Musiikkiteollisuuden kootut virheet

Ote informaatiosta; kansiOlen lukenut Sami Serolan toimittamaa Ote informaatiosta (BTJ Kustannus, 2010) -kirjaa ja vaikka sen yhteys musiikkiin onkin aika etäinen, on se silti ohjannut ajatukset siihen. Varsinkin siihen yleiseen argumenttiin, jonka mukaan levynmyynnin lasku johtuu esimerkiksi peliteollisuuden kasvavasta osuudesta viihdemarkkinoilla. En yhtään ihmettelekään sitä, koska musiikki- ja peliteollisuuden asenteet kuluttajaa kohtaan ovat aivan erilaiset. Musiikkiteollisuus ei ole kuluttajalähtöinen ala. Suuret musiikkiyritykset eivät ole ensisijaisesti kiinnostuneita siitä mitä kuluttajat haluavat vaan siitä mitä itse haluavat tai luulevat kuluttajien haluavan. Ne ovat suhtautuneen musiikin kuuntelijoihin lähinnä vihollisina, eikä asiakkaina.

Muutokset musiikin jakelun muodoissa johtuivat ensin yhtiöiden halusta rajoittaa kuluttajaa (DRM, yms.) ja sittemmin tehdyt muutokset ovat olleet vain seurausta siitä että yhtiöiden omat mallit eivät olekaan toimineet. Missään vaiheessa ei ole vaivauduttu ensin selvittämään mistä ihmiset haluavat maksaa, vaan kaikki tyrkytetään valmiina ylhäältä alas.

Hyvä esimerkki on uusi Widenation-kampanja. En ole itse sivustoa katsonut, koska se sisältää isojen bändien ja kaiken muun trendikkään ja ylikaupallisen tapaan tarpeetonta flash-animaatiota – kai se hyperaktiivisiin teineihin vetoaa enemmän kuin vanha kunnon HTML. Siis ratkaisu laittoman lataamisen lopettamiseen on propaganda, ei se että oikeasti parannettaisiin mahdollisuuksia ladata musiikkia laillisesti. Itseeni ainakin vetoaisivat enemmän teot kuin sanat. Hyvä tuote ja idea riittävät, ei sitä tarvitse näyttävästi mainostaa.

Hyvälaatuisia musiikkitiedostoja voi edelleenkin ladata aika harvasta paikasta. Suurimmat latauskaupat käyttävät yhä MP3-formaattia, aiempaa parempilaatuisena tosin. Standardihinnaksi muodostunut euro (jossain näköjään jo 1,29 €) kappaleelta on ihan ok jos kyse on FLAC-formaatista, mutta ei muuten. Sinänsä omituista, koska FLAC ei vaadi myyjältä yhtään suurempaa työmäärää kuin MP3, enemmän kaistaa vain.

Myös Spotifyhin kohdistuva kritiikki osuu mielestäni osin väärään kohteeseen. Sekin olisi paljon houkuttelevampi jos levy-yhtiöt ja artistit suhtautuisivat siihen myönteisesti eivätkä hysteerisen pelokkaasti. Syy, miksi minä en suostu Spotifysta maksamaan, on se että sen kokoelma on täysin riittämätön ja epäluotettava. Ei kiinnosta maksaa ”kaikesta maailman musiikista” kun en voi koskaan tietää mitä levyjä siellä on huomenna tarjolla. Spotifysta löytyvää musiikkia on paljon vähemmän kuin musiikkia jota siellä ei ole.

Digitaalisesta musiikista maksamisen mielekkyys on omalla kohdallani kiinni lähinnä saatavuudesta. Mikään laillinen latauspalvelu ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi kattava niin kauan kun levy-yhtiöt nipottavat aluerajoituksista ja muusta. Tai artistit; Pink Floydin puuttuminenhan taitaa olla ihan bändin tahdosta kiinni. Syynä yhtyeen tuotannon puuttumiselle kaikista nettipalveluista on ilmeisesti se, että biisejä ei saa erottaa albumikokonaisuudesta. Sanoo yhtye jonka levyillä biisit on kuitenkin indeksoitu erikseen levyille ja joka on julkaissut sinkkuja.

