronisen tanssimusiikin kanssa, vaikka musiikin funktio olikin täysin toisenlainen.

Gristlen keskushahmo Genesis P-Orridge asettikin yhtyeen alkumetreillä vaatimuksen ettei yhtyeessä saa olla rumpalia. Hänen näkemyksensä oli silloin että kaikki länsimainen populaarimusiikki on peräisin orjien musiikista, koska rhythm and blues -pohjainen traditio oli selvästi afroamerikkalaista ja alunperin siis syntyjään orjuutetun kansanosan musiikkikulttuurista. Hänelle tällaisen musiikin soittaminen tarkoittaa sitä että antautuu sen saman järjestelmän orjaksi, joka afrikkalaisiakin toi Amerikkaan.

Tätäkin voi toki pitää yhtenä piilorasistisen kulttuuri-imperialismin muotona: kuka valkoihoinen ja läpeensä eurooppalainen Orridge muka on kertomaan mitä rhythm and blues -musiikki on sen tekijöille merkinnyt. Ehkä se oli tämä musiikki joka syntyjään oli ainoa afrikkalaisten orjien tapa vastustaa heidän kulttuurista alistamistaan, ainoa osa afroamerikkalaista kulttuuria josta heidän orjuuttajansa eivät määränneet? Toki se myöhemmin sulautettiin osaksi valkoista populaarikulttuuria tavoilla, joiden eettisyys tekijänoikeuksien ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kannalta on vähintäänkin kyseenalainen.

Afroamerikkalainen populaarimusiikki oli Orridgelle 1800-luvun ”sokeriplantaasimusiikkia” – sen sijaan kukaan ei ollut hänen mielestään tehnyt musiikkia 1900-luvusta, teollisesta orjatyöstä. Hän halusi siirtää musiikin rockin ja bluesin agraarisista lähtökohdista nykyaikaan, (jälki)teolliseen kaupungistuneeseen yhteiskuntaan. Gristlen musiikin pohjana olikin äänitaiteen luominen tuotantolinjalla työskentelystä. Tästä syntyi siis termi ”industrial”, joka ihan ensimmäisenä näkyi heidän oman levy-yhtiönsä, Industrial Recordsin nimessä. Siitä se sana sitten levisi tarkoittamaan koko musiikkityyliä ja vuosikymmenten saatossa ihan kokonaan uusiakin musiikkityylejä. Nimen keksi TG:n amerikkalainen yhdyshenkilö Monte Cazazza, jonka debyyttisingle To Mother on Mother’s Day (1979) olikin levy-yhtiön ensimmäinen julkaisu josta ei vastannut itse Gristle.

Lue loppuun

#74 Boards of Canada – Telephasic Workshop (1998)

YouTube (fanivideo)

Melko pian rave-kulttuurin synnyn jälkeen alkoi kehkeytyä sellaisia johdannaisgenrejä, joiden tehtävä ei ollutkaan tanssittaa ihmisiä vaan olla ihan vain kuunneltavaa musiikkia. Ensimmäiseksi ehti klubien chill out -huoneissa ja raveista palaavien ihmisten kodeissa soiva ambient house. Tanssilattian vaatimuksista ja funktionaalisuudesta vapautuminen avasikin Boards of Canada - Music Has the Right to Children; levynkansielektroniselle musiikille aivan uusia mahdollisuuksia luovuuteen. Kääntöpuolena tässä oli se että ajan kuluessa osasta tällaista ”kuuntelumusiikkia” tuli elitististä ja sitä alettiin jotenkin pitää tanssittavaksi tehtyä musiikkia parempana ja älykkäämpänä – siitä kertoo jo genrelle keksitty nimikin, Intelligent Dance Music (IDM). Tosiasiassa siitä tuli lopulta aivan yhtä jäykkien sääntöjen määrittämää kaavamaista genremusiikkia jollaista sen kritisoima tanssimusiikkikin on.

Lue loppuun

Rytmistä vai voimakasta melua?

Eri genrejen syntyä ja historiaa on aina hauska kartoittaa. Harvemmin kuitenkaan uskallan niistä ihan julkisesti kirjoittaa koska aina löytyy joku joka on perehtynyt asioihin minua paremmin. Rhythmic noise, tuttavallisesti rytminoise, taitaa kuitenkin olla sen verran marginaalinen genre ettei siitä voi koskaan kirjoittaa liikaa. Sinänsä ”rytminen melu” on aika ristiriitainen termi, mutta niin on monen muunkin genren nimi. Se nyt kuitenkin on vakiintunut powernoisen ohella toiseksi tätä genreä kuvaavaksi sanaksi.

