Minulla ei ole tapana hirveästi enää tehdä tänne keikkaraportteja, samasta syystä kuin en ota ikinä valokuvia keikoilta. Minulle livemusiikki on hetkessä tapahtuva kokemus. Yritän mahdollisimman hyvin unohtaa kaiken muun ja antautua musiikille. Joskus kirjoitin tuttujen bändien keikkojen settilistojakin ylös kännykkääni keikan aikana mutta se haittasi keskittymistäni. Sittemmin olen pyrkinyt minimoimaan kaikki vastaavat häiriötekijät. Sellainen on myös oman blogin ajatteleminen. ”Mitähän kirjoittaisin tästä blogiini” on juuri sellainen ajatus jonka pyöriminen päässä keikan aikana estää minua vastaanottamasta ainutlaatuisen elävän musiikkiesityksen sellaisenaan. Olen siis luopunut kokonaan keikkaraportoinnista etteivät moiset ajatukset pääse hiipimään mieleeni.
Swansin keikka Tavastialla tuntuu kuitenkin omituisella tavalla toimineen molemmilla tasoilla: päästin irti analysoinnista ja olin läsnä, mutta kuitenkin minulla riittää jotain sanottavaa blogiinkin asti. Näin bändin viimeksi molemmilla vuoden 2011 klubikeikoilla Suomessa ja tällä kertaa kokemus oli kyllä parempi, vaikka ei niissä edellisissäkään keikoissa mitään vikaa ollut. Pääsyy oli varmasti se, että suhtauduin jo ennakolta keikkaan eri tavalla. Ensimmäisen kerran Swansin nähdessäni en oikein tiennyt miten heidän konserttiinsa pitäisi suhtautua, eikä välttämättä vielä tiennyt uudella kokoonpanolla paluuta tehnyt yhtyekään. Nyt kuitenkin ymmärsin, että bändi ei soita rock-keikkoja, joten en mennyt sellaista katsomaan. Koska en asettanut perinteisen rock-keikan oletuksia Swansille, se toimi aiempaakin paremmin.
Yhtye on heittänyt romukoppaan vanhan ”levyjä promotoidaan kiertueilla” -idean, jos he sitä missään vaiheessa pitkää uraansa olivat edes omaksuneet. Parempi kuvaus on ehkä se että nyky-Swans on jatkuvasti liikkeessä oleva kokonaisuus, joka muuttuu koko ajan. Biisit kehittyvät kiertueella keikasta toiseen jossain määrin improvisoiden ja levytykset ovat ainoastaan hetkellisiä otoksia teoksista, jotka jatkavat elämäänsä levyttämisen jälkeenkin. Toisaalta Michael Gira on aina ollut korostetusti uutuuden perässä kulkeva muusikko, joten hän menettää kiinnostuksensa valtaosaan teoksistaan heti kun ne on levytetty. Siksi yhtyeen keikoilla kuullaankin nykyään lähinnä levyttämätöntä materiaalia, joka vielä hakee muotoaan.
Swans ei siis soita hittibiisejä, ei se soita biisejä ollenkaan! Tunnistin keikalta ehkä pari riffiä ja pari lausetta, mutta en osannut nimetä kappaleita tai missä ne alkoivat ja loppuivat. Ei sillä ollut mitään väliä, vaan ainoastaan tauotta vellovalla melumerellä. Ja sitä melua todella riitti; kyseessä oli varmastikin äänekkäin keikka jolla olen koskaan ollut. Tyrmäävä avauskappale oli uskomattoman jyräävä kokemus: ääniaallot tuntuivat tuulenvireenä iholla ja Tavastian kamerat heiluivat ilmanpaineesta. Musiikki tuntui lävistävän kehoni jokaisen solun ja muuttavan minut osaksi värähtelyään. Sain vahvistuksen ajatukselleni että Swansin ei mennä kuuntelemaan tai katsomaan vaan tuntemaan.
Livemusiikissa noin muutenkin on parasta juuri kehollinen kokeminen. Siinä missä musiikkia voi aina kuunnella levyltä tai katsoa keikkataltioinnilta, kotona on mahdotonta tuntea ääniaaltoja fyysisesti vartalossaan. Erityisesti pidänkin kahdenlaisista keikkatilanteista: toinen niistä on voimakasbiittinen klubimusiikki, jonka rytmi tuntuu vartalossa niin voimakkaasti että se alkaa liikkua melkeinpä omasta tahdosta riippumatta. Siksi ei juuri pahemmin häiritsekään soittaako kukaan keikoilla ”oikeasti”, koska tärkeintä on hyvä äänentoista, ruumiillinen ja kollektiivinen kokemus. Sinänsä pidänkin suurta osaa konebändien ”live”-keikoista aika tarpeettomina, koska lavalla oleva DJ ajaa monessa tilanteessa saman asian.
Se toinen vaihtoehto on meluvallikeikka, joilla bändit soittavat niin kovaa ja niin hypnoottista jumitusrockia, että vartalo muuttuu jonkinlaiseksi ääniaaltojen vastaanottimeksi. Kun keikkakokemus on voimakkaan fyysinen, koen eräänlaista itseyden katoamista, sulautumista massaan. Ääniaallot yhdistävät minut esiintyjiin ja muuhun yleisöön. Tuntuu kuin tulisin yhdeksi jonkin kosmisen värähtelyn kanssa. Tämä tunne lähestyy uskonnollista hurmosta, ja Swansin keikalla koinkin oikeastaan olevani valtavassa resonoivassa katedraalissa.
Gira käyttäytyikin monilla tavoin kuin maaninen saarnaaja. Toinen mielikuva joka hänestä tulee, on kapellimestari. Hän ihan konkreettisesti kääntyi usein selin yleisöön ja lietsoi bändiään hurmoksellisiin noise rock -kliimakseihin. Gira johti omaa melusinfoniaansa. Hänessä on myös ripaus itsensä muiden yläpuolelle korottavaa rock-tähteä, mutta hänen karismansa ei oikeastaan tee minuun enää mitään vaikutusta. Pidän häntä nykyään lähinnä jumalaisen äänen välittäjänä, en huomion keskipisteenä.
Esiintyjien persoonilla ei olekaan merkitystä; Swansin musiikki merkitsee ainakin itselleni nimenomaan egon tilapäistä tuhoamista. Siksi olikin aivan sama näinkö edes lavalle. Samoin huomasin Tavastian akustiikan tukevan parhaiten keikkakokemusta silloin kun olin baarin puolella. Salissa musiikki kyllä soi kovempaa, mutta se tuntui vähemmän. Koin keikan siis perin omituisella tavalla, istumalla baarissa näkemättä lavaa tai kuulematta musiikkiakaan aina kovin selkeästi. Tärkeintä oli parhaat tärinät!
Keikalla oli myynnissä mm. vuoden 2010 paluulevyn You Fucking People Make Me Sick -biisin mukaan nimettyjä bändipaitoja, mutta omasta mielestäni Swansin musiikkia kuvaa paremmin tämän bloggauksen otsikko. Se ei ole negatiivista musiikkia vaan sykkii rakkautta. Meluvallien tarkoitus ei ole varsinaisesti rankaista; törkeä äänenvoimakkuus on vain väline joukkohypnoosiin. Koin illuusion siitä että olen yhtä kaikkien muiden ihmisten kanssa, eikä vihamielisyydelle ollut mitään tilaa. Olin kyllä perin lempeässä mielentilassa jo valmiiksi: en edes hermostunut lämppäri Mirel Wagnerin keikan aikana puhuville ihmisille vaan hyväksyin ne osaksi keikkakokemusta, aidon cagelaisessa hengessä.
