Populaarimusiikin historia ja siitä tehtävä kirjoittelu ovat hyvin vahvasti listaamisen värittämiä, ja tässäkin blogissa taitaa suurin osa merkinnöistä liittyä jotenkin listauksiin. Listakeskeisyys on kuitenkin ongelmallinen lähtökohta musiikista kirjoittamiseen, koska on kuitenkin hyvin kyseenalaista asettaa taideteoksia numeroituun paremmuusjärjestykseen. Taide ei kuitenkaan ole kilpailu, ja saman genrenkin sisällä on hyvin eri tasoilla toimivia teoksia. Eivät kaikki kappaleet ja albumit yksinkertaisesti ole mitenkään vertailukelpoisia.

Tämä pohdintani lähti liikkeelle siitä kun kuuntelin Depeche Moden Pipelinea, joka eräässä mielessä on ehdottomasti yhtyeen parhaimmistoa. Jos kappaleita arvioi kokeellisuuden tai yhteiskunnallisen sanoman perusteella, ei ole vaikeaa asettaa Pipelinea yhdeksi DM:n merkittävimmäksi teoksiksi. Perkussiot kolisevat kovin industrial-henkisesti ja sanoitus on sen verran vasemmistolainen että melkein kaikki merkit viittaavat siihen että kyseessä voisi olla vaikka Test Departmentin biisi.

Depeche Mode on kuitenkin ensisijaisesti pop-yhtye, ja monessa mielessä Personal Jesus ja Enjoy the Silence ovat ihan oikeasti yhtyeen hienoimpia teoksia. Tähän johtopäätökseen voi päästä esimerkiksi katsomalla myyntilukuja tai listasijoituksia, mutta ihan hyvin myös analysoimalla niitä pop-sävellyksinä. Ennen kaikkea ne kuitenkin ovat loistavia livebiisejä: niiden luoma massahysteria yksinkertaisesti on täysin saavuttamattomissa vähemmän tarttuvilla biiseillä. Suuren yleisön tavoittamiseksi tarvitaan nimenomaan populaarimusiikkia.

Sekä Pipeline että Personal Jesus ovat minusta täydellisiä kappaleita, mutta miten niitä voi verrata toisiinsa tai asettaa paremmuusjärjestykseen? Suurin osa listauksista perustuu juuri siihen että pop-kappaleen on tarkoitus olla tarttuva ja kaupallisesti menestyvä. Siinä jää kovin suuri osa musiikin ja taiteen ilmaisun kirjosta pois. Ihan yhtä hyvin voisin nimetä yhtyeen parhaaksi kappaleeksi Shake the Diseasen (koska sen sanoitus on niin upea) tai Waiting for the Nightin (koska sen tunnelma on niin harras).

Depeche Mode on vieläpä yhtye jonka tuotannon sisällä on varsin vähäistä vaihtelua. Miten sitten verrata täysin erilaisten artistien kappaleita toisiinsa. Eihän 40-minuuttisesta ambient-teoksesta ja parin minuutin poprallista voi edes puhua samassa lauseessa. Ne molemmat silti muodostavat vain sen yhden raidan levyllä ja mielletään kappaleiksi kun musiikista puhutaan. Listauksissa ambient-teos jää lähes auttamatta jalkoihin.

Myös albumeja on monenlaisia. Joillakin on vain se yksi raita, joillakin se 12 biisiä 48 minuutissa kuten vanhoina hyvinä LP-aikoina. Jotkut ovat tuplia tai sitten 75-minuuttisia CD-ajan ylipitkiä paisutteluja. Jotkut ovat rauhallisia tunnelmalevyjä, toiset riehumis- tai angstilevyjä. Musiikkia voi esimerkiksi fiilistellä, tanssia tai moshata. Miten näin monta tunnealaa ja käyttötarkoitusta voi asettaa samalle riville niin että kappaleita tai albumeita voi järjestää paremmuuden mukaan?

Pahinta listausta on kuitenkin myyntilukuihin perustuva listaus. Myyntilistat ovat keskeisiä pop-kulttuurissa ja miksipä eivät olisi, kun pop-kappaleen on tarkoitus olla suosittu, tarttuva ja tunnettu. Populaarimusiikin alle asettuu silti paljon muutakin musiikkia. Aika harva musiikkiharrastaja suostuu allekirjoittamaan ”hyvä biisi myy paljon” -väittämää, jota isot levy-yhtiöt ja musiikkimediat kuitenkin melko kritiikittömästi toistavat. Eivät välttämättä suoraan, mutta listasijoitusten, myyntisertifikaattien ja -lukujen toistaminen arvosteluissa, haastatteluissa ja uutisissa asettaa ne jonkinlaisen tavoiteltavan normin asemaan. Kriitikkovalinnat ovat tietysti toinen laajasti viljelty paremmuusmittari, mutta niissäkin tuntuu vähänkin suositumman musiikin kohdalla painavan erityisesti myyntiluvut.

Suoranainen mainonta on sitten vielä oma lukunsa. Kuluttajaan vedotaan nimenomaan laumasieluisuuden kautta: ”koska tämä on hitti, josta muut pitävät, niin pidät sinäkin!”. Hyviin myyntilukuihin ei kuitenkaan riitä vielä pelkästään hyvä biisi, tarvitaan myös voimakasta markkinointia. Eivät ihmiset tunne parhaiten parasta musiikkia vaan parhaiten markkinoitua musiikkia. Moni varmasti voisi pitää huonosti listoilla menestyvästä musiikista jos se vain saisi tilaa mediassa.

Musiikkimedian sisäänrakennetut viestit toistavat kuitenkin selkeästi että menestys ja raha ovat musiikinteossa tavoiteltavinta. Taiteellinenkin saa olla, mutta vain sen verran että kaupallinen menestys ei vaarannu. Muuten soittaa tekotaidetta, jonka underground-hörhöt saavat ihan suosiolla pitää omanaan. Ei se ehkä väärin ole, mutta mainstreamiakin kuuntelevana ug-hörhönä tällainen ristiriita häiritsee minua.

En määrittele musiikin hyvyyttä tai huonoutta sen kaupallisen menestyksen suhteen. Jos tykkään jostain musiikista, kuuntelen sitä. Ihan sama onko tuoreinta levyä myyty tuhat vai miljoona kappaletta. Ero on ehkä korkeintaan siinä, kuinka helposti kyseiseen musiikkiin törmää, mutta koska itse etsin uutta musiikkia erittäin aktiivisesti, kuuntelutottumukseni eivät juurikaan ole kiinni trendeistä ja mainoksista.

Tästäkin huolimatta aion jatkaa musiikin listaamista, osittain siksi että järjestelmällinen ja neuroottinen luonne kaipaa sellaista todellisuuden luokittamista. Haluan kuitenkin lukijoiden ymmärtävän, että nämä listat eivät todellakaan ole mitään absoluuttisia kuvauksia – siis edes omasta subjektiivisesta mielipiteestäni. Yksiuloitteinen vertailu ei yksinkertaisesti vastaa koko totuutta.

Jos joku kappale tai levy on jollain listalla toista ylempänä, ei se tarkoita että se on kaikissa suhteissa parempi, tai että kuuntelisin sitä enemmän ja mieluummin, tai sitä että asettaisin ne samaan paremmuusjärjestykseen myös minuutin päästä. Toisaalta on tärkeää muistaa sekin, vaikkapa last.fm-tilastoja katsellessa, että kuuntelumäärä ei ole suoraan verrannollinen musiikista pitämiseen, jota ei oikeasti voi millään määrällisillä mittareilla ilmaista.