Palaan kesälaitumilta samalla tavalla kuin niille lähdinkin, eli ajankohtaisilla aiheilla. Suomen pop/rock-media on ollut melkoisessa myllerryksessä viime aikoina ja varsinkin nyt syyskuussa: hyvä että Radio Helsinki saatiin myytyä, niin uutisista sai lukea että Soundi on myyty Pop Medialle. Soundin perinteisen arkkivihollisen Rumban lisäksi firma kustantaa mm. hieman vanhemmalle lukijakunnalle suunnattua Rytmiä ja raskaaseen musiikkiin erikoistunutta Infernoa. Kehitys on huolestuttavaa siinä mielessä, että mediasisältöjen keskittyminen harvojen yritysten käsiin ei yleensä ruoki journalistista moniäänisyyttä, joka kuitenkin on yksi demokratian ja sananvapauden kulmakivistä. Poikkeuksiakin tähän yleiseen trendiin toki on. Pop Median ulkopuolisista rock/pop-lehdistä merkittävin taitaa vastaisuudessa olla ilmaislehti Sue, joka onkin Suomen luetuin musiikkilehti (115 000 – 127 000 lukijaa/kk).

Tämä taitekohta suomalaisen rock-median historiassa on hyvä hetki katsoa taaksepäin. Soundi (101 000 lukijaa/kk) ja Rumba (48 000 lukijaa/kk) ovat Suomen tilatuimmat ja tunnetuimmat pop/rock-lehdet, enkä itse ole juurikaan muita missään vaiheessa lukenut. Preferoimani lehti on vuoroin ollut Rumba, vuoroin Soundi. Ensin mainittu on petrannut huomattavasti uusimman uudistuksensa (2011) myötä, koska se on ryhtynyt julkaisemaan pidempiä ja perusteellisempia juttuja – sellaisia, joita minä rock-journalismilta toivon. Se on myös visuaalisesti tyylikkäämpi kuin kilpailijansa, joten en ole enää Soundia pahemmin lukenut. Rytmi (43 000 lukijaa/kk) taas on itselleni liian pappalehti ja Inferno (30 000 lukijaa/kk) turhan puristinen genrerajoituksensa suhteen. Sue puolestaan vaikuttaa enemmän mainoslehdeltä kuin kriittiseltä journalismilta.

Ennen tuota uudistusta luin pääasiallisesti Soundia, koska silloin se tuntui antavan niille minun suosiossani oleville pitkille ja perusteellisille jutuille paremmin tilaa kuin köykäiseltä ja epäesteettiseltä läpyskältä vaikuttavanut Rumba. Varsin pian minulle kuitenkin muodostui hyvin voimakas mielikuva siitä, että Soundi käytti pitempää muotoa lähinnä hyvin rajatun artistikirjon mainostamiseen. Ihan kuin lehdellä olisi ollut 12 vakiobändiä jotka pääsivät lehteen kerran vuodessa, eri järjestyksessä vain, ilman että kenellekään muulle annetaan tilaa. Tästä syntyi ajatus tilastoida asiaa jotenkin, mutta se jäi moneksi vuodeksi kytemään jonnekin mieleni perukoille.

Viime keväänä sitten viimein otin, syystä jota en muista, idean projektikseni – tämä ei siis liity varsinaisesti mitenkään Soundin myyntiin, koska homma sai alkunsa kauan ennen sitä. Ajattelin että yksinkertaisin ja helpoin tapa tilastoida näitä Soundin ”vakiobändejä” ovat lehden kansikuvat, koska ne koostuvat yleensä yhdestä isosta bändi- tai artistikuvasta, jossa on se lehden pääartisti, jota käsitellään useimmiten sivumääräisestikin eniten.

Aineistokseni valikoituivat Soundien kansikuva-artistit numerosta 1-2/2000 numeroon 8/2013 eli tämän vuosituhannen kaikki numerot Soundin myyntiin asti. Yhteensä numeroita kertyi tuolta ajalta 150, ja niissä esiintyi 223 artistia tai bändiä. Joskus kannessa on siis kaksi eri kuvaa eri artisteista, joskus useampi artisti on saatu yhteiskuvaan. Poikkeuksellisten juttusarjojen yhteydessä voi olla myös kollaasi monesta eri esiintyjästä. 2000-luvulla ei ole julkaistu yhtään kantta jossa olisi muuta kuin valokuvia muusikoista.

