Ohjaus: Xavier Dolan
Ladattu YouTubeen: 22.10.2015
Näyttökertoja: 2 483 903 167 (18.2.2019)
Power ballad -video on hyvin vahvasti MTV-aikaan sidottu genre, jonka parhaimpina (tai pahimpina) esimerkkeinä voi pitää Michael Bayn Meat Loafille vuosina 1993-1994 ohjaamia videoita. 25 vuotta sitten hiottuun formaattiin on vaikea lisätä mitään enää YouTube-aikana, mutta Adelen Hello päivitti tunteikkaan tuulikonevideon 2010-luvulle tyylillä. Musiikillisesti Adele ja Meat Loaf ovat suhteellisen kaukana toisistaan, ja niin ovat kyllä nämä videotkin, mutta niitä yhdistää vahvasti katsojan tunteisiin vetoaminen keinoja kaihtamatta. Vertailun vuoksi kannattaa katsoa ainakin Objects In The Rear View Mirror May Appear Closer Than They Are.
Videossa Adele saapuu syrjäiselle mökille muistelemaan kariutunutta ihmissuhdetta, monessa mielessä siis hyvin samantapaisessa asetelmassa kuin Jari Sillanpääkin. Sillä erotuksella, että Adele soittaa itselleen menneisyydessä. Näiden mietteliäiden hetkien lomaan on lisätty takaumia joissa eroprosessi näytetään Adelen silmien läpi. Mikään videon aikatasoista ei kuitenkaan sijoitu nykyaikaan, sillä videossa nähdään ainoastaan simpukka- ja lankapuhelimia – jopa yksi köynnösten peittämä muinainen puhelinkoppi. Myös seepiainen värimaailma on korostuneen retro.
Selkein yhteys 1990-luvun voimaballadien videoihin löytyy kamera-ajoista syksyisen lammen yli kohti myrskytuulessa laulavaa Adelea. Audiovisuaalinen siirtymä on niin tehokas että saan siitä joka kerta kylmiä väreitä. Nämä lampikohtaukset kuvattiin IMAX-kameralla, teknologialla jota ei oltu koskaana aiemmin käytetty musiikkivideon kuvaamiseen. Kuvanlaadun lisäksi videossa näkyvät toki sisällöllisestikin selkeät erot vanhoihin musiikkivideoihin: suurta tunnetta ei haeta räjähdyksillä, jylhillä maisemilla tai suurella melodraamalla vaan paljon pienemmässä mittakaavassa. Lähikuva on kunniassa, eikä tunteen välittämiseen käytetä niinkään suurta symboliikkaa vaan ihmiskasvoja.
Adele halusi vastanäyttelijäkseen tummaihoisen miehen (Tristan Wilds) tuodakseen huomiota Black Lives Matter -liikkeelle. Ele vaikuttaa varsin kömpelöltä valkoiselta syyllisyydeltä. Ehkä olisi ennemmin kannattanut tehdä kappale aiheesta tai harjoittaa tietoisuutta lisäävää hyväntekeväisyyttä? Video ja biisi eivät liity aiheeseen oikeasti mitenkään, eikä se siksi pysty välittämään tästä teemasta mitään selkeää viestiä. Yleisesti ottaen on toki hyvä, että nykyään valkoisten artistien romanttisen kiinnostuksen kohteiksi valitaan myös rodullistettuja näyttelijöitä (vrt. Ed Sheeranin Shape of You, josta kirjoitin listan alustuksessa).
Videossa puhutaan musiikin päälle poikkeuksellisen paljon. Yleensä tämä musiikkivideoklisee ärsyttää minua suuresti, eikä sille useinkaan löydy kunnollisia taiteellisia perusteluja. Hello vie sen kuitenkin niin pitkälle, että puheen ja musiikin välinen konflikti alkaa vaikuttaa toimivalta kerronnalliselta ratkaisulta. Teoksessa on kuitenkin kyse useista ristiriitaisista äänistä: nykyisestä Adelesta, menneisyyden Adelesta ja entisestä kumppanista.
Ylivoimaisesti parasta näissä lukuisissa projekteissani on se, että saan kuunnella musiikkia jota en muuten ikinä kuuntelisi. Oikeastaan se on se pääsyy miksi edes kirjoitan näitä juttuja ja Adele on yksi parhaista tällaisista löydöistä. Varsinkin tästä nimenomaisesta kappaleesta löysin paljon henkilökohtaista ja samaistuttavaa. Adelen rajoja ylittävästä voimasta kertoo kaiken tarvittavan tämä upea Saturday Night Live -sketsi. Koska videoiden ikonisuus on melkein suoraan verrannollinen niiden synnyttämien meemien määrään, linkkaan vielä bonuksena Muppettien Hello-parodian.