Aihearkisto: Kirjat ja artikkelit

Kirjoitukset, joiden keskeisenä lähtökohtana on yksittäisiä kirjallisia julkaisuja, olkoot ne sitten kirjoja, lehtiartikkeleita tai verkossa julkaisuja pitkämuotoisia tekstejä. Erityisesti tässä kategoriassa on korkea vaara törmätä pseudo- ja kvasiakateemiseen jaaritteluun.

Kuinka tuhota tekijänoikeusmafia

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Nine Inch Nailsin mentyä tauolle Trent Reznor ryhtyi puuhastelemaan Atticus Rossin ja tuoreen vaimonsa, Mariqueen Maandigin, kanssa. Eilen julkaistiin sitten tämän Coililta nimensä ottaneen How to Destroy Angels -kokoonpanon debyyttijulkaisu, eponyyminen kuuden biisin EP.

How to Destroy Angels - S/T EP; ladattavan julkaisun kansikuva

Tämä julkaisu on siitä harvinainen, että se on julkaistu juuri niin kuin levyt pitäisi mielestäni julkaista. Levyn voi ladata ilmaiseksi hyvälaatuisena MP3:na (320 kbps). Jos sitten haluaa tukea bändiä rahallisesti, on tarjolla monta vaihtoehtoa. Kahdella dollarilla saa digitaalisen julkaisun häviöttömässä formaatissa, kansitaiteella ja musiikkivideolla täydennettynä – saa siis järkevään hintaan saman audio-visuaalisen kokonaiskokemuksen kuin perinteisen levyn ostaessaan. Lisäksi voi ostaa paitaa, julistetta, tarraa ja muuta materialistista jos tykkää sellaisista asioista – itse en enää juurikaan välitä tuollaisesta fanikrääsästä. CD ja vinyylikin tulevat joskus tulevaisuudessa.

Tällaisesta julkaisutavasta pitäisi tulla minusta musiikkialan standardi. Sitten voisin itsekin ostaa yksinomaan digitaalista musiikkia. Sitä joutuu kyllä aika pitkään odottamaan, jos niin ylipäänsä voi koskaan käydä. Suurin osa digitaalisesta musiikkikaupasta on todella huonolaatuista ja kallista tuohon esimerkkiin verrattuna. Hyvän ja käyttäjäystävällisen digitaalikaupan periaatteet on siis jo luotu, mutta niitä ei käytetä laajasti. Voisi se hinta olla enemmänkin olla kuin 2 euroa kuudelta biisiltä; tärkeämpää on että palvelu on näin hyvää ja vaivatonta, että todella saa rahoilleen vastinetta.

Asiaan osin liittyen, uudessa Ydin-lehdessä on Mike Pohjolan erinomainen artikkeli Tekijänoikeus vai tekijän oikeus? Siinä oikeastaan sanotaan kaikki ne asiat joita itsekin olen ajatellut, ja paljolti myös tänne kirjoittanut, eikä siihen hirveästi olekaan lisättävää. Tärkeimpänä pointtina varmaan edelleen se, että taiteilijoiden toimeentulon varjolla tehty tekijänoikeusjärjestöjen lobbaus hyödyttää oikeasti vain sijoittajia ja suuryrityksiä eikä taiteen tekijöitä tai siitä nauttijoita.

Ylipäänsä se, että teoksen tekijänoikeus voi jatkua tekijän kuoltua, on mielestäni väärin. Ei sillä ole sitten mitään tekemistä taiteilijoiden toimeentulon kanssa ja tuo toimeentulo on ainoa syy miksi tekijänoikeuksia edes mielestäni tarvitaan. Samasta syystä on hyvä kyseenalaistaa, onko kaikkein menestyneimpien taiteilijoiden enää tarpeen saada rahaa jokaisesta julkaisustaan. Reznorhan on esimerkiksi sellaisessa taloudellisessa asemassa, että hän voi jaella omaa tuotantoaan vapaamielisesti, ja tekeekin niin. Tässä tosin mennään jo tuloerojen, ihmisten ”rikastumisoikeuden” ja kaiken sellaisen puolelle. Tämä on siis lopulta paljon pelkkää musiikkibisnestä laajempi yhteiskunnallinen kysymys.

