Swans-vokalisti Michael Giran yhden hengen sota Internetiä vastaan jatkui Korjaamolla järjestetyn Folks-festivaalin lauantai-illassa. Tapahtuma oli aika suora livevastine Swansin tuoreimmaille julkaisuille. Eivät ne samoja biisejä siis sisältäneet, mutta levylle upotetut pyynnöt siitä että levyä ei ripattaisi ja levitettäisi netissä olivat nyt muuttuneet keikkapaikalle levitetyiksi lapuiksi ja välispiikiksi. Alla ei ole sanatarkkaa käännöstä, mutta tulkitsin että keskeinen ajatus oli tässä:

”Älkää kuvatko kännykkäkamerallanne tai muuten tallentako tätä keikkaa. Tämä on vain teille, tässä ja nyt. Älkää jakako videota tai kuvia tästä keikasta Internetissä.”

Sinänsä olen kyllä ihan samaa mieltä, että keikkojen kuvaaminen on aika typerää, varsinkin huonolaatuisella kännykkäkameralla. Se tosiaankin estää olemasta läsnä keikalla ja keskittymästä siinä hetkessä tapahtuvaan musiikkikokemukseen. En ole omaksunut tätä nykyään melko vakiintunutta tapahtumien medialisoitumista (jonka voisi kai kääntää myös välineellistymiseksi): asioista pitää olla digitaalinen tallenne että kokee olleensa paikalla, sen sijaan että omin aistein hankittu kokemus ja muisto riittäisivät. Siksi olen itsekin luopunut keikkakuvaamisesta jo ajat sitten. En kuitenkaan vakuuttunut tavasta jolla Gira ilmaisi oman mielipiteensä.

Aivan yhtä hyvin Gira olisi voinut kieltää ihmisiä puhumasta toisilleen, humaltumasta tai kirjoittamasta jutusta musablogeihin koska nekin estävät kuulijaa olemasta läsnä keikalla. Päihteistä voi tietysti olla eri mieltä, että lisäävätkö vai vähentävätkö ne läsnäoloa, tai että mitkä päihteet korostavat läsnäolon tunnetta ja kokemusta ja mitkä ovat ”keinotekoisia” kokemuksia jotka johtuvat vain kemiasta.

Musablogin mainitsin siksi, että vaikka en valokuvaakaan keikkoja, omaa läsnäoloani niillä usein häiritsee tämän blogin olemassaolo. Minun on vaikea käydä keikoilla, kuunnella levyjä, lukea kirjoja tai katsoa elokuvia ilman että mietin koko ajan mitä kirjoittaisin niistä blogiin. Blogin lopettaminen ei auttaisi mitään, koska sitten miettisin vain että pitäisi perustaa blogi johon voisin kirjoittaa. Eihän minulla kirja- ja elokuvablogia (vielä) olekaan. Pelkkä Internetin olemassaolo ja sen potentiaali muuttaa tapaani kokea taidetta.

Olen sitä mieltä, että hyvän ”keikka-arvostelun” lukija saa ihan yhtä autenttisen kuvan keikan tapahtumista kuin jos hän katselisi kuvia tai YouTube-videoita siitä keikasta. Kaikki nämä ovat median kautta vääristyneitä dokumentteja menneestä tapahtumasta. YouTube-video ehkä antaa ”objektiivisemman” kuvan siitä mitä keikalla tapahtui, mutta hyvä kirjoitus keikasta vai antaa ”objektiivisemman” kuvan siitä mitä keikan katsojan sisällä tapahtui. Kaikkien näiden keikkadokumenttien katsominen tai lukeminen on ihan yhtä lailla vain kalpea heijastus siitä mitä tapahtui. Mikään näistä dokumenteista ei mielestäni vastaa keikalla käymisen kokemista niin paljon, että artistien pitäisi pelätä niiden takia tulonmenetystä.

Konsumeristisesta näkökohdasta livevideoita ja keikka-arvioita voisi tietysti ylistää siitä että niiden avulla kuluttajat voivat tehdä päätöksensä siitä onko jokin keikka tai kiertue osallistumisen arvoinen, vai soittaako se konkaribändi samat väsyneet hitit samalla väsyneellä koreografialla. Itse en tästä näkökulmasta tykkää koska konsumerismi pelkistää ihmisen yksiuloitteiseksi olennoksi. Olisi varmaan pitänyt ostaa myyntipöydästä Giran kirja jossa oli kolme tarinaa hänen loppuunmyydystä The Consumer -teoksestaan. Ehkä sen lukeminen avaisi sitä missä konnotaatioissa Gira käyttää tuota kammottavaa ”kuluttaja”-sanaa. Keikka ei sentään alkanut sanoilla ”dear valued customer”. Sen sijaan Gira kutsui yleisöä lapsiksi.

