Kirjoittajan arkistot:Melomaanikko

Pierunvaimennusmusiikkia

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Millie Jackson: Back to the Shit (levynkansi)Kuunteluhaasteen viikoilla 25-26 kuunnellaan taas levyjä kansien perusteella. Kirjastostani löytyi kaksi kattavaa levynkansikirjaa, Michael Ochsin 1000 Record Covers ja Nick De Villen Album – Classic Sleeve Design, joista lähdin etsimään kuunneltavaa. Ensimmäisenä vuorossa on ”erityisen vastenmielinen levynkansi”, vaikka se onkin mielestäni aika liioiteltu ilmaisu tässä yhteydessä. Oli kuitenkin pakko valita kuunneltavaksi Millie Jacksonin livelevy Back to the S**t! (1989), koska olen useasti ihmetellyt että mitä tämän levyä nimetessä ja kantta kuvatessa on oikein ajateltu.

Ei ollut mitään hajua millaista musiikkia tämän näköiseltä levyltä löytyy, mutta Jacksonin urasta lukiessa myös tämän olemassaolo alkaa vaikuttaa ihan ymmärrettävältä. Musiikki on suhteellisen kilttiä soulia, mutta hänen live-esiintymistensä tavaramerkkinä ovat olleet räävittömät stand up -henkiset välispiikit. Wikipedia yksinkertaistaa syyksi pelkän huomiohakuisuuden, mutta kai taustalla on jotain muutakin ollut aikonaan 1970-luvulla.

Spoken wordilla onkin niin iso rooli levyllä, että kaikki raidat eivät edes sisällä musiikkia. Love Stinks on puolestaan An Imitation of Love -kappaletta saumattomasti seuraava monologi, jonka taustalla bändi jammailee. Oikeastaan suurin osa levystä on puhetta, ei laulua. Se onkin siis käytännössä sekoitus komediaesitystä ja konserttia.

Osa biiseistä on ihan menevää soulia, kuten Hot! Wild! Unrestricted! Crazy Love, mutta sitten mukana on myös raivostuttavan smootheja slovareita muovisilla kasarisoundeilla. Eikä Jacksonin alatyylinen huumorikaan oikein iske mulle. Muffle That Fart -niminen raita esimerkiksi on kirjaimellisesti Jackson neuvomassa miten vaimentaa pierunsa. Voisi siis tosiaankin sanoa, että tämä kansi kuvaa levyn sisältöä hyvin, eikä se oikeastaan ole millään mittapuulla epäonnistunut, vaikka se tiuhaan pääseekin kaiken maailman ”huonoimmat levynkannet” -listoille. Tällainen tyyli ei vain vetoa muhun yhtään.

Millie Jackson: Back to the Shit (RCA, 1989)
25. musahaasterasti: Erityisen vastenmielinen levynkansi
Mistä: Spotifysta

94. ikonisin video: Perturbator – She Is Young, She Is Beautiful, She Is Next (2014)

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Ohjaus: Jarkko Kinnunen & Sami Rämä
Ladattu YouTubeen: 3.6.2014
Näyttökertoja: 1 508 078 (19.6.2018)

Perturbator – She Is Young, She Is Beautiful, She Is Next (kuvankaappaus musiikkivideosta)

Yksi omituisimmista YouTube-ajalle tyypillisistä ilmiöistä on tarkoituksellinen huonolaatuisuus. Toki lofi-estetiikkaa on ollut olemassa yhtä kauan kuin hifiäkin, mutta luulen ettei se ole koskaan lyönyt valtavirtaan yhtä voimakkaasti kuin 2000-luvulla. Esimerkiksi V/H/S-antologiat ja found footage -elokuvat eivät olisi olleet kulttuurisesti mahdollisia aikaisemmin, vaikka ne perustuvatkin suurelta osin vanhentuneeseen teknologiaan. Toinen merkittävä ilmiö on etenkin indie-tietokonepeleissä käytetty 8- ja 16-bittinen pikselitaide.

