Michael Gira vs. Internet, 2. erä

Swans-vokalisti Michael Giran yhden hengen sota Internetiä vastaan jatkui Korjaamolla järjestetyn Folks-festivaalin lauantai-illassa. Tapahtuma oli aika suora livevastine Swansin tuoreimmaille julkaisuille. Eivät ne samoja biisejä siis sisältäneet, mutta levylle upotetut pyynnöt siitä että levyä ei ripattaisi ja levitettäisi netissä olivat nyt muuttuneet keikkapaikalle levitetyiksi lapuiksi ja välispiikiksi. Alla ei ole sanatarkkaa käännöstä, mutta tulkitsin että keskeinen ajatus oli tässä:

”Älkää kuvatko kännykkäkamerallanne tai muuten tallentako tätä keikkaa. Tämä on vain teille, tässä ja nyt. Älkää jakako videota tai kuvia tästä keikasta Internetissä.”

Michael Gira; promokuvaSinänsä olen kyllä ihan samaa mieltä, että keikkojen kuvaaminen on aika typerää, varsinkin huonolaatuisella kännykkäkameralla. Se tosiaankin estää olemasta läsnä keikalla ja keskittymästä siinä hetkessä tapahtuvaan musiikkikokemukseen. En ole omaksunut tätä nykyään melko vakiintunutta tapahtumien medialisoitumista (jonka voisi kai kääntää myös välineellistymiseksi): asioista pitää olla digitaalinen tallenne että kokee olleensa paikalla, sen sijaan että omin aistein hankittu kokemus ja muisto riittäisivät. Siksi olen itsekin luopunut keikkakuvaamisesta jo ajat sitten. En kuitenkaan vakuuttunut tavasta jolla Gira ilmaisi oman mielipiteensä.

Aivan yhtä hyvin Gira olisi voinut kieltää ihmisiä puhumasta toisilleen, humaltumasta tai kirjoittamasta jutusta musablogeihin koska nekin estävät kuulijaa olemasta läsnä keikalla. Päihteistä voi tietysti olla eri mieltä, että lisäävätkö vai vähentävätkö ne läsnäoloa, tai että mitkä päihteet korostavat läsnäolon tunnetta ja kokemusta ja mitkä ovat ”keinotekoisia” kokemuksia jotka johtuvat vain kemiasta.

Musablogin mainitsin siksi, että vaikka en valokuvaakaan keikkoja, omaa läsnäoloani niillä usein häiritsee tämän blogin olemassaolo. Minun on vaikea käydä keikoilla, kuunnella levyjä, lukea kirjoja tai katsoa elokuvia ilman että mietin koko ajan mitä kirjoittaisin niistä blogiin. Blogin lopettaminen ei auttaisi mitään, koska sitten miettisin vain että pitäisi perustaa blogi johon voisin kirjoittaa. Eihän minulla kirja- ja elokuvablogia (vielä) olekaan. Pelkkä Internetin olemassaolo ja sen potentiaali muuttaa tapaani kokea taidetta.

Olen sitä mieltä, että hyvän ”keikka-arvostelun” lukija saa ihan yhtä autenttisen kuvan keikan tapahtumista kuin jos hän katselisi kuvia tai YouTube-videoita siitä keikasta. Kaikki nämä ovat median kautta vääristyneitä dokumentteja menneestä tapahtumasta. YouTube-video ehkä antaa ”objektiivisemman” kuvan siitä mitä keikalla tapahtui, mutta hyvä kirjoitus keikasta vai antaa ”objektiivisemman” kuvan siitä mitä keikan katsojan sisällä tapahtui. Kaikkien näiden keikkadokumenttien katsominen tai lukeminen on ihan yhtä lailla vain kalpea heijastus siitä mitä tapahtui. Mikään näistä dokumenteista ei mielestäni vastaa keikalla käymisen kokemista niin paljon, että artistien pitäisi pelätä niiden takia tulonmenetystä.