Tästä päästäänkin siihen A.W. Yrjänänkin päiväkirjassaan tai CMX:n nettisivuilla esittämään ajatatukseen, että rock-keikassa on jotain hyvin piilofasistista. Selvimmin tämän tietysti näkee suuren luokan rock-konserteissa, joissa rock-tähti komentaa ja 100 000 ihmistä tekee kyselemättä perässä. Gira teki samaa tietysti paljon pienemmässä mittakaavassa: päätti kuulijoiden puolesta miten heidän tulisi osallistua keikkaan ja käski heitä tottelemaan. Hänelle syy vastustaa levytysten ja keikkojen leviämistä Internetiin ei siis liity ainakaan puheen tasolla tulonmenetyksen pelkoon vaan siihen, että hän haluaa kontrolloida sitä miten hänen musiikkinsa koetaan.

Giran ajatusten taustalla tuntuu olevan vahva usko siihen, että hän tietää mikä on hänen musiikkinsa kuuntelijoille parhaaksi. Tämä on erityisen ongelmallista, koska hän edustaa vanhaa Internetiä edeltävää sukupolvea, joka on tottunut täysin erilaiseen musiikkikulttuuriin kuin ”diginatiivi” sukupolvi. Itse taidan kuulua jonnekin näiden sukupolvien väliselle raja-alueelle koska suhtaudun kriittisesti verkko- ja mobiiliteknologian tapaan vaikuttaa ihmisten musiikkikokemuksiin, mutta hyväksyn sen että uusi sukupolvi kokee musiikin eri tavalla, paljon teknologia- ja mediakeskeisemmin kuin minä itse.

Siksi minulle onkin sinänsä ihan sama miten ihmiset keikalla aikansa viettävät, kunhan eivät häiritse muita. Käytännössä olen kokenut häiritseväksi käytökseksi keikoilla puhumisen sekä kameroiden salamavalot. Jos olisin Giran kaltainen taiteilija, vaatisin varmaankin suukapulaa kaikille katsojille, koska haluan ihmisten kokevan taiteeni sillä tavalla. Francisco López taisi muuten taannoin esiintyä Avanto-festivaalilla niin että yeisön oli pidettävä silmät peitettynä, jotta kuulijat keskittyisivät pelkästään ääneen. Vähän arvelluttavalta sekin kuulostaa, mutta ainakin siinä oli silloin selvä perustelu performanssin luonteessa. Asiasta oli myös ilmoitettu hyvissä ajoin etukäteen ja keikan miljöö oli hyvin erilainen kuin rock-klubi.

Jos haluaa Giran tapaan päättää diktaattorimaisesti miten hänen musiikkinsa tulee kokea, on mielestäni aivan turha edes julkaista levyjä. Julkaisemalla äänitteitä ja esiintymällä livenä antaa väistämättä ”kuluttajille” vallan tulkita ja käyttää ”tuotetta” kuten he itse haluavat. Nykyään tähän valtaan kuuluu, joskin laittomasti, myös mahdollisuus jakaa musiikki ja kokemus muiden kanssa. Tämän yleisessä käytössä olevan sosiaalisen käytännön pitäminen laittomana on maalaisjärjen vastaista.

Giran ajattelusta välittyy melko kylmä ja individualistinen kuva: tämä musiikki on koettava yksilöinä, ette saa jakaa kokemusta kenenkään muun kanssa. Vanhan polven tuntuu olevan mahdotonta ymmärtää, että nettijakelu on nykyaikainen tapa kokea musiikki sosiaalisena ilmiönä, jollainen se aina on ollut. Sosiaalisuuden tavat ja teknologiat vain muuttuvat. Itsekin suhtaudun kriittisesti tähän ihmisten välisten kontaktien välineellistymiseen, mutta jos haluaa päättää miten omaa musiikkia käytetään, se kannattaa pitää omassa pöytälaatikossaan. Internetin aikana sitä ei vain voi enää hallita; artistin ja kuulijan ero on murenemassa ja sekös vanhaan järjestelmään tottuneita muusikoita ja yrityksiä ärsyttää.