Herätän elektronisen musiikin listani lähes vuoden pituisesta horroksesta pakollisella Beatles-bloggauksella, jonka jokainen musabloggari joutuu jossain vaiheessa uraansa tekemään. Itse olen pitkään vieroksunut yhtyettä sen kanonisoidun aseman vuoksi, ja juuri tuon rock-kaanonin kyseenalaisteminen oli tämän listauksen aloittamisen keskeinen motivaatio. Olen silti tullut johtopäätökseen että Beatles on paitsi maailman yliarvostetuin rock-bändi, myös se kaikkein tärkein yhtye. Se ei vain ole siinä tärkeydessä kovin paljon muiden yläpuolella.
Yksi keskeisimmistä yhtyeen saavutuksista on se, kuinka moneen he taipuivat suhteellisen lyhyen uransa aikana, menettämättä silti hysteeristä mainstream-suosiotaan. Tuomas Eerola (1997) on jakanut Beatlesin uran kolmeen vaiheeseen tilastoimalla biisien ”perinteisiä” ja ”kokeellisia” piirteitä, ja soveltamalla taidemusiikista lainattua Robert Gjerdingenin musiikkityylin normatiivisen elinkaaren käsitettä. Suurten säveltäjien ja tyylisuuntien yhteydessä on jo pitkään puhuttu eri kausista ja sama ajattelu on levinnyt rock-musiikin puolelle ihan ilman tätä Eerolan käsitteellistämistäkin.
Eerola jakaa Beatlesin uran tyylin muodostavaan varhaistuotantoon, kokeilevaan keskituotantoon ja juurille palaavaan myöhäistuotantoon. Elektronisen musiikin kannalta olennainen näistä on se psykedeelinen keskikausi (n. 1966-1968), jolloin Beatles uudisti radikaalisti rock-ilmaisua taiteellisesti kunnianhimoisempaan suuntaan. Tuona aikana, yhtyeen vaikutuksesta ja muutenkin, rock-musiikin instrumentaatio laajeni, musiikki muuttui kompleksimmaksi ja elektroninen teknologia alkoi tunkeutua populaarimusiikin puolelle.
Keskikauden ydinteos on Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Band (1967), mutta elektroniset kokeilut keskittyvät pääosin Revolver (1966) ja The Beatles (1968) -albumeille. Yhtyeen merkitys elektroniselle musiikille tiivistyy etenkin yhteen kappaleeseen: Revolverin päättävään Tomorrow Never Know’siin, musique concrèten metodeja hyödyntävään nauhakokeiluun. Siinä ei varsinaisesti ollut mitään teknisesti vallankumouksellista, koska akateemisissa piireissä oli juuri tällaisia kollaaseja tehty jo melkein 20 vuotta. Itse asiassa Pierre Schaeffer, John Cage (ks. #33) ja muut pioneerit olivat tuohon mennessä hyvin pitkälti luovuttaneet nauhojen suhteen koska tekniikka oli yksinkertaisesti liian työläs.
Se mikä Beatlesin kappaleesta tekee merkittävän, onkin sen sosiaalinen konteksti: Tomorrow Never Knows toi nämä tekniikat populaarimusiikin pariin. Se oli tärkeää pääosin kahdesta syystä: Beatles oli nuorisomusiikkia, ja sen kuunteluun liittyivät vahvasti päihteet ja 1960-luvun psykedeelinen vastakulttuuri.