Muutoksen tuulet puhaltavat Melomaanikolle! Blogini, ja sen some-liitännäiset Facebookissa ja Twitterissä, ovat perinteisesti keskittyneet melkein kokonaan populaarimusiikkiin. Viime vuosina olen kuitenkin kuunnellut sitä koko ajan vähemmän, ja enemmän taidemusiikkia. Se väistämättä alkaa näkyä myös kirjoituksissani.

Esimerkiksi Vuoden parhaat levyt -perinteeni loppui, tai ainakin katkesi vuonna 2015, koska ei minulla yksinkertaisesti ollut juuri sanottavaa uusista albumijulkaisuista. Kuuntelin koko vuoden lähinnä taidemusiikin klassikkolevytyksiä, sekä tietysti blogiprojekteihin liittyvää musiikkia (elektronista musiikkia, Children of Bodomia, jne.). Vuoden parhaista biiseistä tein kyllä tänäkin vuonna Spotify-soittolistan, ja Facebookin joulukalenterissa kävin läpi musiikkivuoden kohokohtia.

Tänä vuonna käynkin uuden ikuisuusprojektin kimppuun, ja se tulee todennäköisesti dominoimaan ainakin Facebook-sivuani: ryhdyn kuuntelemaan 1001 Classical Recordings You Must Hear Before You Die -kirjan suosittelemia levytyksiä. Olen kirjoittanut kirjasta lyhyesti jo aiemmin, ja kuunnellut joitakin näistä levytyksistä satunnaisesti, mutta nyt alan käydä niitä systemaattisesti läpi. Raportoin tietysti kuuntelukokemuksista Facebookiin, ehkä ajoittain tännekin. Jatkan toki myös elektroninen top 100 -listaa, enkä hylkää populaarimusiikkia muutenkaan!

Kuten tavallista, voit tässä vaiheessa joko mennä kuuntelemaan ensimmäistä teosta, tai sitten jatkaa lukemista ja tutustua projektiini tarkemmin.

Yksi suurimmista vaikeuksista klassisen musiikin kuuntelun aloittamisessa on ainakin minulle ollut samasta teoksesta saatavilla olevien levytysten suuri määrä. Kun on kasvanut lähes täysin populaarimusiikin parissa, pitää itsestäänselvyytenä että teos on yhtä kuin levytys, ja levytyksiä on vain yksi, ainoa oikea. Uutta musiikkia on tottunut etsimään näiden levytysten kautta, eikä siinä ole oikein muuta monimutkaista kuin oikean painoksen/masteroinnin etsiminen joissakin erikoistapauksissa.

Klassisessa näin ei tietenkään ole, koska kaikki esitykset ja levytykset ovat ainoastaan tulkintoja teoksesta, eivät definitiivisiä versioita. Teos on ”autenttisimmillaan” nuotteina, vaikka niissäkin on paljon eroa painoksien välillä, ja kirjaimellisesti autenttisena voi pitää oikeastaan vain säveltäjän käsikirjoitusta. Teos on enemmänkin abstraktio kuin mikään konkreettiseen tuotteeseen tiivistettävä versio siitä. Kuuntelemisen arvoisia klassisia säveltäjiä ja sävellyksiä on vielä suhteellisen helppo löytää, mutta sitten kun yrittää päättää, minä levytyksenä sitä pitäisi kuunnella, ne vaikeudet alkavat.

Yritin ensimmäisen kerran tutustua klassiseen musiikkiin jo vuosituhannen taitteessa, ja näin jälkiviisasti luulen harrastuksen tyssähtäneen nimenomaan siihen etten osannut valita oikeita levytyksiä. Ostin mm. halvimmat mahdolliset levytykset Vivaldin Neljästä vuodenajasta ja Bachin Brandenburgilaisista konsertoista lähi-Anttilastani. Luulin sitten n. 15 vuotta että ne ovat ihan huonoja ja yliarvostettuja teoksia, kunnes valitsin huolella ja asiantuntemuksella kuunneltavakseni laadukkaampia levytyksiä (esim. Norwegian Chamber Orchestra ja The English Concert).

Suurin virheeni ensimmäisellä yrityksellä oli silti Classic Hits -nimisen tuplakokoelman ostaminen. Siinä oli pilkottu tunnetuimpia klassisia teoksia hittibiisin mittaan, ilman mitään tietoa siitä, mikä teoksen osa on kyseessä, tai kuka sen esittää. Taustallani oli se logiikka, että koska populaarimusiikkiin on kätevää tutustua Greatest Hits ja Best Of -kokoelmien kautta, niin varmaan sitten klassiseenkin. Näin ei tietenkään ole, pääasiallisesti juuri siksi, että teokset ovat pitkiä ja moniosaisia kokonaisuuksia, ja levytysten välillä on suuria eroja.