Toinen tärkeä pointti Pohjolalla on kritisoida joidenkin Piraattipuolueen jäsenten uusiliberalistista käsitystä siitä että vain kaupallisesti tuottava taide on säilyttämisen ja luomisen arvoista. Muuten Piraattipuolue onkin aika hyvällä linjalla, koska kyllä ihmisellä on oikeus nauttia kaikesta luodusta taiteesta ihan tulotasosta riippumatta.

Musiikkiteollisuuden kootut virheet

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Ote informaatiosta; kansiOlen lukenut Sami Serolan toimittamaa Ote informaatiosta (BTJ Kustannus, 2010) -kirjaa ja vaikka sen yhteys musiikkiin onkin aika etäinen, on se silti ohjannut ajatukset siihen. Varsinkin siihen yleiseen argumenttiin, jonka mukaan levynmyynnin lasku johtuu esimerkiksi peliteollisuuden kasvavasta osuudesta viihdemarkkinoilla. En yhtään ihmettelekään sitä, koska musiikki- ja peliteollisuuden asenteet kuluttajaa kohtaan ovat aivan erilaiset. Musiikkiteollisuus ei ole kuluttajalähtöinen ala. Suuret musiikkiyritykset eivät ole ensisijaisesti kiinnostuneita siitä mitä kuluttajat haluavat vaan siitä mitä itse haluavat tai luulevat kuluttajien haluavan. Ne ovat suhtautuneen musiikin kuuntelijoihin lähinnä vihollisina, eikä asiakkaina.

Muutokset musiikin jakelun muodoissa johtuivat ensin yhtiöiden halusta rajoittaa kuluttajaa (DRM, yms.) ja sittemmin tehdyt muutokset ovat olleet vain seurausta siitä että yhtiöiden omat mallit eivät olekaan toimineet. Missään vaiheessa ei ole vaivauduttu ensin selvittämään mistä ihmiset haluavat maksaa, vaan kaikki tyrkytetään valmiina ylhäältä alas.

Hyvä esimerkki on uusi Widenation-kampanja. En ole itse sivustoa katsonut, koska se sisältää isojen bändien ja kaiken muun trendikkään ja ylikaupallisen tapaan tarpeetonta flash-animaatiota – kai se hyperaktiivisiin teineihin vetoaa enemmän kuin vanha kunnon HTML. Siis ratkaisu laittoman lataamisen lopettamiseen on propaganda, ei se että oikeasti parannettaisiin mahdollisuuksia ladata musiikkia laillisesti. Itseeni ainakin vetoaisivat enemmän teot kuin sanat. Hyvä tuote ja idea riittävät, ei sitä tarvitse näyttävästi mainostaa.

Hyvälaatuisia musiikkitiedostoja voi edelleenkin ladata aika harvasta paikasta. Suurimmat latauskaupat käyttävät yhä MP3-formaattia, aiempaa parempilaatuisena tosin. Standardihinnaksi muodostunut euro (jossain näköjään jo 1,29 €) kappaleelta on ihan ok jos kyse on FLAC-formaatista, mutta ei muuten. Sinänsä omituista, koska FLAC ei vaadi myyjältä yhtään suurempaa työmäärää kuin MP3, enemmän kaistaa vain.