Kestosuosikit

Soundilla tuntuu tosiaan olevan tietty määrä vakiobändejä, mutta niitä on enemmän kuin 12, eivätkä ne esiinny kansissa vuosittain. Soundin linja on ilmeisesti Rumbaa voimakkaammin kotimaiseen musiikkiin keskittyvä, mikä näkyykin siinä että näitä vakiobändejä ovat ennen kaikkea Nightwish, Children of Bodom ja HIM, eli kansainvälisesti menestyneimmät kotimaiset rock/metal-bändit. Nämä yhtyeet myös henkilöityvät niin vahvasti keulahahmoihinsa, että usein bändejä edustavatkin kannessa vain he yksinään (Tuomas Holopainen, Alexi Laiho ja Ville Valo). Noin muutenkin bändien johtohahmot esiintyvät usein kannessa ilman muita jäseniä; tällöin kannessa voi jopa lukea heidän oma nimensä bändin nimen sijaan, vaikka he eivät ole levyttäviä sooloartisteja.

Suomeksi laulavista bändeistä samaan kategoriaan sopivat parhaiten Apulanta / Toni Wirtanen, Kotiteollisuus / Jouni Hynynen, Maj Karma / Herra Ylppö ja CMX / A.W. Yrjänä. Nämäkin keulahahmot ovat esiintyneet kansikuvassa omissa nimissään, ilman että bändi mainitaan kannessa. Varsinaisista sooloartisteista Ismo Alanko on päässyt useimmin kanteen, bändin (Sielun Veljet, Säätiö, Teholla) kanssa tai ilman. Sielun Veljet onkin ollut yllättävän paljon kannessa (kahdesti) ottaen huomioon että bändi on levyttänyt 2000-luvulla ainoastaan yhden uuden biisin. Noin yleisesti ottaen Soundi kuitenkin kirjoittaa pääjuttunsa nimenomaan aktiivisista muusikoista.

Siekkareiden kitaristi Jukka Orma on myös esiintynyt kansikuvassa kerran yksinään. Yhtye on siis yhteensä edustettuna kolmessa kannessa; Alangon tilastoon on laskettu kahdeksan esiintymistä sooloartistina ja bändikuvista ne kaksi kantta joissa hän on ollut mukana. Jos tilaston (taulukko alla) ajattelee henkilökohtaisesti, Valo, Holopainen ja Alanko jakavat kärkisijan – jokainen heistä on ollut kymmenen numeron kannessa. Kokonaistilaston kärjessä on Nightwish, koska yhtyettä on kerran edustanut myös Tarja Turunen yksin.

Silloinkin kun kuvassa on koko bändi, johtohahmo (lähes aina vokalisti tai kitaristi) on etualalla, kuten promokuvissa on tapana. Tästä syystä käytän bändeistä kaksiosaisia nimiä ja lasken samaan sekä keulahahmojen että kokonaisten bändien esiintymiset. Soundin kannessa ei nähdäkseni esiinny koskaan Nightwish tai Tuomas Holopainen vaan ”Tuomas Holopaiseen henkilöityvä Nightwishin julkisuuskuva” – riippumatta siitä mitä kannessa lukee tai näkyy (poikkeuksen muodostaa kuitenkin se kansi jossa on yksin Turunen). Jos otokseeni olisi sisältynyt myös vuodet 1995-2000, tässä joukossa olisivat olleet todennäköisesti Samuli Putro / Zen Café ja Kalle Ahola / Don Huonot.

Nightwish / Tuomas Holopainen (Tarja Turunen)	11
HIM / Ville Valo	10
Ismo Alanko (Sielun Veljet, Säätiö, Teholla)	10
Apulanta / Toni Wirtanen	7
Children of Bodom / Alexi Laiho	6
Herra Ylppö (Maj Karma, Ihmiset)	6
Kotiteollisuus / Jouni Hynynen	6
CMX / A.W. Yrjänä	5
Iron Maiden	5
Ultra Bra / Scandinavian Music Group (Terhi Kokkonen / Joel Melasniemi)	5
Red Hot Chili Peppers	4
YUP / Jarkko Martikainen	4
Eppu Normaali / Syrjän veljekset	4

Taulukko useimmin Soundin kannessa esiintyneistä artisteista ja yhtyeistä johtohahmoineen.

Ulkomaisista bändeistä etenkin Iron Maiden tuntuu olevan Soundin suosiossa, sillä useammassakin kannessa on mainostettu eksklusiivista ja poikkeuksellisen pitkää raporttia bändistä. He ovat päässeet kanteen viisi kertaa otoksessani eli useammin kuin mikään muu ulkomaalainen esiintyjä. Erityisesti vuosina 2008-2010 bändi oli Soundin huomion kohteena, vaikka bändiltä tuli tuona aikana vain yksi studioalbumi (2010) jota voi hyvällä syyllä edelleen pitää musiikkibisneksen keskeisimpänä huomionkohteena. 2008 ja 2009 tuli kyllä kokoelmia ja livelevyjä.

