Ei nimi artistia pahenna

Mara Balls: Vuorten taa (levynkansi)Tällä viikolla rikon taas ennakkoluuloja ja kuuntelen Mara Ballsia, vaikka en noin ärsyttävän ja luotaantyöntävän taiteilijanimen takia haluaisikaan. Nimi ei kuitenkaan artistia pahenna tälläkään kertaa kun piti nimenomaisesti valita musiikkia taiteilijan nimen perusteella. Artistilla piti olla samat nimikirjaimet kuin minulla (Melo Maanikko), joten katsoin olisiko kirjaston pop/rock-hyllyssä ollut sattumalta paikalla jotain levyä artistilla jonka nimikirjaimet ovat M.M. Ei ollut, mutta Mara Balls osui ihan tarpeeksi lähelle.

Maria Mattila on nimittäin niin tärkeässä osassa yhtyeessä, että sitä voi melkein pitää sooloprojektina. Esimerkiksi tällä bändin debyyttilevyllä hän on säveltänyt ja sanoittanut kaikki kappaleet ja on ainoa muusikko joka soittaa ja laulaa jokaisessa biisissä. Mattilalla on ollut myös niin tärkeä rooli Tampereen vaihtoehtokulttuurissa viime vuosina, että on suorastaan häpeällistä etten kuunnellut tätä aiemmin. Vuorten taa on mitä ilmeisemmin viimeinen levy joka levytettiin – voiko näin jo sanoa? – legendaarisessa Keltaisessa talossa.

Kuten kannestakin voi jo päätellä, kyseessä on raskasta psykedeliaa sisältävä levy.  Olen nähnyt eri saiteilla genreksi määritellyn mm. acid rock, heavy psych ja stoner rock, mutta itse en osaa erottaa näitä termejä toisistaan. Jotain semmosta säröistä ja happoista jytärockia. Toisaalta Oo mun oma muistuttaa minua Nine Inch Nailsin The Hand That Feedsiltä ilman synaa ja rumpukonetta. Tekstikin voisi olla käännösversio Reznorilta. Kuulija saa ihan itse tulkita lauletaanko tässä peliriippuvuudesta vai siitä että lyyrinen minä on vain mustasukkainen videopelille.

Levyn sanat eivät ole kovin runollisia tai monisanaisia, ja ne tuntuvat minulle kuulijana lähinnä välttämättömältä pahalta. Mattilalla itselleen ne kuitenkin tuntuvat olevan tärkeitä, sillä selvä omakohtaisuus niistä välittyy; onhan levyllä ihan vanhan kulttuurikeskuksen perään haikaileva paikallisromanttinen Keltaiseen taloon -biisikin. Tällaisen musiikin toimivuus kuitenkin perustuu hyvien tekstien sijaan vahvaan grooveen ja onneksi tämä pääasia on levyllä kunnossa. Kovasta menosta huolimatta pidän levyn ehdottomana huippukohtana sen päättävää hidastempoisempaa nimibiisiä, joka häviää vaivihkaa hiljaisuuteen majesteettisesti kaiutetun urkuharmoonin saattelemana.

Albumi on 35-minuuttinen ytimekäs esitys, mutta silti sinne on mahtunut kaksi täytebiisiä: Time to Testify ja Better Future ovat taattua skippauskamaa. Mattilan suomenkieliset esitykset nyt vaan ovat yksinkertaisesti niin paljon parempia, ettei näitä lauluja halua sotkemaan kuuntelukokemusta. Toki tässä vältetään ne pahimmat mokat joihin suomea pääasiallisena kielenään käyttävät laulaja-lauluntekijät usein sortuvat kokeillessaan englantia.

Mattila artikuloi ihan hyvin (tai särö peittää virheet) ja sanoituksissa on vain vähän kielivirheitä, mutta silti laulukieli saa biisit kuulostamaan tyystin persoonattomilta. Ja kun näistä sanoituksista vie pois Mattilan persoonan, niillä ei ole enää mitään syytä olla olemassa. Kyllä näiden heikompienkin biisien tahdissa on silti pakko hytkyttää jalkoja, koska groove on vastustamaton

Mara Balls: Vuorten taa (Maran lafka, 2016)
13. musahaasterasti: Musiikkia taiteilijalta, jolla on samat nimikirjaimet kuin sinulla
Mistä: CD kirjastosta (saatavuus yleisten kirjastojen Finna-tietokannassa)
Kuuntele Spotifysta