Kaiku on rakkautesi

Tällä kertaa keikka-arviossa on Echo Is Your Love Telakalla. Bändi yhdistelee musiikissaan indietä noise rockiin suhteellisen ainutlaatuisella tavalla ja toisen kitaristin Mudhoney-paita taisi paljastaa yhden ainesosan lisää: seattlelaisen grungen. Keikka oli suhteellisen lyhyt mutta intensiivinen. Melu taisteli tasapuolisesti popimman ilmaisun kanssa ja yhden kappaleen ajaksi bändi sai myös oman lavatanssijansa aitoon Happy Mondays -tyyliin.

Keikka parani koko ajan muuttuen loppua kohti vauhdikkaammaksi ja riehakkaammaksi. Encoreksi lavalle saatiinkin jo melkeinpä feminiininen Joy Division: post punk -kompin säestämän vokalisti Nea Helston hyperaktiivinen tärinä toi elävästi mieleen Ian Curtisin epileptisen venkoilun, tai ainakin sen millaisena populaarikulttuuri (ts. lähinnä elokuvat 24 Hour Party People ja Control) sen kuvaa.

Oli bändillä lämppärikin, oululainen Punaisen kuningattaren periaate, josta en kyllä osaa hirveästi sanoa mitään, sen enempää hyvää kuin pahaakaan. Tästä nyt tuli muutenkin häpeällisen suppea kirjoitus, ei taida sanallinen inspiraatio olla huipussaan.

Jokaisessa genressä on jotain hyvää

Dälekin Suomen-kiertue käväisi eilen Tampereella. Tuossa on nyt taas bändi joka toimii esimerkkinä mielipiteestäni, että kaikissa genreissä on hyvää musiikkia. Myönnän kyllä olevani varsin ennakkoluuloinen hip hopin suhteen, enkä nytkään tullut paikalle katsomaan lämmittelijänä toimivia artisteja. Mutta ainakin yksi hyvä hip hop -bändi on olemassa ja se on Dälek. On niitä varmaan muitakin, mutta en ole vielä kuullut niitä.

Dälek ei mitään kovin tyypillistä hip hopia olekaan, ja sen näki myös keikan yleisöstä, joka oli hyvin sekalaista. Sellaista yleisöä odottaisi näkevänsä ennemmin esimerkiksi jollain indie-klubilla. Bändin musiikista usein käytetty kuvaus industrial hip hop on varsin osuva, koska nimenomaan industrial-musiikin perinteistä ammentava synkkä ja meluisa äänimaisema on se mikä minuun ja moneen muuhun epätyypilliseen hip hopin kuuntelijaan vetoaa. Dälekin musiikissa tummanpuhuva, tunnelmallinen ja joskus kaoottinenkin meluvalli yhdistyy asenteelliseen räppiin. Keikalla kappaleet vaihtuivat varsin saumattomasti ja tuloksena oli aika hypnoottinen äänimatto.

Esitys oli hyvin minimalistinen, koska lava näytti varsin tyhjältä parin laitepöydän kanssa. Enempää ei kuitenkaan tarvittu koska vokalisti MC Dälekin esiintyminen oli sen verran vakuuttavaa. Keikka oli kohtalaisen lyhyt, mutta keikkakuntoni on nykyään niin huono, että tavallaan olin vain helpottunut ettei se venynyt paljoa tuntia pitemmäksi.

Akustista kansanmetallia

Hartaasti odotetun Night of Folk Aesthetic -tapahtuman lähestyessä olen taas vaihteeksi yrittänyt perehtyä Tenhin musiikkiin, mutta en ole oikein onnistunut vieläkään erityisemmin pitämään tästä yhtyeestä. Tämä on sinänsä omituista, koska pidän kyllä valtavasti kaikista muista saman genren bändeistä. Nyt olen kuitenkin onnistunut paikallistamaan sen syyn, miksi Tenhi ei uppoa: se ei mielestäni ole neofolkia, vaikka se useimmiten sellaiseksi luokitellaankin.

Night of Folk Aesthetic; tapahtumajulisteEn osaa tätä kauhean vakuuttavasti ja selkeästi perustella, mutta minusta Tenhi kuulostaa enemmän miltä tahansa metallibändiltä kuin yhdeltäkään neofolk-bändiltä. Mitä tahansa Tenhin kappaletta kuunnellessa mietin, että se olisi hyvin tyypillinen metallikappale, jos vain akustisten kitaroiden tilalla olisi sähköisiä kitaroita. Oikeastaan melkein odotan että raskas kitaravalli iskee päälle hetkenä minä hyvänsä, mutta Tenhin kappaleissa ei kuitenkaan koskaan käy niin.