Soundin korkea kotimaisuusaste saa tukensa tilastoistani: 65,1 % kansissa esiintyvistä artisteista on suomalaisia. Muita kattavasti edustettuja maita ovat populaarimusiikin suurvallat Yhdysvallat (17,5 %) ja Iso-Britannia (10,7 %). Muiden kansalaisuuksien osuus on 6,7 %; yhteensä kanteen on päässyt artisteja yhdeksästä maasta (edellä mainittujen lisäksi Australiasta, Saksasta, Irlannista, Ruotsista, Tanskasta ja Islannista). Joissain tapauksissa luokitteluni kansallisuuksiin ovat toki monitulkintaisia, mutta yleisenä sääntönä on ollut sooloartistien kohdalla synnyinmaa ja bändien kohdalla perustamismaa. Kotimaisuusasteen korkeudesta huolimatta kansikuvissa enemmistönä ovat artistit ja bändit, joiden pääasiallinen laulukieli on englanti (59,2 %). Suomeksi laulavia on 39 % ja muilla kielillä laulavia bändejä on kanteen päässyt vain kaksi: Kent ja Rammstein (yht. 1,8 %).

	lkm	%
Kotimaisia	145	65,1
Ulkomaisia	78	34,9
Englanninkielisiä	132	59,2
Suomenkielisiä	87	39,0
Muunkielisiä	4	1,8
Naisia	29	12,9
Miehiä	194	87,1
Yhteensä	223	100

Pääasiallisen kansallisuuden, laulukielen ja sukupuolen jakautuminen kansikuvissa.

Kansikuvat ja sukupuoli

Yksi kiinnostavimmista muuttujista on oikeastaan kaikissa musiikkiin liittyvissä tilastoissa naisten näkyvyys tällä hyvinkin miesvaltaisella alalla. Naispuolisia muusikoita on miespuolisia vähemmän ja heidän on vaikeampi menestyä musiikkibisneksessä. Silloinkin kun he onnistuvat lyömään läpi, media käsittelee heitä usein vähättelevästi ja seksistisesti: tärkeintä muusikossa on tällöin helposti sukupuoli eikä itse musiikki. Olen aiemmin käsitellyt aihetta feminismi-tagin alla, etenkin varhaisen elektronisen musiikin osalta.

Vähemmistössä naiset ovat myös Soundin kansissa: niistä 12,9 %:ssa on esiintynyt nainen joko yksin, osana kokoonpanoa tai osana useasta artistista koostuvaa ryhmäkuvaa/kollaasia. Jos huomioi vain artistit tai bändin jäsenet jotka ovat päässeet kanteen ilman miesseuraa, joukko harvenee entisestään. Ainoat lehden kannessa useammin kuin kerran ilman miehiä nähdyt naismuusikot ovat PMMP:n Paula Vesala ja Mira Luoti.

Kertaalleen kanteen ovat ilman miespuolisia artisteja tai bändijäseniä päässeet Chisu, Maija Vilkkumaa, Jonna Tervomaa, Irina, Laura Närhi, Tarja Turunen, Debbie Harry (Blondie), Kate Bush, Björk ja Patti Smith. Mariska ja Maija Vilkkumaa ovat myös kerran olleet mukana isommassa yhteiskuvassa kun lehdessä on ollut lukuisia eri artisteja käsittelevä pääjuttu. Turunen, Harry, Bush, Björk ja Smith taas ovat olleet kannessa vain pikkukuvassa, kun lehden isoon ja pääasialliseen kansikuvaan on päässyt jokaisella kerralla mies. Turunen on toki ollut lukuisia kertoja kannessa osana Nightwishiä, mutta vain tuossa yhdessä pikkukuvassa hän on ollut ilman Holopaisen seuraa.

Toki Soundin linja on parempi kuin Rolling Stonen, joka kyllä kuvaa naisartisteja melko usein kanteensa, mutta lähinnä alastonkuvina. Närhi ja Kokkonen on kuitenkin kuvattu (03/2004) oman tulkintani mukaan varsin erotisoidusta näkökulmasta. Heidän, samoin kuin Tervomaan ja Irinan (4/2007), yhteisesiintyminen kannessa tuo toisaalta naisnäkökulmaa lehteen, mutta tämäkin voidaan nähdä ongelmallisena sillä jutussa keskitytään siihen että näitä artisteja yhdistää ensisijaisesti sukupuoli.

Tästä linjasta voi myös ajatella, että naisartistit eivät ole yksinään kyllin isoja/kiinnostavia täyttämään kantta; Chisun (6-7/2012) lisäksi ei löydy yhtään sellaista kantta, jossa olisi vain yksi nainen vaan kyse on joko kahdesta eri artistista (Närhi & Kokkonen, Tervomaa & Irina), tyttöduosta (PMMP) tai naisesta bändissä (Nightwish, SMG/Ultra Bra). Sen sijaan miehet täyttävät kannen yksinään melko usein.