Peleissä tarkoituksellisesti huono grafiikka toimiikin suhteellisen helposti hyvin: yksinkertaiset grafiikat ovat hyvä tapa säästää budjetista jos on pieni pelifirma, jolla ei ole taloudellisia resursseja mutta sitäkin enemmän hyviä ideoita ja mielikuvitusta. Kun vaan on tarpeeksi mukaansatempaava pelimekaniikka ja -maailma, näiden pelien kohdeyleisöä ei haittaa. Tarkoituksellisen ”huono” visuaalinen ilme voi monesta jopa näyttää miellyttävämmältä kuin AAA-luokan hittipelien siloiteltu tyyli. Asiaa auttaa myös jos tunnelma on muutenkin vahvasti retro. Harvassa pelissä se on sitä yhtä leimallisesti kuin Hotline Miamissa (2012). Tämän pelin esteettinen voima oli valtava ja se liitti tällaisen visuaalisen ilmeen kiinteästi orastavaan synthwave-skeneen, aivan kuten Drive (2011) liitti siihen öisen metropolin neonvärit.

Hotline Miamin ohella tämän retrodigitaalisen tyylin tiivistää upeasti synthwaven isoimpiin akteihin kuuluvan Perturbatorin musiikkivideo She Is Young, She Is Beautiful, She Is Next, jonka on luonut suomalaiskaksikko Jarkko Kinnunen (grafiikka) ja Sami Rämä (animaatio). Videota katsoessa ja kuunnellessa on tietenkin hyvä muistaa, että tämä ei ole mitään autenttista paluuta vanhaan teknologiaan. Videossa on paljon isompi resoluutio kuin oikeissa 30 vuotta vanhoissa peleissä, eikä synthwavekaan kuulosta oikealta 1980-luvun musiikilta. Molemmissa vain otetaan vaikutteita vanhasta estetiikasta ja toteutetaan siitä uudella, meidän ajallemme leimallisella tyylillä.

Perturbatorin videon tunnistaa 2010-luvun tuotteeksi myös siitä, kuinka sekavaa sen symboliikka on. Itsessään tässä ei ehkä ole hirveästi omia visuaalisia ideoita, mutta erityisen teoksesta tekee ideoiden järjetön ylitsevuotavuus. Ajatellaan nyt vaikka videon ”juonta”. Mitä tässä tapahtuu? Ovatko maailman vallanneet avaruusoliot, demonit, zombit vai koneet? Vai kaikki edellämainitut? Ja mitä ihmettä lopussa tapahtuu? Videon sankari ja pahis tuijottavat toisensa hengiltä? Ei tässä ole mitään järkeä! Mutta ei tarvitsekaan olla, koska kyse on postmodernista sillisalaatista.

Bruce Willis, viihdetaitelija

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Bruce Willis: If it don't kill you, it just makes you stronger (kansikuva)Kun musahaasteen 24. rastilla piti kuunnella musiikkia ”esittäjältä, joka on tullut tutuksi muulla alalla kuin musiikissa”, tiesin heti että hänen pitää olla Bruce Willis! Olin joskus kuullut eräissä kotibileissä hänen LP:nsä If It Don’t Kill You, It Just Makes You Stronger (1989), mutta en minä siitä enää muistanut muuta kuin kansikuvan, joten minusta se sopii tähän haasteeseen. Hänen levytysuransa osuu läpimurtorooliin sarjassa Konnankoukkuja kahdelle (1985-1989). Silloin hänet tunnettiin vielä lähinnä komedianäyttelijänä, jolle tällainen viihdelaulajan sivu-ura sopi.

