Swansilta julkaistiin kuukausi sitten rajoitettuna 1000 kappaleen painoksena livelevy We Rose From Your Bed With the Sun in Our Head, jolla rahoitetaan yhtyeen seuraavan albumin äänityksiä. Siitä on tarjolla monta eri tasoista pakettia, joilla fanit voivat rahoittaa haluamansa osuuden verran yhtyeen toimintaa. Tämähän on varsin tavanomainen menettelytapa monilla bändeillä nykyään. Keskityn tässä kuitenkin lähinnä kritisoimaan tätä lähestymistapaa, ihan vain koska olen katkera siitä että huomasin koko levyn olemassaolon vasta siinä vaiheessa kun se oli jo loppuunmyyty.
Tulevaisuuden musiikkia spekuloidessani pohdin, voisiko tällainen yhteisöllinen rahoittaminen olla avain uuteen, postkapitalistiseen ”kansan” musiikkiin. Tätä kyseistä julkaisua miettiessäni alan olla eri mieltä. Toiseksi ylimmällä ostomahdollisuuksien portaikolla, 500 dollarissa, on tällainen ominaisuus:
”YES THIS IS REAL m.gira will record a simple, short, original song, acoustic guitar and voice, with customers’ name in the song, praising the customer, and send customer an mp3 of the song” – Young God Records
Oletan että tässä on myös paljon itseironiaa mukana, koska yhtyeen johtaja Michael Gira on tuotannossaan ollut aika kulutuskriittinen, varsinkin kultaisella 80-luvulla. Näyttäisi kuitenkin siltä että monen muun muusikon tapaan piratismin ja muiden vaikeuksien uhatessa populaarimusiikin logiikkaa, kriittisyys ja idealismi lentävät ikkunasta ensimmäisenä ulos. Kapitalistinen järjestelmä pakottaa muusikon yrittäjäksi, pelaamaan järjestelmän ehdoilla.
Nimenomaan sanavalinta ”asiakas” sementoi tämän julkaisun tiukasti populaarimusiikin puolelle, puuttumatta nyt siihen onko se hyvä vai huono asia. Tällä tuplalevyllä on mukana myös muutama raaka demoversio tulevan levyn biiseistä, sekä puheraita jossa Gira kiittää ostajaa ja esittelee hieman levyä. Demoista Gira sanoo tällä raidalla seuraavaa:
”These are rough sketches, they are not for public consumption.”
– Michael Gira
Mahdollisesti Gira näkee juuri tämän kulutuskriittisyytenä, mutta minä en. Hän näkee musiikkinsa asiana jota kulutetaan. Gira ottaa asenteen jossa hän on palveluntuottaja ja musiikin kuuntelija on asiakas. Hän on taiteilijana itsekin myytävänä, koska hän tarjoaa taiteensa asiakaskeskeisen personoinnin välineeksi.
Luonnollisestikin Gira käyttää huomattavasti vaivaa vaatiakseen että tämä levy ei pääse koskaan kenenkään muun kuin näiden tuhannen onnellisen (nopean ja hyvätuloisen) käsiin:
”Please, please, please do not ”share” these, or any of the other recordings on the goddamn internet or anywhere else.” – Young God Records
”They were made only for you … only you should hear these versions, forever … they are not intended for the general public … please please please refrain from posting them on YouTube or making them available for download anywhere forever… please… they are for you, no one else. Period.” – Michael Gira
Gira osoittaa halveksuntaa koko tiedostonjaon ideaa kohtaan laittamalla sanan ”jakaminen” lainausmerkkeihin, ja olettaa tietävänsä mitä asiakas haluaa. Tavallaan siis tässä ollaan asiakaslähtöisyyden rinnalla myös niin kaukana siitä kuin mahdollista. Artisti haluaa itse päättää miten hänen faninsa toteuttavat faniuttaan. Hän olettaa että kuulijat arvostavat nimenomaan sitä että he saavat jotain ainutlaatuista, joka on tehty vain heitä varten.