Esimerkkinumero: Hei kerro kuinka olla nainen/mies

Pelkän kansikuvan perusteella ei tietenkään voi tehdä pitkälle meneviä johtopäätöksiä siitä sävystä, jolla kannessa esiintyvistä akteista kirjoitetaan. Muutenkaan ei kannata ottaa näitä tilastoja koko totuutena Soundin linjasta. Juuri kun aloitin tämän tilastointiprojektini, Soundista julkaistiin kuitenkin numero (5/2013), joka ikään kuin tilauksesta vastasi tähän taipumukseeni tehdä feministisiä tulkintoja populaarikulttuurista. Menen siis tämän numeron osalta syvemmälle käsittelyssäni, mutta keskityn sukupuolen näkökulmaan, koska numero osuu niin hyvin tähän tematiikkaan.

Numerossa on tuorein kansi, jossa PMMP on (kolmatta kertaa) kuvassa. Jo kannen tekstejä lukemalla paljastuu keskimääräistä isompi naispuolisten artistien rooli tässä lehdessä: yhdeksästä kannessa mainitusta artistista tai bändistä neljä on naisia. PMMP on mukana Suomalaisen rockin klassikot -juttusarjassa Kovemmat kädet -albumillaan (s. 46-51). Lisäksi numerossa käsitellään Jonna Tervomaan paluuta julkisuuteen (s. 18-23). PMMP-juttua voimakkaammin Tervomaan kohdalla keskitytään artistin sukupuoleen, mutta pääpaino on silti siinä millaista on olla lapsitähti. Sukupuolinäkökulmakin näkyy lähinnä sen puimisessa miten media kirjoitti hänestä ja Maija Vilkkumaasta 1990-luvun lopussa. Tulevasta levystä ei pahemmin puhuta eli Tervomaa vaikuttaa olevan enemmän menneisyytensä kuin sukupuolensa vanki.

Toisaalta on hyvä, että hänestä löytyy naisnäkökulmaa korostava haastattelu, koska sukupuoli ei ole merkityksetön yhteiskunnallinen ilmiö – eikä varsinkaan populaarimusiikissa. Toisaalta se myös ylläpitää essentialismia: naismuusikkoa ei voi ottaa haastatteluun ilman että puhutaan sukupuolesta, koska se on tärkein häntä määrittävä tekijä. Miehiä haastatellessa harvemmin nostetaan sukupuolta esille vaan heitä pidetään muusikkoina ilman mitään etuliitteitä; heidän biisinsä ovat biisejä muiden joukossa, eivät naisten tekemiä biisejä miesten sävellysten ja sanoitusten joukossa. Vain harvoista naisista kirjoitetaan musiikkilehdissä ilman sukupuolen positiivista tai negatiivista korostamista. Itsekin kirjoitan tässä toistuvasti ”naismuusikko”, vaikka aidosti tasa-arvoisessa kulttuurissa tuon etuliitteen käyttäminen olisi täysin epärelevanttia. Sitä odotellessa sukupuolesta kirjoittaminen ja puhuminen on kuitenkin mielestäni tarkoituksenmukaista.

Myös Stalker-juttusarjassa (s. 40-44) keskitytään tässä numerossa naispuolisiin artisteihin. Stalker keskittyy muusikoiden studiotyöskentelyyn ikään kuin ”behind the scenes” -mielessä kesken levynteon, toisin kuin keskimääräiset artikkelit joissa muusikkoja haastatellaan jo ilmestyneen uutuusalbumin tiimoilta. Tällä kertaa Teppo Vapauksen kirjoittaman jutun alaotsikkona on ”Hetki naismuusikon kanssa”. Sooloartistina toimivien Mannan ja Mirel Wagnerin lisäksi palstatilaa saa myös kokonaan naisista koostuva yhtye The Wrecking Queens – kyseessä perin harvinainen tapaus jossa kuvaan/ääneen pääsee myös naispuolisia soittajia, jotka eivät ole laulajia ja biisintekijöitä.

Näitä kaikkia juttuja yhdistää tuo essentialistinen näkökulma: mitä on olla nainen miesvaltaisessa rock-bisneksessä? Varsinkin Wrecking Queensin osiossa vilahtelee voimakkaasti (mutta myönteisesti?) sukupuolittuneita termejä kuten ”kauniit gimmat” ja ”mimmibändi”. Mannan yhteydessä sukupuoleen sen sijaan suhtaudutaan virkistävän luontevasti; se on vain yksi osa Mannan muusikkoutta: ”En näe että olen naisenakaan vain herkkä tai vihainen. Molemmat pyolet löytyvät minusta. En halua editoida niitä pois itsestäni enkä musiikista”. Hän irtisanoutuu tässä siis sekä ”vihaisen nuoren naisen” ja herkän tulkitsijan roolista, jotka naispuolisille singer-songwritereille herkästi langetetaan. Sitten jutussa jatketaan eteenpäin eikä takerruta muusikon sukupuoleen, koska muusikkous on paljon muutakin.

