Jatkan vielä Simon Reynoldsin Retromanian (2011) käsittelyä, koska siitä riitti liikaa juttua yhteen bloggaukseen. Shufflen vallankumous ei ole Reynoldsin oma termi vaan olen johtanut sen hänen kirjastaan sekä John Richardsonin artikkelista Satunnaisuuden vallankumouksen markkinointi: Applen iPod Shuffle (Lähikuva 3/2006). Shufflen vallankumouksen konseptiin sisältyvät ainakin seuraavat teknologiset innovaatiot ja musiikinsosiologiset ilmiöt:
1. Satunnaistoisto musiikkisoitinten perus- tai jopa oletustoimintona.
2. Kuuntelun luonne on mobilisoitunut.
3. Soitinten tallennuskapasiteetti on niin iso että ihmiset voivat kantaa mukanaan enemmän musiikkia kuin ehtivät elämänsä aikana kuunnella.
4. Netissä on laittomasti saatavilla suuri osa kaikesta levytetystä musiikista.
Kyse ei ole siis vain musiikin kuuntelusta satunnaisessa ja pirstonaisessa järjestyksessä vaan myös siitä millaisissa tilanteissa ja millä laitteilla musiikkia kuunnellaan, sekä siitä että musiikin tarjonta on käytännössä ääretöntä. Tätä kaikkea on luontevaa kutsua shufflen vallankumoukseksi koska shufflessa tiivistyy kaikki se keskittymätön satunnaisuus mikä luonnehtii länsimaista nykykulttuuria laajemminkin.
Reynoldsin shufflen vastaisen argumentoinnin keskiössä on ajatus siitä että nämä innovaatiot ovat johtaneet kuuntelijoiden liian suureen voimaantumiseen taitelijoiden kustannuksella. Kyse on siis kirjaimellisesti vallan kumoamisesta artisteilta kuulijoiden hyväksi. Keskeisintä tässä ei ole sinänsä levyjen rajoittamaton jakelu verkossa vaan itse tallenneformaatin ja kuuntelutottumusten muutos. Waretettua levyä kun voi teoriassa kuunnella monella muullakin tavalla, mutta laajempana ilmiönä nettipiratismi on johtanut siihen että musiikkia kuunnellaan enemmän kuin koskaan mutta ilman suurta keskittymistä tai emotionaalista investointia.