Osa faneista varmasti onkin tällaisia, mutta minä en ole. En ole lähtenyt mukaan tähän konsumeristiseen ja individualistiseen egonpönkitykseen, jossa harvinaiset esineet tai vain minua varten tehdyt taideteokset rakentavat minäkuvaani. Eikö ole kuviteltavissa että äänitettä ei koe omistavansa ellei sitä voi myös jakaa? Minulle äänitteen harvinaisuudella ei ole yhtään minkäänlaista arvoa. Musiikki syntyy ja soi sosiaalisessa todellisuudessa ja jakaminen on varmasti monelle nykyajan ihmiselle osa musiikin psykososiaalista kokemista.
Silmään pistää myös Giran toistuva sanavalinta ”forever”. Hän tuntuu menevän Mikki Hiiri -lakejakin pitemmälle olettaen omistavansa ikuisen tekijänoikeuden. Minä lähden täysin eri lähtökohdista. Siitä, että kun taiteilija päästää teoksensa liikenteeseen, se ei ole hänen. Eikä kuluttajien. Se on ihmiskunnan. Sitä ei voi hallita.
Jos lähdetään ajatuksesta, että jokainen levyn ostaja pitää itseään kuluttajana eikä rahatalouden ulkopuolellakin olemassa olevana taiteenystävänä, on silti erilaisia kuluttajia joilla jokaisella on omanlaiset tapansa kuluttaa musiikkia. Gira yrittää pakottaa tekijänoikeutensa turvin yhtä oikeaa tapaa olla kuluttaja, asiakas. Totalitaristinen asenne se on, ei asiakaslähtöinen.
Piraatit luultavasti jakavat levyn silkasta hyvästä tahdosta, mutta kuluttamisella ja markkinavoimilla on tässä myös raadollisempi puolensa. Vajaa kuukausi levyn julkaisusta, se on jo moninkertaisella hinnalla myynnissä Discogsissa. Käytännössä tällainen niukkuuteen luottava limited edition -julkaisupolitiikka ei johda siihen että musiikkia arvostettaisiin enemmän kuin jos se olisi ilmaiseksi kaikkien ladattavissa. Molemmat Discogsin myynnissä olevat kappaleet ovat avaamattomia, niitä ei ole siis edes kuunneltu kertaakaan. Tästä voi siis päätellä että ainakin osa näistä kuluttajista tekee levyostoksia puhtaasti sijoitustoimintana.
Oletetaan että joku on (ja varmasti on) valmis ostamaan levyn 150 eurolla, joka on 120 euroa enemmän kuin halvin ostosvaihtoehto. Bändi saa siis 30 euroa, ”fani” 120 euroa. Kuka tässä oikeasti syö sitä artistin leipää, piraatti joka saa 0 euroa, vai tämä ns. fani? Mitä eksklusiivisemmin jotain äänitettä julkaisee ja levittää, sitä enemmän siitä tulee kauppatavaraa, vaikka tarkoituksena voi joskus olla täysi vastakohta. Näin käy kun kysyntä ja tarjonta kohtaavat keinotekoisen niukkuuden maailmassa. Sen sijaan, jos levytykset ovat ilmaiseksi ladattavissa, ne eivät voi mitenkään olla kauppatavaraa.
Onko siinä nyt sitten jotain ongelmaa että musiikki on kauppatavaraa? Sellaista on populaarimusiikki. Sellaista on kapitalismi. Kaiken on oltava kaupan. Ei se kauppaaminen oletuksena ja itseisarvona tee teoksesta vähemmän aitoa tai vähemmän taidetta, mutta sillä on ongelmansa. A. W. Yrjänä joutuu taistelemaan taiteellisen integriteetin, jonka myös kuulijat välillä CMX:n tuotannossa tunnistavat, ja toimeen tulemisen kompromissien välillä. Michael Gira joutuu epätoivoisesti ja turhaan inttämään kuluttajien kanssa siitä ettei levytyksiä saisi levittää eteenpäin. Hän rahoittaa levytrokareiden puuhia.
Toisaalta limited edition -julkaisut tarkoittavat myös epäpopulaaria, koska tällöin massalevitys ei onnistu (paitsi kun levy vuotaa nettiin, jolloin sitä ei tosin myydä). Kansanmusiikki oli aina rajatun yleisön musiikkia; yhteisöt ovat aina rajattuja. Sisäpiirejä. Mutta aiemmin tähän sisäpiiriin synnyttiin, nyt siihen pääsy hyvinkin kirjaimellisesti ostetaan.