Myös Spotifyhin kohdistuva kritiikki osuu mielestäni osin väärään kohteeseen. Sekin olisi paljon houkuttelevampi jos levy-yhtiöt ja artistit suhtautuisivat siihen myönteisesti eivätkä hysteerisen pelokkaasti. Syy, miksi minä en suostu Spotifysta maksamaan, on se että sen kokoelma on täysin riittämätön ja epäluotettava. Ei kiinnosta maksaa ”kaikesta maailman musiikista” kun en voi koskaan tietää mitä levyjä siellä on huomenna tarjolla. Spotifysta löytyvää musiikkia on paljon vähemmän kuin musiikkia jota siellä ei ole.

Digitaalisesta musiikista maksamisen mielekkyys on omalla kohdallani kiinni lähinnä saatavuudesta. Mikään laillinen latauspalvelu ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi kattava niin kauan kun levy-yhtiöt nipottavat aluerajoituksista ja muusta. Tai artistit; Pink Floydin puuttuminenhan taitaa olla ihan bändin tahdosta kiinni. Syynä yhtyeen tuotannon puuttumiselle kaikista nettipalveluista on ilmeisesti se, että biisejä ei saa erottaa albumikokonaisuudesta. Sanoo yhtye jonka levyillä biisit on kuitenkin indeksoitu erikseen levyille ja joka on julkaissut sinkkuja.

Tietysti tuollaisen laillisen ja sisällöltään täysin rajoittamattoman palvelun luominen olisi melkoinen riski ja vaatisi aivan uudenlaista tekijänoikeuslainsäädäntöä. Spotify tekee tappiota, kuten luultavasti mikä tahansa palvelu aluksi. Pitää vain saavuttaa jokin ratkaiseva piste, jossa ne riskit tuottavat riittävän hyvän palvelun, josta riittävän moni on valmis maksamaan. Monet levy-yhtiöt ja artistit vain eivät uskalla odottaa siihen asti ja siinä se ongelma onkin: kaikki pitäisi saada ensin vakuuttuneeksi ja sitoutua mukaan toimintaan. Yksittäiset yhtiöt ja bändit eivät paljoa voi päätöksellään vaikuttaa.

Voisin maksaa paljon Spotifyn nykyistä kuukausimaksua enemmänkin palvelusta, jos sieltä todella saisi kaiken maailman musiikin yhtä luotettavasti kuin netistä laittomasti. Melko tragikoomista: kaikesta latauslinkkien poistelusta huolimatta avoin verkko on silti paljon luotettavampi latauslähde kuin musiikkiteollisuuden itsensä tarjoamat vaihtoehdot. Käytännössä siis paras vaihtoehto on mielestäni se, että musiikkia voi ladata kuten nykyäänkin avoimesta verkosta, sillä erotuksella että siitä maksettaisiin jotenkin artisteille jaettava summa. Yksittäisistä latauksista tai streamauksesta maksaminen ei tunnu minusta mielekkäältä vaihtoehdolta.

Streamauksessa suurin ongelma on juuri tuo luotettavuus, ja se että streamit voidaan poistaa milloin vain eikä asiakas voi asialle yhtään mitään. En tosin tiedä miten offline-sisältö toimii Spotify Premiumissa. Voiko sen oikeasti ladata koneelle niin että voi kuunnella missä ohjelmassa hyvänsä vai onko niissä joku Spotify-rajoitus. Tosin jos se streamin lähde olisi yhtä luotettava kuin oma musiikkikirjasto omalla koneella, ei väistämätöntä tarvetta musiikin lataamiseen omalle koneelle turvaan välttämättä olisi. Nettiyhteyden epäluotettavuus kyllä pysyy silti koko ajan ongelmana vaikka Spotifyn päässä luotettavuus olisikin nykyistä parempi.

Palatakseni peliteollisuuteen, sillä alalla asiakaskeskeinen lähestymistapa on itsestäänselvyys ja pelaajien ja pelisuunnittelijoiden välinen kahtiajako on hämärtyneempi kuin artistin ja kuuntelijan: ”Pelaajayhteisöt eivät ainoastaan vaikuta pelin sisältöön ja oman pelaamisharrastuksensa kehittymiseen, vaan myös siihen, millaisia ominaisuuksia peliyhtiöt tuotteisiinsa kehittävät” (Frans Mäyrä et al. teoksessa Ote informaatiosta, s. 319).