Ihan vain selkeyttäkseni itselleni genren historiaa, sen suhdetta muihin genreihin sekä sen sisäistä rakennetta, kirjoitan tähän jonkinlaisen tiivistelmän omasta tietämyksestäni. Olen myös pohtinut paljon termien rhythmic noise ja powernoise mahdollisia eroja, joita koitan tässä myös käsitellä. Kirjoitan powernoisen yhteen, toisin kuin yleisesti on tapana, jotta nämä kaksi termiä erottuisivat selvemmin toisistaan. Kenties jatkoa seuraa joskus muista genreistä, jos siis uskallan. Olen täysin epäuskottavasti unohtanut kaikki lähteeni; Wikipediasta on tietysti osa tiedoista, muualta netistä sitten loput.

Rhythmic noisea luonnehtii ennenkaikkea säröinen konebiitti, joka tulee pääosin 4/4 tahdissa esimerkiksi Roland TR-909 -rumpukoneesta. Musiikki on siis yleensä tanssittavaa, mutta välillä rytmikuviot ovat siihen turhan nopeita tai epäsäännöllisiä. Myös dark ambient -henkisiä tai muuten abstraktimpia kappaleita löytyy usein nopeampien kappaleiden seasta. Monet bändit ovat myös julkaisseet kokonaisia levyllisiäkin rauhallisempaa materiaalia. BPM:ssä on siis paljon vaihtelua hitaasta maalailusta melkein 200:a biittiä minuutissa lähentelevään paahtoon, mutta tunnelma on yleensä samalla tavalla synkkä ja painostava.

Laulettuja rhythmic noise -kappaleita on erittäin vähän ja silloin kun ihmisääntä kuullaan, se on yleensä puhetta, todennäköisesti jostain obskuurista tieteis- tai kauhuleffasta samplattuna. Joskus kuullaan myös voimakkaasti särötettyä huutopuhetta. Nimestään huolimatta genren yhteys varsinaiseen noise-musiikkiin on siis vähäisempi: painavampi sana on todellakin se rytmi. Toki noisen ja rhythmic noisen välillä on yhteyksiäkin; esimerkiksi j-noisen legendan Merzbow’n tuotannosta osa on hyvinkin rytmistä. Lähigenrejä ovat ennemminkin drum ’n’ bass, IDM, hardcore techno ja breakcore.

Rhythmic noise genrenä syntyi oikeastaan 1990-luvun puolivälin tienoilla Saksassa, mutta sillä on juurensa 1980-luvun (post-)industrialissa. Keskeinen esikuva genrelle on espanjalainen Esplendor Geométrico, joka on tehnyt säröistä ja rytmistä industrialia jo 80-luvun alusta alkaen. Myös esimerkiksi Art of Noisen kokeellisimmassa materiaalissa on huomattavissa selkeästi samoja elementtejä kuin rytminoisessa. Jotkut maininitsevat Mark Stewartin As the Veneer of Democracy Starts to Fade (1985) -albumin yhtenä merkittävän lähdeteoksena, mutta itse en kyllä ymmärrä tätä yhteyttä. EBM-pioneereistä Absolute Body Control ja Klinik tutun belgialaisen Dirk Ivensin Dive-sivuprojekti myös liikkui rytminoisen ja EBM:n rajoilla 90-luvun alussa. Sittemmin Ivens on keskittynyt tähän genreen enemmän Sonar-projektinsa kanssa.

Aluksi rytminoise ei ollutkaan electro-industrialista ja EBM:stä olennaisesti erottuva suuntaus. Esimerkiksi 1990-luvun alussa :wumpscut:in varhaistuotannon säröisyys oli hyvin läheistä sukua saman aikakauden Aschen tai P·A·L:in kanssa. EBM- ja rytminoisebändit esiintyivät myös täysin sekaisin samoilla kokoelmilla ja levy-yhtiöillä. Näistä tärkeimmät olivat alusta lähtien, ja edelleen, vuonna 1994 Saksassa perustetut Ant-Zen ja Hands Productions. Jälkimmäinen on genren pioneereihin lukeutuvan Winterkälten Udo Wiessmannin perustama yhtiö, joka pyörittää myös omaa Forms of Hands -festivaaliaan.

1990-luvun puolivälissä genre alkoi toden teolla erottautua muusta EBM:stä ja industrialista kun levytysuransa aloittivat edellä mainittujen yhtyeiden lisäksi mm. Synapscape ja Imminent Starvation. Monimuotoisemman alun jälkeen nämä yhtiöt alkoivat pian erikoistua enemmän tähän yhteen genreen, joskin 2000-luvulle tultaessa alkoivat julkaista enemmän myös lähigenrejä. Muita merkittäviä eurooppalaisia levy-yhtiöitä ovat olleet mm. Pflichtkauf, Ad Noiseam ja Ant-Zenin tytärmerkki Hymen.