Pop-blues-covereita sisältänyt The Return of Bruno (1987) oli kaupallinen menestys, tämä Motownin julkaisema kakkoslevy ei niinkään. Tässä vaiheessa hän oli jo tehnyt läpimurtonsa elokuvatähdeksi Die Hardin (1988) turvin ja muuntautunut toimintasankariksi. Ehkä tämä levytysura ei kauhean luontevasti istunut enää siihen. Oli syy mikä hyvänsä, näiden kahden levyn jälkeen Willis ei ole julkaissut uutta musiikkia.

Tyylillisesti Willisin kakkoslevy on tosiaankin hyvin viihteellistä ja populistista rhythm ’n’ bluesia. Tällä kertaa mukana on enimmäkseen originaalimateriaalia, jonka Willis on sanoittanut. Sävellyksissä häntä ovat auttaneet erityisesti Robben Ford ja levyn tuottajanakin toiminut Robert Kraft. Heidän lisäkseen levyllä soittaa ja laulaa runsaasti sessiomuusikoita; tunnetumpia vierailijoita ovat blues-kitaristi Johnny Winter ja Willisin silloinen vaimo Demi Moore.

Levy kuulostaa rehellisesti sanottuna ihan kamalalta. Siinä on hyvin geneeriset ja muoviset soundit, liikaa tylsiä soolo-osuuksia ja pitkästyttävät sanoitukset. Ärsyttävin, ja siten myös kiinnostavin levyn biiseistä, on hämmentävän avoimen kusipäinen Turn It Up (A Little Louder), jossa kehuskellaan sitä kuinka naapureita terrorisoidaan äänekkäillä kotibileillä. Kappale luonnollisesti päättyy kömpelösti toteutettuun kuunnelmantapaiseen osioon jossa poliisit saapuvat aikalle ja Willisin alter ego Bruno joutuu putkaan. Pelkkiä lyriikoita lukemalla ja levyä kuuntelemalla ei kyllä mitään isompaa Bruno-narratiivia löydy, enkä nyt jaksanut selvittää onko se mitenkään pitkälle ajateltu konsepti.

Toinen tasapaksusta massasta erottuva kappale on levyn pehmeisiin tunnelmiin päättävä Love Makes the World Go ’Round. Yksittäisiä kohokohtia kyllä löytyy muistakin biiseistä: avausbiisi Pep Talkissa on omituinen intro/väliosa josta tulee ihan Residents mieleen ja instrumentaali Tenth Avenue Tangon lopussa on ainakin mun mielestä ilmiselvä viittaus Miles Davisin So Whatiin. Willis itse muuten soittaa tässä biisissä ja levyllä muutenkin huuliharppua, joten ei hän mihinkään katoa vaikka laulua ei olekaan. Ja kyllä Willis mun mielestä on ihan ok laulaja, ongelmani on lähinnä siinä musiikkipuolessa. Albumilla on siis omat miellyttävät hetkensä, mutta kokonaisuuden kuunteleminen läpi oli melkoista tuskaa.

Bruce Willis: If it don’t kill you, it just makes you stronger (Motown, 1989)
24. musahaasterasti: Esittäjä, joka on tullut tutuksi muulla alalla kuin musiikissa
Mistä: LP kirjastosta (saatavuus yleisten kirjastojen Finna-tietokannassa)

95. ikonisin video: St. Vincent – Digital Witness (2014)

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Ohjaus: Chino Moya
Ladattu YouTubeen: 31.1.2014
Näyttökertoja: 7 664 135 (13.6.2018)

St. Vincent - Digital Witness (kuvankaappaus musiikkivideosta)

St. Vincentin musiikkivideo Digital Witness on kuin 2010-luvulle päivitetty versio Fritz Langin Metropolis-elokuvasta. Mustavalkoisen ekspressionismin tilalla vain on pastellinsävyinen minimalismi. Perinteisten duunareiden (keltaiset haalarit) lisäksi tässä on mukana myös ihan yhtä mekaanista ja yksitoikkoista työtä tekevät palvelualojen valkokaulusduunarit (turkoosit haalarit). Artisti itse näyttelee vähäeleisesti nykyajan Maschinenmenschiä.