Pelien muokattavuuskin on melko yleistä, ja nykyään menestyneen pelin edellytys saattaa olla modattavuus. Pelaajia kannustetaan käyttämään luovuuttaan, tekemään pelistä itsensä näköinen. Musiikkiteollisuus vain haluaa tappaa luovuuden, esimerkiksi kieltämällä faniremixit, mash-upit, samplaamisen, itsetehdyt YouTube-videot, jne. Toki peliteollisuudessakin on käyty tekijänoikeustaisteluita asian tiimoilta.

”Nykyinen pelituotanto sisältääkin sisään kirjoitettuna mahdollisuuksia pelaajan omaan tuotannolliseen toimintaan. Peleiksi ei enää voikaan lukea pelkästään niitä ohjelmapätkiä, joita pelaajat ostavat joko tallenteina tai digitaalisen jakelun kautta, vaan voidaan sanoa, että varsinaiset pelit syntyvät vasta pelikoodin ja pelaajayhteisöjen yhteistoimintojen tuloksena” – Mäyrä et al, s. 317.

Siinä on paljon oppimista musiikkiteollisuudella. Sisällöntuotannon avoimuus hyödyttää kaikkia osapuolia. Kuuntelijat ja lataajat eivät ole vihollisia vaan osallisia. Tämä on toki eri asia kuin suora kopioiminen ja tuotteista maksamatta jättäminen, mutta asenne-ero näiden kahden alan välillä on selvä ja ratkaiseva.

Täytyy toki edelleenkin muistaa, että minä olen poikkeuksellinen musiikinkuuntelija, eivätkä minua miellyttävät ratkaisut ole välttämättä suuria massoja miellyttäviä. Siksi ne eivät välttämättä toimisi käytännössä vaikka minusta ne olisivatkin täydellisiä.

Kritiikin kritiikkiä

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Marginaalisemman musiikin kuuntelijalle valtavirtaisemman median seuraaminen on joskus melko tuskallista puuhaa. NRJ:llä soivat pop ja r’n’b-renkutukset ovat toki oma lukunsa, mutta itseäni häiritsee eniten metallin ja indien järkkymätön jalansija vaihtoehtoisemman musiikin keskiössä. Metallikin on jo melkoista poppia, kun tämän päivän Helsingin Sanomissa oli kokonainen sivu pyhitetty Children of Bodomille ja Slipknotille. Kaikki synkkä ja aggressiivinen musiikki mielletään automaattisesti metalliksi, varsinkin valtavirrassa, ja se ärsyttää minua.

Silloinkin kun musiikki ei ole metallia, se vertautuu siihen vahvasti. Suurin osa gootti- ja industrialmusiikkia tai muita niiden lähigenrejä kuuntelevista ihmisistä on aloittanut jonkin sortin metallin parista ja kaikki muu musiikki on heille ikään kuin jatkumoa metallin tunnelmalle, eikä musiikkia omassa arvossaan. Esimerkiksi Imperiumin ja Noise.fi:n levyarvostelut jaksavat muistuttaa että ”tiedossa ei ole minkään valtakunnan metallimusiikkia” tai ”Elendin musisointi ei ole metallia, ei edes kovin lähellä sitä”, ikään kuin metalli olisi oletusmusiikkia ja kaikki muu ”jotain muuta”, metallin sisar- tai tytärgenrejä.