Tenhin musiikissa on minusta jotenkin selittämättömästi samaa tylsyyttä kuin metallimusiikissa, mutta en osaa tätä tylsyyttä kovin tarkasti selittää koska en oikeastaan todella ymmärrä musiikista mitään. Toisaalta en myöskään yhtään ihmettele enää, miksi Tenhi on niin suosittu. Siksi tietenkin, että se kuulostaa tarpeeksi paljon metallilta. Jos itse saisin mielivaltaisesti päättää genremääritelmistä, käyttäisinkin Tenhin musiikista mieluiten määrettä ”acoustic folk metal”, koska se on mielestäni paljon kuvaavampi termi kuin neofolk.

Sopii tietysti kysyä miksi olen menossa tuolle keikalle ja miksi ylipäänsä odotan sitä hartaasti. Syy on luonnollisestikin yksi lämmittelijäbändeistä: Matt Howdenin ihana projekti Sieben. Siinä on sitä minun mielestäni neofolkin parhaimmista perinteistä ammentavaa musiikkia, vaikka Sieben onkin jo oikeastaan enemmän ihan rehtiä folkia ilman mitään etuliitteitä. Howdenin biisit eivät luo assosiaatioita metalliin vaan todella luovat vanhakantaista ja luonnonläheisestä tunnelmaa.

The Tiger Lillies, Korjaamo 27.9.2008

En ollut lainkaan väärässä asettaessani odotukset korkealle The Tiger Lilliesin Helsingin keikan suhteen, sillä kyseessä saattoi hyvinkin olla paras keikka jonka olen tänä vuonna todistanut. Mustalaismusiikkia ja synkkää kabareeta oopperalauluun yhdistävä Tiger Lillies on ilmeisesti (ainakin Wikipedian mukaan) käynyt jo ainakin kahdesti aiemmin Suomessa, mutta itse en ollut silloin vielä kuullutkaan koko bändistä.

Livenä tämän trion instrumentaatioon kuuluivat kontrabasso, rummut, theremin ja saha; vokalisti Martyn Jacques vuorotteli pianon ja haitarin välillä. Noin yleisesti otettaen pianovoittoiset kappaleet olivat rauhallisempia ja haitarivoittoiset riehakkaampia, vaikka oli pari poikkeustakin. Riehakkuus olikin ehkä parasta keikassa, koska nimenomaan tällaiset kappaleet kasvoivat livenä joksikin albumiversioita suuremmaksi. Tempo kiihtyi välillä todella hektiseksi ja varsinkin encoret olivat uskomattoman vauhdikasta ja hervotonta revittelyä. Nämä kappaleet olivatkin paljon albumiversioitaan nopeampia ja äänekkäämpiä.

Korjaamon Vaunusali oli kyllä muuten erinomainen keikkapaikka, mutta konsertin loppupäässä istumakatsomo alkoi tuntua aivan väärältä, koska bändin musiikki suorastaan vaati nousemaan ylös ja tanssimaan hillittömästi mukana. Osa yleisöstä toki ryntäsikin lavan eteen viimeisen kappaleen aikana, mutta omalta paikaltani se ei oikein onnistunut kätevästi.

Tärkeä osa Tiger Lilliesin live-esitystä on myös performanssitaide ja konsertin kohokohtia olivatkin vauhdikkaiden encorejen ohella Banging in the Nails, Gluttony ja Hamsters, jotka sisälsivät kaikkein eniten näyttelemistä ja riehumista lavalla. Näiden kappaleiden ääniefektit ja äänenpainot eivät studiossa tallennettuna olekaan aivan niin teatraalisia ja vaikuttavia kuin livenä, koska visuaalinen puoli jää puuttumaan.

Olennaisia bändin lavaesiintymisen elementtejä olivat Jacquesin maskeerattujen kasvojen ilmaisuvoimainen vääntelehtiminen sekä Adrian Hugen hillittömät slapstick-esitykset, Adrian Stoutin esiintyessä kumppaneitaan hieman maltillisemmin. Sanoituksiltaan bändi menee jatkuvasti rymisten poliittisen korrektiuden ja hyvän maun tuolle puolelle, mutta tekee sen kuitenkin aina sopivan synkän humoristisesti. Tämä bändin musiikkiin sisäänrakennettu koominen kierous saikin konsertissa yleisön nauramaan valloittavan estottomasti. Bändi esiintyi todella eläytyvästi ja riehakkaasti, pilke sopivasti silmäkulmassa. Yleisö oli sulaa vahaa heidän käsissään ja täysillä mukana alusta lähtien. Kaiken kaikkiaan tämä oli todellinen hyvän mielen keikka, josta todellakin jäi hyvin iloinen olo pitkäksi aikaa jälkikäteenkin.