Metropolis-yhteys luo loogisen linkin myös Queenin Radio Ga Gaan (1986). Päällisin puolin biiseissä ja videoissa ei tunnu olevan hirveästi samaa, koska Queen ilmiselvästi ylistää teknologiaa, St. Vincent vain kritisoi. Mutta yhteisen syntipukin molemmat saavat televisiosta: Queen harmitteli visuaalisen kulttuurin ylivaltaa ääneen nähden, kenties nimenomaan viittauksena musiikkivideoiden ja ulkoisen imagon merkityksen kasvuun MTV-aikana. Paradoksaalisesti toki, koska Queen oli yksi musiikkivideotaiteen tärkeimmistä pioneereista ja sen suosion suurimmista hyötyjistä.

Freddie Mercury lauloi rakkaalle radiolleen ”stick around ’cause we might miss you / When we grow tired of all this visual”. St. Vincent on huomattavasti radikaalimpi: ”People turn the TV on and throw it out the window, yeah”. Tämä näkemys kuullaan kuitenkin vasta lopussa, sillä sitä ennen lause kuuluu muodossa ”People turn the TV on it looks just like a window”. Ensimmäisellä toistokerralla tämä vielä yhdistyy hyvin ajoitetusti kuvaan toimistorakennuksesta, jossa ei ole ikkunoita. Koska eihän niitä tarvita, jos kaikki voivat katsoa ulos älylaitteensa näytöstä!

TV:n sijaan St. Vincentin pääasiallisena kritiikkin kohteena onkin jakamisen kulttuuri ja todellisuuden kokemisen entistä vahvemmin (sosiaalisen) median kautta välillisesti, eikä omien aistien kautta välittömästi. Tällainen uuden teknologian paheksuminen on tietenkin ominaista kaikille sukupolville, niin MTV:n kuin YouTubenkin ajan ihmisille. Vaikka St. Vincentin lyriikka onkin ilmiselvästi kärjistävä ja poleeminen, siitä välittyy turhan vahvasti tunkkainen ja luddiittinen ”ennen oli kunnollista” -asenne, joka herää vanhassa polvessa aina kuin nykyajan nuoret tekevät jotain käsittämätöntä. Biisiin tehdyn videon voima onkin siinä, että se saa pöhkön sanoituksen vaikuttamaan fiksulta. Voisikin sanoa että teoksen terävin yhteiskunnallinen kommentaari tulee juuri sen visuaalisesta tyylistä eikä niinkään lyriikoista.

Videon ohjaaja Chino Moya ei itse mainitse Metropolista inspiraation lähteenä, vaan Jevgeni Zamjatinin romaanin Me (1927), Neo Rauchin maalaukset, valokuvaajat Josef Schulz ja Elad Lassry, sekä ehkä hieman yllättävämmin Playmobil-lelut ja sarjakuvat. Surrealistiset maisemat saatiin aikaiseksi poistamalla tietokoneella oikeasta madridilaisesta lähiöstä talojen ikkunat, puut, jalankulkijat ja kaiken muun epäkliinisen ja liian kontrolloimattoman. Näin syntyi dystooppinen maisema, joka kuvaa yksinkertaistettua maailmaa josta puuttuu kaikki persoonallinen, mikä estää tehokasta työntekoa pääoman hyväksi.

Kyllähän tähän kokonaisuuteen lyriikatkin liittyvät, mutta musiikkivideo laajentaa käsittelyn yhteiskunnallisesti relevantille tasolle. Ei juuri mikään uusi teknologia ole itsessään huono tai hyvä asia, kyse on lähes aina siitä miten sitä käytetään ja omistetaan. Tämä video kuvaa sellaisia olosuhteita, joissa teknologiaa käytetään tasapäistävänä massahallinnan välineenä. Jos se kuulostaa länsimaisesta näkökulmasta vainoharhaiselta, niin ajatelkaa sitten vaikka Kiinaa ja sitä, että teknologisesti mikään ei estä (mutta ei myöskään edellytä) koko maailman muuttamista samanlaiseksi.