Tällaisista arvosteluista tulee jotenkin lukijaa (ja kirjoittajaakin?) aliarvioiva kuva. Usein näkee myös sitä, että arvostelija sanoo ettei tiedä kyseisestä genrestä oikein mitään, ja joskus jopa käyttää sitä perusteena keskiverrolle tai huonolle arvosanalle. On toki paikallaan sanoa jos ei tunne levyn lähisukulaisia, mutta silloin voi miettiä tarkemmin, kannattaako arvostelua edes kirjoittaa. En minä esimerkiksi uskaltaisi mitään Dälekiä lähteä arvostelemaan, koska en tiedä yhtyeen musiikillisista vaikutteista yhtään mitään. Ensin haluaisin tutustua ja perehtyä asiaan tarkemmin, niin ettei tarvitsisi olla niin epävarma kaikesta mitä minulla on sanottavanani.

Toisessa ääripäässä on toki esimerkiksi osa Kuolleen Musiikin Yhdistyksen arvosteluista, jotka tuntuvat joskus hyvinkin elitistisiltä ja kaikkitietäviltä. Nöyryyttä pitäisi olla sopivasti. Ei sellaista ”enhän minä mitään tiedä” -asennetta, mutta ei myöskään mitään genrerajoja viilaavaa namedroppailua. KMY:n sivuilla on kyllä asiantunteva esittelyteksti industrial-musiikin historiasta, joka avaa asiaa siihen perehtymättömille ja raottaa elitismin ja salaperäisyyden esoteeristä verhoa.

Metallipainotuksien lisäksi indien hehkutus näkyy painetuissa lehdissä kuten Rumba, Soundi tai vaikkapa Sue. Muiden genrejen levyt eivät saa hirveästi palstatilaa tai edes hyviä arvioita. Tuntuu että jos kyse on muiden genrejen edustajasta, levy ei voi saada arvioksi viittä tai neljää tähteä, vaikka sanallinen arvio vastaisikin tuollaista arviota. Metalli- tai indielevynä samanlainen sanallinen arvio tuottaisi kuitenkin paremman arvosanan. Varsinkin indie on nyt niin pop, in ja trendikäs genre, että sitä tekemällä saa hyviä arvosanoja vaikka ei olisikaan mistään kotoisin.

Toki tästä on poikkeuksia – esimerkiksi Laibach on sen verran tunnettu yhtye että uusin Laibachkunstderfuge sai uusimmassa Suessa täydet 10 pistettä. Toisaalta De/Visionin kokoelmalevy haukuttiin aikoinaan jossain em. lehdistä pystyyn ihan vain siksi ettei kirjoittaja tuntenut genreä. Monet freak folk ja experimental-levyt saavat myös aikaan samanlaisia reaktioita. Ei ole mitään järkeä, että tuollaisia perinteisen musiikin ulkopuolella toimivia akteja arvioivat ihmiset, jotka ovat selvästi kiinni kappale- ja melodiapainotteisen musiikin viitekehyksessä.

Lopuksi haluan vielä ottaa esille Saran musiikillisen kehityksen. Mediassa tuntuu vallitsevan jokin konsensus siitä, että bändin musiikki on kehittynyt yhtyeen koko uran ajan, ja uusin levy on aina kypsin. Parhaita levyjä ovat tietenkin ne isolla levy-yhtiöllä julkaistut, viimeistellyimmät, siloitetuimmat ja popeimmat levyt. Itse kuitenkin pidän ensimmäisten levyjen vaihtoehtoisempaa ja roisoisempaa materiaalia huomattavasti parempana, uudempi kuulostaa tylsältä ja hengettömältä vaikka onkin toki teknisesti paremmin toteutettua. Usein tuntuu että muutenkin musiikkimediassa on jokin yhtenäinen mielipide jostain asiasta, eikä siitä saa poiketa.

Ei nyt pidä siis olettaa että en pitäisi metallista tai indiestä, ne vain ovat genrejä muiden joukossa. Arvostan myös edellämainittujen nettisivujen työtä ja varsinkin KMY:n panos vaihtoehtoisen musiikin esilletuomisessa Suomen kokoisessa maassa ansaitsee suurta kunnioitusta.