Pohjois-Amerikkaan musiikki rantautui muutamaa vuotta myöhemmin ja paikallisessa skenessä alkoi 90-luvun lopulla vaikuttaa erityisen vahvasti yhdysvaltalainen Converter sekä kanadalaiset Orphx, Iszoloscope ja Antigen Shift. Samoihin aikoihin alkoi ilmaantua myös rytminoisea muihin genreihin aiempaa rohkeammin yhdisteleviä bändejä ympäri Eurooppaa. Feindflug alkoi yhdistellä EBM:ää ja miltaristista estetiikkaa instrumentaaliin rytminoiseen ja belgialainen This Morn’ Omina löysi oman tribaali-industrialin, goa trancen ja rytminoisen sekoituksena syntyneen soundinsa. Erityisen yleinen rytminoiseen sekoittuva genre on breakcore ja tuolle tyylille ominaisia break beateja käyttääkin esimerkiksi ruotsalainen Tarmvred, joka hyödyntää musiikissaan rohkeasti myös chiptune-soundeja.

Samoihin aikoihin myös termi powernoise ilmestyi käyttöön rhythmic noisen synonyyminä, ja näiden kahden termin eroa onkin vaikea määrittää. Powernoise-termi on alunperin kotoisin Noisexin vuoden 1997 kappaleesta United (Power Noise Movement) ja minulle on syntynyt sellainen käsitys, että rhythmic noise olisi enemmän eurooppalainen nimitys. Noisex oli ensimmäinen Yhdysvalloissa julkaistu bändi Saksan skenestä ja ilmeisesti power noise onkin enemmän lanseerattu amerikkalaisille markkinoille – sitä käytetään hieman enemmän Yhdysvalloissa ja amerikkalaisista artisteista; näitä ovat esimerkiksi W.A.S.T.E., Alter der Ruine ja Caustic. Pohjois-Amerikan merkittävin levy-yhtiö on luultavasti vuonna 2003 perustettu Hive Records, jolle ovat levyttäneet mm. Pneumatic Detach, Manufactura ja ESA.

Nykyään alkaa kuitenkin tuntua, että on luontevaa käyttää näitä kahta termiä hieman erilaisesta musiikista. Itse miellän rytminoisen viittaavan enemmän musiikkiin joka nousee industrialin kokeellisesta ja painostavasta perinnöstä ja on lähinnä ottanut vaikutteita dark ambientista, IDM:stä ja breakcoresta. Se on siis yleisesti ottaen vaikeammin tanssittavaa.

Powernoise taas sopisi mielestäni kuvaamaan paremmin erityisen tanssittavaa, tasarytmistä ja monotonista säröisen rytmimusiikin haaraa jolla on enemmän yhteyksiä hardcoreen, EBM:ään ja aggrotechiin. Tämä teknovaikutteisempi amerikkalainen suuntaus on toiminut myös takaisin Saksan suuntaan: menestyksekkäimpiä esimerkkejä ovat mm. xotox, FabrikC ja Soman. Toisaalta yhä useampi aggrotech-bändi yhdistelee instrumentaalimusiikkiinsa hardcore technon ja rytminoisen elementtejä; tällaisesta musiikista ilmeisesti käytetään hieman keskimääräistä useammin nimeä powernoise.

Suomeen rytminoise saapui helsinkiläisen Radium-klubin myötä 2000-luvun alussa. Klubi toi useita genren keskeisimpiä bändejä Helsinkiin kunnes lopetti toimintansa, tai meni tauolle, vuonna 2007. Klubilla oli myös omaa tarjontaa gootti- ja industrialmusiikkiin erikoistuneessa Radio Ubikissa vuosina 2005-2006. Sittemmin genre, varsinkin kasvavien aggrotech- ja hardcore-vaikutteiden myötä, on muuttunut osaksi EBM-klubien musiikkitarjontaa. Live-esiintymisiä alan bändeiltä ei kuitenkaan ole Radiumin jälkeen pahemmin nähty Suomessa. Keski-Euroopassa skene kuitenkin voi erinomaisesti lukuisten bändien, levy-yhtiöiden ja alaan erikoistuneiden festivaalien muodossa.

Osaan edellä mainituista esimerkkibändeistä pääsee perehtymään tarkoitusta varten tekemälläni Spotify-soittolistalla, vaikka näin marginaalisen genren tarjonta onkin siellä onnettoman rajoittunut. Koska pari hyvinkin keskeistä bändiä puuttuu kokonaan Spotifystä, lopuksi vielä pilkahdus Winterkälten livemeiningeistä ja yksi keskeisimmistä rytminoisebiiseistä, P·A·L:in Das Gelöbnis, vuodelta 1995.