Musiikin henkilökohtainen kokeminen ei ole riippuvainen enää syntyperästä vaan ostovoimasta, kyvystä kuluttaa ja olla osa itsetuhoista yhteiskuntaa joka pyörii velan, sosiaalisen epäoikeudenmukaisuuden ja ympäristön ylikuormittamisen ympärillä. Kyllä nämä asiat liittyvät kaikki populaarimusiikkiin. Se on osa kapitalistista järjestelmää, ja tässä järjestelmässä väistämättä syyllistyy moniin vääryyksiin vaikka kuinka yrittäisi tehdä eettisiä töitä ja kulutuspäätöksiä.
Sitä paitsi taide on ihmiskunnan omatunto, kulttuurisen uudistuksen veturi. Tai sitten se on kulttuurisen uudistuksen tyhjäksi tekevä ja banalisoiva Molok, joka syö kaiken kapinan ja sulauttaa sen osaksi pikkuporvarillista yhteiskuntaa. Tämän vuoksi musiikin tulisi jo tuotantotavoiltaan tarjota myös vaihtoehtoja vallitsevalle hegemonialle.
Palataan silti vielä rahaan, ”välttämättömään pahaan”. Ilman rahaa ei juuri levyjä synny kun levytys maksaa eikä maksua oteta vastaan vaihtoehtoisilla tavoilla. Rahaa saa myymällä jotain, mieluusti sellaista minkä ostaja tuntee olevansa jotenkin erityinen kun saa omistaa jonkin harvinaisen kulttuurisen artefaktin. Tästä näkökulmasta tällainen julkaisupolitiikka on kyllä ymmärrettävää.
Vertaan tätä mielelläni äänestämiseen. Myös siitä on tehty individualistista kuluttamista. Uusliberalistinen ”demokratia” on johtanut siihen, että ihmiset äänestävät itsekeskeisistä lähtökohdista. He äänestävät oman etunsa puolesta, eivätkä esim. eniten apua tarvitsevien. Ja poliitikkoja pidetään omien etujen ajajina. Vastaavasti muusiikkojen rahallinen tukeminen koetaan samoin. On saatava jotain henkilökohtaisesti takaisin.
Ihmiset eivät äänestä, maksa veroja tai tue musiikin tekoa koska haluaisivat parantaa yhteiskuntaa ja edistää ihmiskunnan sielullista ja älyllistä hyvinvointia. He tekevät niin koska ovat kuluttajia jotka näkevät kaiken tuotteena. Asiat eivät tietenkään ole mustavalkoisia. Tuskin kukaan on täydellinen kuluttaja, eikä kukaan tässä yhteiskunnassa voi olla täydellinen ei-kuluttaja. Ihmiset ovat hyvin erilaisia.
Minä olen sellainen ihminen, joka uskoo yhteiseen hyvään. En minä halua henkilökohtaisesti mitään vastinetta työstäni, kunhan jollain tavalla tulen toimeen. Haluan tehdä työtä ja maksaa veroja/apurahoja/mitä ikinä, koska tiedän että siitä seuraa jotain hyvää. Myös muille kuin itselleni. Tämän vuoksi näkisin mieluusti nimenomaan vapauteen perustuvan uuden musiikin nousun. Musiikki, joka tehdää lahjoitusrahoilla, mutta joka on ilmaiseksi kaikkien saatavilla. Se kuulostaa utopistiselta, ja onkin niin kauan kun ihmiset eivät näe omaa napaansa pitemmälle.
Piratismikin omalla tavallaan ruokkii egoismia ja kaikki-tänne-mulle-heti-asennetta, mutta sillä on myös radikaalimpi potentiaali murtaa koko ajattelumme ja yhteiskuntamme rakenteita. Musiikki on kyllä rahallisesti arvokkainta silloin kun tarjonta on pienin ja kysyntä suurin, mutta oma subjektiivinen musiikkikokemukseni on, että mitä vapaammin musiikki on saatavilla, sitä enemmän siitä nautin ja sitä arvokkaampaa se on. Tavalla, jota ei voi mitata. Varsinkaan rahassa.