Klassista musiikkia kyllä kootaan levylle yleensä nimenomaan kokoelmaperiaatteella: samalla levyllä voi hyvinkin olla lukuisten eri säveltäjien teoksia eri kokoonpanojen esittämänä. Edellä mainittu parhaat palat -periaate ei kuitenkaan mielestäni tee oikeutta tälle musiikille. Erilaisia tunnelman, aikakauden, sävellysmuodon, yms. mukaan koottuja laadukkaita kokoelmabokseja löytyy toki runsaasti, mutta olennaista on se ettei kokoamisen lähtökohtana ole hittihakuisuus.

Tämä ei ole mikään vastalause tarttuvaa ja ”hitikästä” aineista vastaan: aivan kuten hyvien albumien hittibiisit kuulostavat parhaalta albumikontekstissa, myös parhaat klassiset ”biisit” toimivat parhaiten kokonaisen teoksen kontekstissa. Kuuntelen toki usein irrallisia teosten osia, mutta haluan ensin tutustua niihin osana kokonaisuutta. Varsinkin populaarikulttuurissa (mainoksissa, elokuvissa, jne.) puhkikulutettuja klasaripätkiä oppii parhaiten kuulemaan uusin korvin kun ottaa kuunteluun sen kokonaisteoksen, josta ne ovat peräisin.

Itselleni tämä on varmasti isompi asia kuin monelle muulle. Ainakin ensimmäinen tutustuminen johonkin teokseen voi varmaan onnistua millä tahansa sävellyksellä (ja jos ei pidä siitä, voi kokeilla sattumanvaraisesti jotain toista joka tulee Spotifyssa tai kirjastossa vastaan). Suhtaudun musiikin kuunteluun sen verran järjestelmällisesti, että haluan tutustua teoksiin kokonaisuuksina ja valita kuuntelemani levyt harkiten. En minä rupea populaariartistienkaan tuotantoon tutustumaan ”millä tahansa levyllä” vaan selvittämällä eri lähteistä (pääasiallisesti Rate Your Musicista) mitkä ovat ne merkittävimmät avainteokset.

Kun ryhdyn tutustumaan itselleni uuteen musiikkiin, lähtökohtani on oikeastaan aina oman äänitekirjaston rakentaminen ja kehittäminen: kun otan jonkun levytyksen kuunteluun, haluan että se on arkistoimisen arvoinen. RYM tai All Music Guide eivät oikein toimi klassisen musiikin kohdalla tarkoituksenmukaisesti, ja netistä on muutenkin vaikea löytää perusteltuja levylistoja aloittelijalle. Classical Net on varmaan paras tällainen verkkoresurssi. Kirjapuolellakin on tarjolla lähinnä yleisempiä taidemusiikin oppaita tai sitten diskografioita, joissa on puolestaan ihan liikaa tietoa noviisille. Aikani kirjastojen hyllyjä koluttuani totesin että paras vaihtoehto on tämä 1001-kirja, jota olen jo vuosia käyttänyt silloin tällöin selailtavana hakuteoksena, mutta nyt ryhdyn kuuntelemaan sitä kronologisesti läpi.

Koska teokset on järjestetty kirjaan sävellysvuoden mukaan, tämä on erinomainen tilaisuus perehtyä musiikin historiaan muutenkin. Samalla harjoitan myös nuotinlukutaitoani ja opiskelen musiikin teoriaa. Näihin tarkoituksiin käytän oheislukemistona Timo von Creutleinin kirjaa Forza – Säveltapailua ja musiikin teoriaa, joka käsittelee aihetta kronologisesti, sekä Burkholderin, Groutin ja Paliscan A History of Western Musicia. Viimeksi mainittuun liittyy myös CD-boksi ja kaksi Norton Anthology of Western Music -nuottinäytekirjaa. Lisäksi käytän kirjastojen musiikkiosastoja ja IMSLP-tietokantaa teosten nuottien etsimiseen. Saan enemmän irti klassisesta kun samalla luen musiikkia.

Vaikka itse yritänkin hahmottaa näitä teoksia teoreettisesti, aion silti kirjoittaa niistä mahdollisimman epäteoreettisesti ja helppotajuisesti. Minä perehdyn teoksiin huolellisesti, mutta ei niistä nauttiakseen ole pakko tehdä niin. Yritän parhaani mukaan tuoda klassista musiikkia esille matalan kynnyksen taiteenmuotona. Oma suhtautumiseni kuuntelemiseen on kuitenkin niin perusteellinen ja keskittynyt, että siitä tulee varmasti haasteellista.

Kirjastosta olen luonnollisesti hankkinut myös suurimman osan näistä levyistä kuunneltavakseni. HelMet-musiikkivarasto on tässä suhteessa ollut korvaamattomin instituutio, ja paljon on auttanut myös pääkaupunkiseudun kirjastojen ilmainen varausjärjestelmä. Jonkin verran olen myös ostanut levyjä, pääasiallisesti FLAC-latauksina Presto Classicalista. Jos ei muu auta, niin kuuntelen Naxos Music Librarysta tai Spotifysta streamina, ehkäpä kokeilen Classics Onlineakin.