Kiinnostavan numerosta 5/2013 tekee myös Pikkukaupunkien suuret pojat -juttusarjan osa, jossa haastatellaan Toni Wirtasta (Heinola) ja Antti Tuiskua (Rovaniemi) (s. 84-87). Artikkelin lopussa käsitellään hieman sitä, millaista on olla ”vääränlainen” mies kulttuurissamme. Keskustelun ytimessä on Wirtasen Tuiskulle sanoittama kappale, joka on nimeltäänkin ihan vain Mies. Tuiskua ei voi mitenkään pitää stereotyyppiseen (hetero/rokkari)miehen malliin sopivana tähtenä eikä kukaan muu suomalainen poptähti varmaan voisikaan laulaa yhtä uskottavasti ja koskettavasti: ”mä tunnen muotin joka annettiin / sen miljoonat on täyttäneet aiemmin / oisinko mä rakkaiden vuoksi tappamaan / jos sitä miehisyyteen vaaditaan”.

Tällaista sukupuolen normatiivisten merkitysten purkamista ei kovin usein rock-mediassa näe, ja kyseessä onkin paras Soundin numero jonka muistan koskaan lukeneeni. Silti olisi kyllä toivonut että temaatikassa oltaisiin menty tietoisemmin syvemmälle. Nyt jää epäselväksi, onko tällaisia samaan teemaan sopivia juttuja eksynyt samaan lehteen puhtaasti vahingossa. Joka tapauksessa tämä yhden numeron tarkempi analyysi paljastaa että Soundin linja ei täysin paljastu pelkkiä kansikuvia tilastoimalla.

Rock-tähteyden myytti: laulu, kitara ja sinnikäs puurtaminen

Numeron 5/13 PMMP-artikkelista luulen löytäväni myös erään johtolangan niistä mekanismeista, joilla artistit päätyvät musiikkilehtien kanteen ja pääjuttujen aiheiksi. Toki tässäkin sukupuoli on vahvasti läsnä:

”Suomessa on hyvin harvoja naisartisteja, joilla on samanlainen hallinta oman uran suhteen. Chisu on ehkä ainoa, jolla on samalla tavalla koko paketti hallussa.”

– Kimmo Valtanen, Sony Musicin toimitusjohtaja 2004-2012
(Soundi 5/2013: s. 49)

Tämä on mielenkiintoinen huomio, koska PMMP on ainoa kotimainen kokonaan naisista koostuva bändi joka on ollut yksin kannessa. Siitä voi tietysti esittää useita mielipiteitä, onko PMMP:ssä kaksi vai viisi jäsentä, mutta ainakin Soundin kansikuvien perusteella on luontevaa pitää sitä duona. Chisu puolestaan on ainoa naispuolinen sooloartisti joka on ollut yksin kannessa.

Yhdestä artikkelista on toki huono tehdä johtopäätöksiä, mutta tästä minulle herää ajatus: onko Soundin kanteen päästäkseen oltava oikealla tavalla uskottava artisti, sellainen jolla on ”koko paketti hallussa”? Sellainen artisti, jonka nähdään hallitsevan uraansa itse kokonaisvaltaisesti? Tämän takana saattaa olla eräänlainen taiteellisen integriteetin vaatimus: artistit joiden musiikin voi kaikilla tasoilla nähdä olevan tämän henkilökohtainen luomus, ovat korkeimmalla pop/rock-median nokkimisjärjestyksessä. Eli pääsevät lehtien kansikuviin. Vaikea olisi kuvitella että lähinnä toisten tekemiä biisejä esittävä artisti voisi saavuttaa jotain sellaista.

Tämä on tietysti jo aika pitkälle menevää spekulaatiota, mutta samaisen numeron pääkirjoituksesta löytyy lisää tukea oletukselleni. TV:n laulukilpailuja kritisoidaan seuraavasti:

”Soundi on aina suhtautunut epäluuloisesti TV:n kykykilpailujen kautta julkisuuteen ponkaisseisiin tähdenlentoihin. Kilpailujen ”oikotietä tähtiin” -perusluonne kun sotii jo ajatuksena sitä rock-tähteyden myyttiä vastaan, jonka mukaan kestävän menestyksen syntymiseen tarvitaan lahjakkuutta, pitkäjänteisyyttä ja köyhyysrajalla sinnittelyä.”