Tietysti tuollaisen laillisen ja sisällöltään täysin rajoittamattoman palvelun luominen olisi melkoinen riski ja vaatisi aivan uudenlaista tekijänoikeuslainsäädäntöä. Spotify tekee tappiota, kuten luultavasti mikä tahansa palvelu aluksi. Pitää vain saavuttaa jokin ratkaiseva piste, jossa ne riskit tuottavat riittävän hyvän palvelun, josta riittävän moni on valmis maksamaan. Monet levy-yhtiöt ja artistit vain eivät uskalla odottaa siihen asti ja siinä se ongelma onkin: kaikki pitäisi saada ensin vakuuttuneeksi ja sitoutua mukaan toimintaan. Yksittäiset yhtiöt ja bändit eivät paljoa voi päätöksellään vaikuttaa.

Voisin maksaa paljon Spotifyn nykyistä kuukausimaksua enemmänkin palvelusta, jos sieltä todella saisi kaiken maailman musiikin yhtä luotettavasti kuin netistä laittomasti. Melko tragikoomista: kaikesta latauslinkkien poistelusta huolimatta avoin verkko on silti paljon luotettavampi latauslähde kuin musiikkiteollisuuden itsensä tarjoamat vaihtoehdot. Käytännössä siis paras vaihtoehto on mielestäni se, että musiikkia voi ladata kuten nykyäänkin avoimesta verkosta, sillä erotuksella että siitä maksettaisiin jotenkin artisteille jaettava summa. Yksittäisistä latauksista tai streamauksesta maksaminen ei tunnu minusta mielekkäältä vaihtoehdolta.

Streamauksessa suurin ongelma on juuri tuo luotettavuus, ja se että streamit voidaan poistaa milloin vain eikä asiakas voi asialle yhtään mitään. En tosin tiedä miten offline-sisältö toimii Spotify Premiumissa. Voiko sen oikeasti ladata koneelle niin että voi kuunnella missä ohjelmassa hyvänsä vai onko niissä joku Spotify-rajoitus. Tosin jos se streamin lähde olisi yhtä luotettava kuin oma musiikkikirjasto omalla koneella, ei väistämätöntä tarvetta musiikin lataamiseen omalle koneelle turvaan välttämättä olisi. Nettiyhteyden epäluotettavuus kyllä pysyy silti koko ajan ongelmana vaikka Spotifyn päässä luotettavuus olisikin nykyistä parempi.

Palatakseni peliteollisuuteen, sillä alalla asiakaskeskeinen lähestymistapa on itsestäänselvyys ja pelaajien ja pelisuunnittelijoiden välinen kahtiajako on hämärtyneempi kuin artistin ja kuuntelijan: ”Pelaajayhteisöt eivät ainoastaan vaikuta pelin sisältöön ja oman pelaamisharrastuksensa kehittymiseen, vaan myös siihen, millaisia ominaisuuksia peliyhtiöt tuotteisiinsa kehittävät” (Frans Mäyrä et al. teoksessa Ote informaatiosta, s. 319).

Pelien muokattavuuskin on melko yleistä, ja nykyään menestyneen pelin edellytys saattaa olla modattavuus. Pelaajia kannustetaan käyttämään luovuuttaan, tekemään pelistä itsensä näköinen. Musiikkiteollisuus vain haluaa tappaa luovuuden, esimerkiksi kieltämällä faniremixit, mash-upit, samplaamisen, itsetehdyt YouTube-videot, jne. Toki peliteollisuudessakin on käyty tekijänoikeustaisteluita asian tiimoilta.

”Nykyinen pelituotanto sisältääkin sisään kirjoitettuna mahdollisuuksia pelaajan omaan tuotannolliseen toimintaan. Peleiksi ei enää voikaan lukea pelkästään niitä ohjelmapätkiä, joita pelaajat ostavat joko tallenteina tai digitaalisen jakelun kautta, vaan voidaan sanoa, että varsinaiset pelit syntyvät vasta pelikoodin ja pelaajayhteisöjen yhteistoimintojen tuloksena” – Mäyrä et al, s. 317.

Siinä on paljon oppimista musiikkiteollisuudella. Sisällöntuotannon avoimuus hyödyttää kaikkia osapuolia. Kuuntelijat ja lataajat eivät ole vihollisia vaan osallisia. Tämä on toki eri asia kuin suora kopioiminen ja tuotteista maksamatta jättäminen, mutta asenne-ero näiden kahden alan välillä on selvä ja ratkaiseva.

Täytyy toki edelleenkin muistaa, että minä olen poikkeuksellinen musiikinkuuntelija, eivätkä minua miellyttävät ratkaisut ole välttämättä suuria massoja miellyttäviä. Siksi ne eivät välttämättä toimisi käytännössä vaikka minusta ne olisivatkin täydellisiä.