Kaikki tällaiset levysuositukset ovat toki aina makuasioita enkä minä toisten valintoihin hirttäydy: jos tykkään jostain mitä ei ole tässä kirjassa, se on hyvä; jos en tykkää jostain, ei minun ole pakko sitä kuunnella koska tämä kirja niin sanoo. Etenkin kirjan pakkomielle ns. historiallisista levytyksistä on minulle vähän liikaa: jos kuuntelen teosta levytettynä niin kai minä haluan kuunnella vähintäänkin hyväsoundista äänitettä – en mitään rupuista sellakkadigitointia, josta ei saa edes mitään selvää!

Kirjassa on myös selkeitä painotusongelmia. Se laiminlyö esimerkiksi itselleni rakkainta klassista (tai oikeastaan esiklassista) musiikkia eli keskiaikaa, renessanssia ja barokkia. Kirjassa on mukana 61 vuosina 1100-1700 sävellettyä teosta, mutta pelkästään 1900-luvulta teoksia on 471. Toki viime vuosisadalta on säilynyt paljon enemmän nykyajalle relevanttia musiikkia kuin aiemmilta aikakausilta, mutta epäsuhta tuntuu silti suurelta. Olenkin täydentänyt klasarikokoelmaani musablogien ja Classical Netin suositusten pohjalta. Myös suomalaisten teosten levytyksiä olen etsinyt netin avulla, vaikka kyllä tässä kirjassakin on Sibeliuksen lisäksi Einojuhani Rautavaaraa ja Magnus Lindbergiä.

Yksipuolisuutta kirjassa on myös säveltäjien osalta: paikoitellen siellä on melkein 10 sivua putkeen samaa säveltäjää. Toki Mozart (36 teosta), Beethoven (33), Šostakovitš (26), Schubert (25), J. S. Bach (24), Brahms (21) ja Richard Strauss (21) ovat kiistattomia neroja, mutta nämä teosmäärät tuntuvat silti hieman liioitelluilta. Ei populaaripuolenkaan kirjassa ollut levyjä kuin korkeintaan 8 per artisti (David Bowie), vaikka eivät nämä musiikkikulttuurit oikeastaan ole tässä suhteessa vertailukelpoisia.

Yhteensä kirjassa on edustettuna 296 säveltäjää joista vain 4 (1,3 %) on naisia. Valitettavasti tämä on ihan normaali suhdeluku alan kirjallisuudessa, ellei mukana ole jotain erillistä ”naissäveltäjät”-osiota. Säveltäjien miesvaltaisuuteen vaikuttavat monin osin kulttuuriset tekijät kuin elektronisessakin musiikissa. Tässäkin olen täydentänyt kokoelmaani muiden resurssien avulla. Kun vähän kaivelee, ei ole mitään vaikeuksia löytää hyviä säveltäjiä, jotka sattuvat olemaan naisia. Mieskeskeisessä kulttuurissa heistä silti puhutaan suhteettoman vähän.

Epäsuhta löytyy myös hyvin erilaiset levytysten asettamisesta samalle viivalle. Kaikki 1001:stä levytyksestä eivät ole yksittäisiä teoksia, vaan joukossa on runsaasti isommiksi kokonaisuuksiksi niputettuja toisiinsa liittyviä teoksia. Tämä siis tarkoittaa sitä, että kirjan tulkinta ”levytyksestä” voi olla mitä tahansa 3-minuuttisesta Radetzky-marssista Richard Wagnerin Sormus-oopperasarjaan (14-15 tuntia). Mikään teos ei ole listalla monena eri levytyksenä, mikä on selkeyttä ja monipuolisuutta tukeva ratkaisu.

Useista merkkiteoksista löytyy kuitenkin vaihtoehtoisia levytyksiä further listening -suosituslaatikoista, joita on ripoteltu pitkin kirjaa. Näiden lisäysten ansiosta kirjassa onkin yhteensä 2147 levytystä. Yleensä nämä kolme lisäsuositusta ovat vaihtoehtoisia levytyksiä samasta teoksesta, mutta joskus ne ovat saman säveltäjän muita teoksia, tai jopa eri säveltäjien teoksia (jolloin yhdistävänä tekijänä on esim. kotimaa, ulkomusiikillinen tematiikka tai koulukunta). Näitä lisäsuosituksia en ole metsästänyt yhtä perusteellisesti kuin varsinaiseen listaan kuuluvia teoksia, koska jos kuuntelisin yhden näistä levytyksistä joka päivä, projektiin menisi melkein 6 vuotta. Aion kyllä tutustua niihinkin satunnaisesti.

Kuusi vuotta kuulostaa joka tapauksessa todennäköiseltä projektin kestolta, mutta siksihän kirjan nimessäkin lukee ”before you die”. Tätä hommaa ei hoideta hetkessä.