Konsumeristisesta näkökohdasta livevideoita ja keikka-arvioita voisi tietysti ylistää siitä että niiden avulla kuluttajat voivat tehdä päätöksensä siitä onko jokin keikka tai kiertue osallistumisen arvoinen, vai soittaako se konkaribändi samat väsyneet hitit samalla väsyneellä koreografialla. Itse en tästä näkökulmasta tykkää koska konsumerismi pelkistää ihmisen yksiuloitteiseksi olennoksi. Olisi varmaan pitänyt ostaa myyntipöydästä Giran kirja jossa oli kolme tarinaa hänen loppuunmyydystä The Consumer -teoksestaan. Ehkä sen lukeminen avaisi sitä missä konnotaatioissa Gira käyttää tuota kammottavaa ”kuluttaja”-sanaa. Keikka ei sentään alkanut sanoilla ”dear valued customer”. Sen sijaan Gira kutsui yleisöä lapsiksi.

Tästä päästäänkin siihen A.W. Yrjänänkin päiväkirjassaan tai CMX:n nettisivuilla esittämään ajatatukseen, että rock-keikassa on jotain hyvin piilofasistista. Selvimmin tämän tietysti näkee suuren luokan rock-konserteissa, joissa rock-tähti komentaa ja 100 000 ihmistä tekee kyselemättä perässä. Gira teki samaa tietysti paljon pienemmässä mittakaavassa: päätti kuulijoiden puolesta miten heidän tulisi osallistua keikkaan ja käski heitä tottelemaan. Hänelle syy vastustaa levytysten ja keikkojen leviämistä Internetiin ei siis liity ainakaan puheen tasolla tulonmenetyksen pelkoon vaan siihen, että hän haluaa kontrolloida sitä miten hänen musiikkinsa koetaan.

Giran ajatusten taustalla tuntuu olevan vahva usko siihen, että hän tietää mikä on hänen musiikkinsa kuuntelijoille parhaaksi. Tämä on erityisen ongelmallista, koska hän edustaa vanhaa Internetiä edeltävää sukupolvea, joka on tottunut täysin erilaiseen musiikkikulttuuriin kuin ”diginatiivi” sukupolvi. Itse taidan kuulua jonnekin näiden sukupolvien väliselle raja-alueelle koska suhtaudun kriittisesti verkko- ja mobiiliteknologian tapaan vaikuttaa ihmisten musiikkikokemuksiin, mutta hyväksyn sen että uusi sukupolvi kokee musiikin eri tavalla, paljon teknologia- ja mediakeskeisemmin kuin minä itse.

Siksi minulle onkin sinänsä ihan sama miten ihmiset keikalla aikansa viettävät, kunhan eivät häiritse muita. Käytännössä olen kokenut häiritseväksi käytökseksi keikoilla puhumisen sekä kameroiden salamavalot. Jos olisin Giran kaltainen taiteilija, vaatisin varmaankin suukapulaa kaikille katsojille, koska haluan ihmisten kokevan taiteeni sillä tavalla. Francisco López taisi muuten taannoin esiintyä Avanto-festivaalilla niin että yeisön oli pidettävä silmät peitettynä, jotta kuulijat keskittyisivät pelkästään ääneen. Vähän arvelluttavalta sekin kuulostaa, mutta ainakin siinä oli silloin selvä perustelu performanssin luonteessa. Asiasta oli myös ilmoitettu hyvissä ajoin etukäteen ja keikan miljöö oli hyvin erilainen kuin rock-klubi.

Jos haluaa Giran tapaan päättää diktaattorimaisesti miten hänen musiikkinsa tulee kokea, on mielestäni aivan turha edes julkaista levyjä. Julkaisemalla äänitteitä ja esiintymällä livenä antaa väistämättä ”kuluttajille” vallan tulkita ja käyttää ”tuotetta” kuten he itse haluavat. Nykyään tähän valtaan kuuluu, joskin laittomasti, myös mahdollisuus jakaa musiikki ja kokemus muiden kanssa. Tämän yleisessä käytössä olevan sosiaalisen käytännön pitäminen laittomana on maalaisjärjen vastaista.

Giran ajattelusta välittyy melko kylmä ja individualistinen kuva: tämä musiikki on koettava yksilöinä, ette saa jakaa kokemusta kenenkään muun kanssa. Vanhan polven tuntuu olevan mahdotonta ymmärtää, että nettijakelu on nykyaikainen tapa kokea musiikki sosiaalisena ilmiönä, jollainen se aina on ollut. Sosiaalisuuden tavat ja teknologiat vain muuttuvat. Itsekin suhtaudun kriittisesti tähän ihmisten välisten kontaktien välineellistymiseen, mutta jos haluaa päättää miten omaa musiikkia käytetään, se kannattaa pitää omassa pöytälaatikossaan. Internetin aikana sitä ei vain voi enää hallita; artistin ja kuulijan ero on murenemassa ja sekös vanhaan järjestelmään tottuneita muusikoita ja yrityksiä ärsyttää.