– Mikko Meriläinen (Soundi 5/2013: s. 7)

Päätoimittaja antaa ymmärtää että Soundi on lehti rock-tähteyden myytistä. Se ei ole lehti esimerkiksi niistä toisten biisejä laulavista Idoleista vaan pitkän uran sinnikkäästi tehneistä nälkätaiteilijoista, joilla on ”koko paketti hallussa”. Kanteen ei päästä tähdenlennolla vaan tekemällä pitkän omaehtoisen uran. Niistä kahdesta kykykilpailusta liikkeelle lähteneestä poikkeustapauksestakin (PMMP ja Tuisku) kirjoitetaan nimenomaan pitkäjänteistä ahkerointia korostavaan sävyyn.

Tässä valossa on helppo ymmärtää, miksi Soundin kanteen pääsee yleensä pitkään levyttäneitä artisteja. Kannessa esiintyneet artistit ovat olleet kaikki julkaisuaikaan melko vanhoja tekijöitä ja siksi useimmiten vakiintuneita nimiä rock-bisneksessä ja tuttuja suurimmalle osalle lukijoista. Suurin osa heistä on joutunut monta vuotta viettämään lehden ”kakkosketjussa” eli heistä on kyllä kirjoitettu juttuja mutta kanteen on päässyt korkeintaan artistin nimi, ei kuvaa. Rock-musiikki perustuu niin voimakkaasti ulkonäköön, imagoon ja persoonallisuuden kulttiin, että kansikuvaan pääseminen kertoo rock-median korkeimman hierarkiatason saavuttamisesta.

Keskimäärin kanteen päässeiden artistien debyyttilevystä on kulunut kuvan julkaisun aikana 14,7 vuotta. Olen laskenut levytysurat ensimmäisestä studioalbumista. Jos kyse on useassa kokoonpanossa ja/tai soolona esiintyneestä artistista, olen laskenut aloituskohdaksi ensimmäisen menestyneen kokoonpanon ensimmäisestä studioalbumista. ”Ensimmäinen menestynyt kokoonpano” on tietysti tulkinnanvaraista, samoin kuin se kuinka paljon parempi mittari studioalbumi on kuin esimerkiksi debyyttisingle tai -EP. Perinteisesti täyspitkää on kuitenkin pidetty populaarimusiikin perusmittarina (bändejä esimerkiksi harvoin haastatellaan muuten kuin studioalbumien julkaisun yhteydessä), vaikkakin viime vuosina onkin alettu hypettää bändejä jopa ennen ensimmäistäkään kaupallista julkaisua.

En tiedä muutenkaan, onko tämä keskiarvo kovin kuvaava luku, koska siinä on suuria vuosikohtaisia heittoja. Keskiarvoihin vaikuttavatkin voimakkaasti yksittäiset juttusarjat, joiden tiimoilta julkaistaan monen artistin kuva kannessa – yhden vuoden aikana kanteen päässeiden artistien määrä vaihtelee hyvin paljon: vuonna 2008 heitä oli vain yksi jokaisessa numerossa (eli yhteensä 11), vuonna 2005 heitä oli 26. Tuo korkein luku selittyy Soundin 30-vuotisjuhlanumerolla, jonka kannessa esiintyi 16 suomalaista artistia tai yhtyettä ryhmäkuvassa. Tuo tavallista suurempi kuva vaatikin kaksi kertaa normaalia isomman taittokannen.

Keskimäärin vanhimmat artistit kannessa nähtiin vuonna 2006 (levytysuran keskipituus 21,9 vuotta), mikä selittyy pitkälti sillä että lokakuun lehdessä oli juttu Kaikkien aikojen kokoelmat; luonnollisesti sen kuvitukseksi valikoitui vanhoja veteraaneja. Heistä Elvis ei edes ollut enää elossa. Hänen lisäkseen vain Ringo Starr George Harrison ja John Lennon ovat esiintyneet kannessa haudan takaa. Elviksen, Beatlesin ja Sielun Veljien lisäksi kansikuvissa on ollut hyvin vähän aktiiviuransa lopettaneita akteja. Toisaalta vuoden 2010 levytysuran keskipituus oli vain 10,6 vuotta, mikä puolestaan selittyy pitkälti numerolla 6-7, jonka kansijuttuna oli Demosta levylle, joka konseptinsa vuoksi keskittyi suhteellisen tuoreisiin artisteihin.

Vuosi	Kansiartistien lkm	Levytysuran keskipituus
2000	23	11,7
2001	15	10,1
2002	21	9,5
2003	12	13,2
2004	14	14,5
2005	26	14,6
2006	19	20,8
2007	14	17,1
2008	11	20,6
2009	13	19,5
2010	17	10,0
2011	14	18,1
2012	15	14,5
2013 (nrot 1-8)	9	18,7
2000-2013	223	14,7

Taulukko kansiartistien vuosittaisesta määrästä ja keskimääräisestä levytysuran pituudesta.