96. ikonisin video: Karen O – Immigrant Song (2011)

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Vierailevat artistit: Trent Reznor & Atticus Ross
Ohjaus: David Fincher
Ladattu YouTubeen: 19.12.2011
Näyttökertoja: 1 349 265 (12.6.2018)

Karen O with Trent Reznor & Atticus Ross – Immigrant Song (kuvankaappaus musiikkivideosta)

David Fincher on varmaankin pisimmän uran musiikkivideoiden parissa tehnyt elokuvantekijä, joka tälle listalle pääsi. Avain tähän lähtemättömään vaikutukseen onkin Fincherin muuntautuvuudessa. Hänellä on tietysti oma visuaalinen tyylinsä, mutta ei niin leimallinen, että vaikkapa tästä ja Madonnan Express Yourselfistä voisi suoralta käsin sanoa että ”ilmiselvästi saman auteurin käsialaa”.

Kun Fincherin elokuvaura sai tuulta siipiensä alle Alien 3:n (1992) myötä, hän alkoi luonnollisesti kuvata musiikkivideoita huomattavasti aiempaa niukemmin. 2000-luvulla näitä on syntynyt lähinnä Fincherin ja Trent Reznorin (ja Atticus Rossin) symbioottisessa suhteessa. Jo Nine Inch Nailsin Only-videossa (2005) näkyy selvästi viehätystä Immigrant Songin videossa käytettyyn visuaalisiin efekteihin perustuvaan tyyliin. Toisaalta Justin Timberlaken Suit & Tie -video (2014) on tyylillisesti hyvin konservatiivinen, voimakkaassa kontrastissa muihin hänen 2000-luvun musiikkivideoihinsa. Juuri näin muuntautuvainen Fincher on.

On toki tulkinnanvaraista, onko tämä The Girl With The Dragon Tattoo (2011) -elokuvaa promoamaan tehty videoklippi musiikkivideo vai ei. Itse en pidä sitä kovin relevanttina kysymyksenä, koska taiteenmuodon vahvuuksiin kuuluu sen määritelmän häilyvyys: jotkut musiikkivideot ovat tyylillisesti käytännössä mainosvideota, osa on lyhytelokuvia joissa on musiikkinumeroita. Ja loput sitten vähän kaikkea siltä väliltä. Yeah Yeah Yeah’sin Karen O:n laulama Led Zeppelin -cover soi elokuvan alkutekstijaksossa, ja siitä tehtiin promokäyttöön varsin abstrakti ja rosoinen ”remix-versio”, jonka olen päättänyt tässä mielivaltaisesti laskea musiikkivideoksi.

En varsinaisesti pidä kyseistä elokuvaa minään ohjaajansa suurimpana mestariteoksena, mutta parasta siinä ovat mielestäni juuri alkutekstit, joissa on läsnä koko Stieg Larssonin Millennium-trilogian keskeinen tematiikka: tyttö jolla on lohikäärmetatuointi leikki tulella ja potkaisi herhiläispesää. Vielä parempi on kuitenkin tämä remix-video. Siinä on alkuperäistä enemmän lähikuvia ja tarkoituksellisesti huonompi kuvanlaatu, YouTube-ajalle tyypilliseen feikki-VHS-tyyliin. Tämä ratkaisu tekee videosta entistäkin symbolisemman ja kiinnostavamman visuaalisesti. Se oliskin ollut mielestäni vielä parempi valinta alkutekstijaksoksi, koska se kiusoittelee niin herkullisen epäsuorasti elokuvan tapahtumilla ja herättää mielenkiinnon salaperäisyydellään.