Michael Gira vs. Internet, 1. erä

Swansilta julkaistiin kuukausi sitten rajoitettuna 1000 kappaleen painoksena livelevy We Rose From Your Bed With the Sun in Our Head, jolla rahoitetaan yhtyeen seuraavan albumin äänityksiä. Siitä on tarjolla monta eri tasoista pakettia, joilla fanit voivat rahoittaa haluamansa osuuden verran yhtyeen toimintaa. Tämähän on varsin tavanomainen menettelytapa monilla bändeillä nykyään. Keskityn tässä kuitenkin lähinnä kritisoimaan tätä lähestymistapaa, ihan vain koska olen katkera siitä että huomasin koko levyn olemassaolon vasta siinä vaiheessa kun se oli jo loppuunmyyty.

We Rose From Your Bed With the Sun in Our Head, levynkansi

Tulevaisuuden musiikkia spekuloidessani pohdin, voisiko tällainen yhteisöllinen rahoittaminen olla avain uuteen, postkapitalistiseen ”kansan” musiikkiin. Tätä kyseistä julkaisua miettiessäni alan olla eri mieltä. Toiseksi ylimmällä ostomahdollisuuksien portaikolla, 500 dollarissa, on tällainen ominaisuus:

”YES THIS IS REAL m.gira will record a simple, short, original song, acoustic guitar and voice, with customers’ name in the song, praising the customer, and send customer an mp3 of the song” Young God Records

Oletan että tässä on myös paljon itseironiaa mukana, koska yhtyeen johtaja Michael Gira on tuotannossaan ollut aika kulutuskriittinen, varsinkin kultaisella 80-luvulla. Näyttäisi kuitenkin siltä että monen muun muusikon tapaan piratismin ja muiden vaikeuksien uhatessa populaarimusiikin logiikkaa, kriittisyys ja idealismi lentävät ikkunasta ensimmäisenä ulos. Kapitalistinen järjestelmä pakottaa muusikon yrittäjäksi, pelaamaan järjestelmän ehdoilla.

Nimenomaan sanavalinta ”asiakas” sementoi tämän julkaisun tiukasti populaarimusiikin puolelle, puuttumatta nyt siihen onko se hyvä vai huono asia. Tällä tuplalevyllä on mukana myös muutama raaka demoversio tulevan levyn biiseistä, sekä puheraita jossa Gira kiittää ostajaa ja esittelee hieman levyä. Demoista Gira sanoo tällä raidalla seuraavaa:

”These are rough sketches, they are not for public consumption.”
– Michael Gira

Mahdollisesti Gira näkee juuri tämän kulutuskriittisyytenä, mutta minä en. Hän näkee musiikkinsa asiana jota kulutetaan. Gira ottaa asenteen jossa hän on palveluntuottaja ja musiikin kuuntelija on asiakas. Hän on taiteilijana itsekin myytävänä, koska hän tarjoaa taiteensa asiakaskeskeisen personoinnin välineeksi.

Luonnollisestikin Gira käyttää huomattavasti vaivaa vaatiakseen että tämä levy ei pääse koskaan kenenkään muun kuin näiden tuhannen onnellisen (nopean ja hyvätuloisen) käsiin:

”Please, please, please do not ”share” these, or any of the other recordings on the goddamn internet or anywhere else.” Young God Records

”They were made only for you … only you should hear these versions, forever … they are not intended for the general public … please please please refrain from posting them on YouTube or making them available for download anywhere forever… please… they are for you, no one else. Period.” – Michael Gira

Gira osoittaa halveksuntaa koko tiedostonjaon ideaa kohtaan laittamalla sanan ”jakaminen” lainausmerkkeihin, ja olettaa tietävänsä mitä asiakas haluaa. Tavallaan siis tässä ollaan asiakaslähtöisyyden rinnalla myös niin kaukana siitä kuin mahdollista. Artisti haluaa itse päättää miten hänen faninsa toteuttavat faniuttaan. Hän olettaa että kuulijat arvostavat nimenomaan sitä että he saavat jotain ainutlaatuista, joka on tehty vain heitä varten.