Encoreista ja progerevittelyistä

Näin eilen ensimmäistä kertaa Niemisen & Litmasen livenä, enkä ollut vakuuttunut. Vaikka pyrinkin ennakkoluulottomuuteen, heidän esittämänsä jazzin muoto ei todellakaan ole genreni. Minusta se oli lähinnä tylsää taustamusiikkia, ei mitään sellaista mikä ansaitsisi paikkansa tapahtuman pääasiana, ja olivathan he nytkin vain lämppäri. Enemmän tuollainen musiikki mielestäni sopisi 70-lukulaisen agenttileffan taustalle tai ravintolaan soittamaan kun ihmiset syövät samalla. Soittajat olivat kyllä teknisesti taitavia, mutta taitoa käytettiin mielestäni ihan persoonattomasti. Viimeistään rumpusoolo sai minut toivomaan että olisin jossain muualla. En pidä sooloista noin muutenkaan, missään.

Eniten keikassa kuitenkin häiritsi encore. Siis sen lisäksi, että olisin toivonut bändin lopettavan aiemmin, Nieminen sanoi että ”meiltä kyllä loppuivat jo biisit”. Soittivat sitten jonkun klassikon, jonka nimeä en tiedä vaikka se kovin tutulta kuulostikin. Tuo lause sai minut ajattelemaan, että miksi pitää tulla soittamaan encorea jos ei ole edes biisejä sitä varten? Encoren pitäisi olla jotain ekstraa jonka yleisö saa bonuksena hyvänä päivänä, eikä takuuvarmasti joka ikinen kerta. Minua on aina ärsyttänyt se, että encorea todellakin pidetään usein itsestäänselvyytenä. Joskus bändit lähtevät lavalta puoleksi minuutiksi ja tulevat heti takaisin vaikka yleisö ei sitä edes mitenkään erityisen intohimoisesti vaatisi.

Toki olen huonompiakin encoreja kuullut: esimerkiksi Arcana ja Kuroshio Current ovat soittaneet encorena uudestaan jo keikan aikana kuultuja biisejä, koska muiden kappaleiden taustoja ei ollut mukana. Se vasta olikin typerää ja yksi syistä, miksi taustanauhoihin perustuvat live-esiintymiset eivät oikein vakuuta: eivät ne ole live-esiintymistä vaan pantomiimia, jossa ei ole todelliseen keikkailuun liittyvän spontaaniuden ja improvisaation mahdollisuuksia. Nieminen & Litmanen sentään varmasti osasi improvisaation taidon.

Toki encoret ovat välillä tervetulleita ja nautin niistä suuresti silloin kun niille on todella kysyntää ja aikaa. Niiden arvo vain menee jos niitä soitetaan aina, vaikka repertuaarissa ei olisi edes tarpeeksi kappaleita. Encorejen ei pitäisi olla suunniteltuja. Jos bändillä on tietty tarkkaan määrätty soittoaika, kuten festivaaleilla lähes aina on, he usein laskevat sen niin että siihen mahtuu myös encore. Jos kaikki tietävät että keikka kestää esimerkiksi tasan sen tunnin, mitä järkeä? Aikaa siinä vain hukkaan menee jos välillä pitää muodon vuoksi poistua lavalta.

Niemisen & Litmasen lisäksi illassa oli siis kyllä toinenkin esiintyjä, kotimaisen indiepopin ehdottomasti mielenkiintoisimpiin nimiin lukeutuva Eleanoora Rosenholm. Tuo oli neljäs kerta kun näin bändin livenä, ja siinä vaiheessa oikeastaan bändin kuin bändin keikat alkavat tuntua jo vähän saman toistolta. He kuitenkin tekivät kaikkensa välttääkseen tuon tunteen, onhan kyseessä kuitenkin erittäin hyvä livebändi.

Konsertissa heidän kappaleitaan on joskus vaikea edes tunnistaa samoiksi joita albumeilla kuulee, koska yhtyeen livesoitanto eksyy välillä hyvinkin kauas indiestä, jonnekin progen tietämille. Varsinkin Kodinrakennusohjeet tuntuu jokaisella kerralla kasvavan entistäkin eeppisemmäksi progerevittelyksi. Tällä kertaa keikka hieman kärsi, varsinkin aluksi, epäonnistuneesta miksauksesta, mutta uuden Älä kysy kuolleilta, he sanoivat -albumin kappaleet toivat mukavasti uutta väriä aiempiin näkemiini keikkoihin verrattuna.