Lehdessä esiintyvien artistien uran pituuteen on enemmänkin kiinnittänyt huomiota Nalle Österman omassa (kesken jääneessä) syväanalyysissään Soundista (nro 1/2013), jossa tuntuu olevankin käsittelyssä poikkeuksellisen iäkkäitä artisteja. Hänen mukaansa ”kannen artistien voidaan ajatella edustavan modernia rockmusiikkia”, mutta tämä numero osoittaa rock-musiikin olevan lähinnä ”keski-ikäistymässä ja setääntymässä”. Vaikea minunkaan on olla eri mieltä, vaikka tässäkin on suurta numerosta toiseen tapahtuvaa vaihtelua. Aineistoni perusteella voi kuitenkin yleistää, että kanteen pääsee melko vähän uusia tekijöitä, joilla ei ole monta julkaisua vyön alla.

Rock-tähteyden myyttiin kuuluu myös se, että hän joko laulaa tai soittaa rock-soittimista ylhäisintä eli kitaraa. Yksinään kanteen päässeet muusikot ovatkin olleet lähes poikkeuksetta laulajia tai kitaristeja. Ainoat erikoistapaukset ovat Tuomas Holopainen (kosketinsoittaja) ja Flea (Red Hot Chili Peppersin basisti). Esimerkiksi eri instrumenttien suomalaisia virtuooseja esittelevän Stydejä tyyppejä bändissä -juttusarjan basisti- ja rumpali-osat on julkaistu ilman kansikuvaa, mutta laulaja- ja kitaristi-osat kansikuvan kanssa. Basisteja ja rumpaleita ei siis pidetä yhtä kiinnostavina. Laulaja-osan kuvaan on päässyt Mariska, muuten ei ole naisia ollut mukana koko sarjassa. Samoin kaikki kanteen päässeet naiset ovat nimenomaan laulajia. Kertooko tämä siitä että naismuusikoiden on helpompi menestyä laulajina kuin soittajina?

Yhteenveto

Soundin kansikuvat ylläpitävät varsin tehokkaasti rockin kaanoniin vakiintunutta ajatusta siitä että pitkän uran tehneet (miespuoliset) laulajat ja kitaristit ovat ne kiinnostavimmat muusikot. Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole varsinaisesti arvottaa lehden linjaa. Soundi on päättänyt profiloitua tuttujen ja turvallisten bändien esilletuojana, eikä niinkään lukijoidensa musiikillisen perspektiivin avartajana. Toisaalta en tässä ole yhtä numeroa lukuunottamatta tutkinut lehtien sisältöä; saattaa sieltä sisältä jostain pikkujutusta välillä jotain uutta löytyäkin. Oman subjektiivisen kokemukseni mukaan näin ei kuitenkaan ole, ja on myös täysin subjektiivinen mieltymykseni lukea lehtiä jotka eivät tallo tuttuja ja turvallisia polkuja.

Itse luen lehtiä nimenomaan löytääkseni uutta musiikkia ja arvostan eniten pitkiä tutkivia ja kriittisiä esseehenkisiä artikkeleita ja samaa tematiikkaa eri näkökulmista tarkastelevia juttusarjoja ja -kokonaisuuksia. Niitä ei ole pahemmin suomalaisissan rock/pop-lehdissä näkynyt, ainakaan kovin monipuolisesti eri artisteista. Pääosin lehtien sisältö tuntuu koostuvan ulkomaisilta lehdiltä ostetuista ja käännetyistä haastatteluista ja levyarvosteluista, jotka ovat jo juttuformaatteina melko pitkästyttäviä. Yksi suurin viime aikaisista pettymyksistäni Soundiin on liittynyt faninäkökulmaan keskittyvään Minun tähteni -juttusarjaan. Sen sijaan että se antaisi enemmän tilaa kriitikoiden omituisille suosikkibändeille, siinä käsitellään oikeastaan ihan samoja bändejä kuin lehden muissakin jutuissa.

Yhtä lehteä on kuitenkin turha syyttää rock-kliseiden toistamisesta, koska levy-yhtiöt promoavat bändejä niiden keulahahmojen välityksellä ja tähtijärjestelmä on keskeinen osa populaarimusiikkia – ja tähdiksi pääsevät laulajat (koska sanoituksia pidetään kappaleiden keskeisimpänä sisältönä) ja kitaristit (koska kitara on pop-musiikin keskeisin soitin). Toimituksen linjauksiin vaikuttavat vahvasti talous ja myyntilukujen kautta myös sen lukijat. Jos kansissa ei olisi ainoastaan tunnettuja ja suosittuja yhtyeitä, lehti ei myisi yhtä hyvin. Soundi on vain yksi osa musiikkiteollisuutta ja sen tapaan esittää populaarimusiikki liittyvät vahvasti levy-yhtiöt, PR-toimistot, myyntiluvut ja rock-kritiikin vakiintuneet käytänteet. Mielenkiintoista olisikin tehdä vastaava tilastointi esimerkiksi Rumban kansikuvissa esiintyvistä artisteista ja vertailla niitä Soundiin, jotta näkisi missä määrin kyse on Soundin linjasta ja missä määrin laajemmasta rock-lehdistön linjasta.