Osa faneista varmasti onkin tällaisia, mutta minä en ole. En ole lähtenyt mukaan tähän konsumeristiseen ja individualistiseen egonpönkitykseen, jossa harvinaiset esineet tai vain minua varten tehdyt taideteokset rakentavat minäkuvaani. Eikö ole kuviteltavissa että äänitettä ei koe omistavansa ellei sitä voi myös jakaa? Minulle äänitteen harvinaisuudella ei ole yhtään minkäänlaista arvoa. Musiikki syntyy ja soi sosiaalisessa todellisuudessa ja jakaminen on varmasti monelle nykyajan ihmiselle osa musiikin psykososiaalista kokemista.

Silmään pistää myös Giran toistuva sanavalinta ”forever”. Hän tuntuu menevän Mikki Hiiri -lakejakin pitemmälle olettaen omistavansa ikuisen tekijänoikeuden. Minä lähden täysin eri lähtökohdista. Siitä, että kun taiteilija päästää teoksensa liikenteeseen, se ei ole hänen. Eikä kuluttajien. Se on ihmiskunnan. Sitä ei voi hallita.

Jos lähdetään ajatuksesta, että jokainen levyn ostaja pitää itseään kuluttajana eikä rahatalouden ulkopuolellakin olemassa olevana taiteenystävänä, on silti erilaisia kuluttajia joilla jokaisella on omanlaiset tapansa kuluttaa musiikkia. Gira yrittää pakottaa tekijänoikeutensa turvin yhtä oikeaa tapaa olla kuluttaja, asiakas. Totalitaristinen asenne se on, ei asiakaslähtöinen.

Piraatit luultavasti jakavat levyn silkasta hyvästä tahdosta, mutta kuluttamisella ja markkinavoimilla on tässä myös raadollisempi puolensa. Vajaa kuukausi levyn julkaisusta, se on jo moninkertaisella hinnalla myynnissä Discogsissa. Käytännössä tällainen niukkuuteen luottava limited edition -julkaisupolitiikka ei johda siihen että musiikkia arvostettaisiin enemmän kuin jos se olisi ilmaiseksi kaikkien ladattavissa. Molemmat Discogsin myynnissä olevat kappaleet ovat avaamattomia, niitä ei ole siis edes kuunneltu kertaakaan. Tästä voi siis päätellä että ainakin osa näistä kuluttajista tekee levyostoksia puhtaasti sijoitustoimintana.

Oletetaan että joku on (ja varmasti on) valmis ostamaan levyn 150 eurolla, joka on 120 euroa enemmän kuin halvin ostosvaihtoehto. Bändi saa siis 30 euroa, ”fani” 120 euroa. Kuka tässä oikeasti syö sitä artistin leipää, piraatti joka saa 0 euroa, vai tämä ns. fani? Mitä eksklusiivisemmin jotain äänitettä julkaisee ja levittää, sitä enemmän siitä tulee kauppatavaraa, vaikka tarkoituksena voi joskus olla täysi vastakohta. Näin käy kun kysyntä ja tarjonta kohtaavat keinotekoisen niukkuuden maailmassa. Sen sijaan, jos levytykset ovat ilmaiseksi ladattavissa, ne eivät voi mitenkään olla kauppatavaraa.

Onko siinä nyt sitten jotain ongelmaa että musiikki on kauppatavaraa? Sellaista on populaarimusiikki. Sellaista on kapitalismi. Kaiken on oltava kaupan. Ei se kauppaaminen oletuksena ja itseisarvona tee teoksesta vähemmän aitoa tai vähemmän taidetta, mutta sillä on ongelmansa. A. W. Yrjänä joutuu taistelemaan taiteellisen integriteetin, jonka myös kuulijat välillä CMX:n tuotannossa tunnistavat, ja toimeen tulemisen kompromissien välillä. Michael Gira joutuu epätoivoisesti ja turhaan inttämään kuluttajien kanssa siitä ettei levytyksiä saisi levittää eteenpäin. Hän rahoittaa levytrokareiden puuhia.

Toisaalta limited edition -julkaisut tarkoittavat myös epäpopulaaria, koska tällöin massalevitys ei onnistu (paitsi kun levy vuotaa nettiin, jolloin sitä ei tosin myydä). Kansanmusiikki oli aina rajatun yleisön musiikkia; yhteisöt ovat aina rajattuja. Sisäpiirejä. Mutta aiemmin tähän sisäpiiriin synnyttiin, nyt siihen pääsy hyvinkin kirjaimellisesti ostetaan.

Musiikin henkilökohtainen kokeminen ei ole riippuvainen enää syntyperästä vaan ostovoimasta, kyvystä kuluttaa ja olla osa itsetuhoista yhteiskuntaa joka pyörii velan, sosiaalisen epäoikeudenmukaisuuden ja ympäristön ylikuormittamisen ympärillä. Kyllä nämä asiat liittyvät kaikki populaarimusiikkiin. Se on osa kapitalistista järjestelmää, ja tässä järjestelmässä väistämättä syyllistyy moniin vääryyksiin vaikka kuinka yrittäisi tehdä eettisiä töitä ja kulutuspäätöksiä.

Sitä paitsi taide on ihmiskunnan omatunto, kulttuurisen uudistuksen veturi. Tai sitten se on kulttuurisen uudistuksen tyhjäksi tekevä ja banalisoiva Molok, joka syö kaiken kapinan ja sulauttaa sen osaksi pikkuporvarillista yhteiskuntaa. Tämän vuoksi musiikin tulisi jo tuotantotavoiltaan tarjota myös vaihtoehtoja vallitsevalle hegemonialle.

Palataan silti vielä rahaan, ”välttämättömään pahaan”. Ilman rahaa ei juuri levyjä synny kun levytys maksaa eikä maksua oteta vastaan vaihtoehtoisilla tavoilla. Rahaa saa myymällä jotain, mieluusti sellaista minkä ostaja tuntee olevansa jotenkin erityinen kun saa omistaa jonkin harvinaisen kulttuurisen artefaktin. Tästä näkökulmasta tällainen julkaisupolitiikka on kyllä ymmärrettävää.

Vertaan tätä mielelläni äänestämiseen. Myös siitä on tehty individualistista kuluttamista. Uusliberalistinen ”demokratia” on johtanut siihen, että ihmiset äänestävät itsekeskeisistä lähtökohdista. He äänestävät oman etunsa puolesta, eivätkä esim. eniten apua tarvitsevien. Ja poliitikkoja pidetään omien etujen ajajina. Vastaavasti muusiikkojen rahallinen tukeminen koetaan samoin. On saatava jotain henkilökohtaisesti takaisin.

Ihmiset eivät äänestä, maksa veroja tai tue musiikin tekoa koska haluaisivat parantaa yhteiskuntaa ja edistää ihmiskunnan sielullista ja älyllistä hyvinvointia. He tekevät niin koska ovat kuluttajia jotka näkevät kaiken tuotteena. Asiat eivät tietenkään ole mustavalkoisia. Tuskin kukaan on täydellinen kuluttaja, eikä kukaan tässä yhteiskunnassa voi olla täydellinen ei-kuluttaja. Ihmiset ovat hyvin erilaisia.

Minä olen sellainen ihminen, joka uskoo yhteiseen hyvään. En minä halua henkilökohtaisesti mitään vastinetta työstäni, kunhan jollain tavalla tulen toimeen. Haluan tehdä työtä ja maksaa veroja/apurahoja/mitä ikinä, koska tiedän että siitä seuraa jotain hyvää. Myös muille kuin itselleni. Tämän vuoksi näkisin mieluusti nimenomaan vapauteen perustuvan uuden musiikin nousun. Musiikki, joka tehdää lahjoitusrahoilla, mutta joka on ilmaiseksi kaikkien saatavilla. Se kuulostaa utopistiselta, ja onkin niin kauan kun ihmiset eivät näe omaa napaansa pitemmälle.

Piratismikin omalla tavallaan ruokkii egoismia ja kaikki-tänne-mulle-heti-asennetta, mutta sillä on myös radikaalimpi potentiaali murtaa koko ajattelumme ja yhteiskuntamme rakenteita. Musiikki on kyllä rahallisesti arvokkainta silloin kun tarjonta on pienin ja kysyntä suurin, mutta oma subjektiivinen musiikkikokemukseni on, että mitä vapaammin musiikki on saatavilla, sitä enemmän siitä nautin ja sitä arvokkaampaa se on. Tavalla, jota ei voi mitata. Varsinkaan rahassa.