Johtopäätökset

Viime aikoina olen pohtinut paljon sitä että missä määrin ihmiset hakevat musiikista toistoa ja tunnesidettä, missä määrin uutuudenviehätystä. Tuttuus ja turvallisuus ovat kuitenkin populaarimusiikin ytimessä siinä missä uuden kokeminenkin. Oikeastaan tuntuu olevan nimenomaan niin, että pääosin populaarimusiikista etsitään vakautta: halutaan ”tuntea” vaikkapa se Ville Valo ja digata intohimoisesti vanhoja hyviä bändejä ennemmin kuin kaivella marginaalista kuunneltavaa. Soittolistaradiotkin menestyvät koska radion kuuntelijat pääasiallisesti haluavat toistoa ja vanhoja klassikoita – hittikanavilla toki myös uutuuksia, mutta ennalta-arvattavista genreistä, mikä ei tee uuden löytämisestä erityisen todennäköistä.

Ainakin suhteellisen vapailla markkinoilla toimivien kaupallisten medioiden näyttää olevan kannattavampaa panostaa tuttuun ja turvalliseen musiikkiin kuin uutuudenhakuun ja ennakoimattomuuteen. Tässä mielessä Radio Helsinkiä soittolistattomuuden viimeisenä linnakkeena (mihin unohtui Oi FM?) puolustavat ihmiset ovat vähemmistössä jota rahatalouden julmat lainalaisuudet eivät kohtele silkkihansikkain. Lehdistön puolella ei edes ole mitään valtavirran, toiston ja vanhojen suosikkien ulkopuolista, jota puolustaa. Vaihtoehtoisen musiikin kuuntelijat ovat kai siirtyneet kansainvälisemmille vesille, internetiin tai tilaamaan ulkomaisia lehtiä.

Englantilainen Wire-lehti on esimerkki obskuurin musiikin lehdestä, joka ei kaupallisia menestyjiä kanteensa päästä, vaan esittelee jatkuvasti musiikkia josta en ole ikinä kuullutkaan. Toki tuollakin lehdellä on omat vakioartistinsa ja kaavamaiset traditionsa – eihän lehdellä olisi muuten mitään tunnistettavaa linjaa, brändiä tai profiilia. Sukupuolten tasa-arvosta ei Wirenkään kansissa ole merkkiä: viimeisen 18:n numeron kansista vain kahdessa on ollut naispuolinen artisti – prosentuaalisesti siis jopa hieman harvammin kuin Soundissa, mutta otos ei ole riittävä.

Suomen kokoisella kieli- ja kulttuurialueella tuskin kuitenkaan voisi kaupallisesti tehdä muuta kuin Rumban, Rytmin tai Soundin kaltaista mainstream-journalismia joka panostaa vakiintuneisiin ja muutenkin vahvasti mediassa näkyviin akteihin. Samalla tavalla kuin soittolistattoman radion on äärimmäisen vaikea toimia kalliiden toimilupien ja tekijänoikeuskorvausten maailmassa. Wirekin on ensisijaisesti kansainvälinen lehti, jonka päämaja nyt vain sattuu olemaan Lontoossa. Englanti on undergroundin kieli ja valtavirran ulkopuolella on panostettava kansainvälisyyteen koska yhdestäkään yksittäisestä maasta ei riitä tarpeeksi yleisöä.

Miten sitten Soundin tulevaisuus? Rytmiä ja Rumbaa on ollut jo nyt hyvin vaikea erottaa toisistaan, mutta tarkoittaako se väistämättä sitä että Soundikin kohtaa saman tasapäistymisen kohtalon? Rumba on toisaalta mennyt Pop Median alaisuudessa (vuodesta 2007) parempaan suuntaan. Uudistuksensa jälkeen lehti on luottanut myös uskaliaampaan kansipolitiikkaan. Uuden Rumban ensimmäisessä kannessa ei ollut edes bändiä vaan piirros laajasta Kuka söi musiikkibisneksen? -juttukokonaisuudesta. Muita esimerkkejä Rumban kansien kekseliäisyydestä ovat mm. numerot 1/2012 ja 4/2013. Eli ehkä ”rumbamaistuminen” voisikin tehdä hyvää Soundille? Vai käykö siinä yllättäen niin, että lehdet alkavat erota toisistaan nykyistä enemmän jotta ne eivät syö toistensa lukijoita yhtä pahasti? Muutos on jokatapauksessa tervetullutta, toivottavasti se on parempaan suuntaan.