Tätä vaihetta musiikkimaustani voisi kutsua ”goottipoikavaiheeksi”. Tästä soittolistasta suunnilleen puolet on kyllä jotain ihan muuta kuin goottimusiikkia, mutta kuitenkin gootti-identiteetti ja -skene oli leimallisinta musiikkimaulleni. Ja nekin bändit jotka eivät olleet goottia, löysin yleensä sosiaalisten suhteuden kautta enkä samalla tavalla itsenäisesti radiosta ja netistä etsien kuten siihen mennessä.
Ensimmäistä kertaa makuni kiinnittyi selvästi johonkin alakulttuuriin, vaikka en missään vaiheessa miksikään puristigootiksi ryhtynytkään. Ajanjaksolle on ominaista myös se, että aloin käydä goottiklubeilla. Asuin silloin Joensuussa, eikä siellä ollut mitään klubeja, joten minun piti itse ryhtyä vieras-DJ:ksi lähikuppilassani. Tuli tietysti käytyä vielä useammin Tampereella alan tapahtumissa.
Osa III: 2003-2005 – Goottipoikavaihe
Jos en jaksanut kuunnella vähänkään raskaampaa musiikkia ennen vuosituhannen taitetta, niin sitä seurasi muistaakseni jossain vaiheessa kausi, jolloin en kertakaikkiaan jaksanut mitään rauhallista musiikkia vaan halusin menoa ja meininkiä. Tuo ajanjakso ei kuitenkaan ole voinut olla pitkä, koska vielä 2000 fiilistelin Tangerine Dreamia ja 2004-2005 rupesin kuuntelemaan neofolkia. Pari, kolme vuotta korkeintaan. Ehkä ei sitäkään. Aika hämärtyneitä muistikuvia.
Oli miten, oli Dead Can Dance muodosti poikkeuksen. Se oli ensimmäinen kosketukseni kansanmusiikkiin ja etnisiin fuusiotyyleihin. Näytteeksi olen valinnut bändin ambienteinta tuotantoa, Lisa Gerrardin selkäpiitä karmivasti laulaman 1. The Host of Seraphimin. Syksy 2003 oli muutenkin aika paljon naislaulajien aikaa. Pääsin kosketuksiin femiininisen minäni kanssa Tori Amosin (2. Crucify) ja Kate Bushin (3. Running Up That Hill) avulla.
Aloin myös kiinnostua Depeche Moden hengenheimolaisista ja aikalaisista, 80-luvun synapopista. Ensimmäinen tämän alan varsinaiset hurahdukset olivat Talk Talk (4. Such a Shame) ja Gary Numan (5. Metal). Tietysti kun vertaa näitä kolme esittäjää vuonna 1990, yhtäläisyyksiä on jo perin vaikea havaita. Mutta suunnilleen samoista musiikillisista lähtökohdista he kaikki lähtivät.
Kuten sanoin, kronologiat eivät ole toisiaan poissulkevia. Jatkoin ”fanipoikavaihettani” edelleen ja keräilin vuosina 2001-2003 löytämieni bändien sinkkuja ja kaikkea sellaista. Viimeinen sisäisen keräilijäni aktivoinut musiikkilöytö oli futurepop-bändi Icon of Coil (6. Former Self V.1.0) ja tietyssä määrin myös vokalisti Andy LaPleguan menestyneempi projekti Combichrist. Siitä sitten alkoikin löytyä myös futurepopia rankempaa konemusiikkia, aggrotech, hellektro, harsh EBM tai millä nimellä sitä haluaakaan kutsua. Sitä edustaa tässä Suicide Commandon 7. Love Breeds Suicide. Juuri sellaista musiikkia jota oli mahtavaa tanssia Schattenissa tai Ground Zerossa. Sanatkin puhuttelivat silloin, nyt lähinnä naurattaa. Myös tribaalista rytminoisea soittavasta This Morn’ Ominasta tuli suosikki (8. [the] Ninth Key).
Yksi vuoden 2004 gootteilulle rinnakkaisista ilmiöistä oli suomalaisen musiikin löytäminen. Aiemmin minulla oli ollut jotain ihmeellisiä ennakkoluuloja kotimaista musiikkia kohtaan. Pidin kai sitä jotenkin banaalina. Paitsi tietysti CMX:ää kun Yrjänä oli sellainen eklektinen elitisti. Ismo Alangon tuotannosta tykästyin ensimmäisenä luonnollisesti Jäätyneisiin lauluihin (1993), koska sillä oli kivoja ysärisynasoundeja (9. Pornografiaa). Sitten oli tietysti Maj Karman Kauniit Kuvat, aikana jolloin Ylpön sanoituksissa oli vielä samaa esoteerisyyttä kuin Yrjänälläkin (10. Rocktähti). Spotifystä luonnollisesti puuttuvat ne MKKK:n esoteerisimmät ja parhaimmat levyt eli Kaakao (1998) ja Ääri (2000). Kauniiden kuvien pudottua nimestä se bändi muuttui juuri sen karsastamani banaaliuden edustajaksi. Kuten vaikkapa Kotiteollisuuskin teki Helvetistä itään (2003) -levyllään.
Sitten oli tietysti myös suomalaiset goottibändit Varjo ja Suruaika. Näihin aikoihin aloin muutenkin kiinnostua siitä goottiskenen vähemmän elektronisesta puolesta ja rupesin lopulta perehtymään näihin perusklassikkoihin, joista olin ollut tietoinen jo monta vuotta, mutta en kuitenkaan ollut juuri kuunnellut. Joy Division (11. Warsaw) on tietysti parasta mitä on, ja pian Bauhaus (12. Kick in the Eye 2) ja Siouxsie and the Banshees (13. Into the Light) seurasivat perästä.
Toki konemusiikki säilytti ykkösasemansa, ja vuoden 2005 suosikkibändejä olivat mm. Deine Lakaien (14. Kiss the Future) ja Rotersand (15. Undone). Mutta sitten alkoi taas se rauhallisempikin musiikki kiinnostaa. Olin näihin aikoihin vielä aika ennakkoluuloinen ja kapeakatseinen musiikin suhteen, ja minulla oli allergioita monen monia musiikkityylejä kohtaan. Kuten folkia, kantria, räppiä, klassista, listaa voisi jatkaa aika pitkään.
Mutta neofolkissa olikin sitten sitä sellaista synkkyyttä ja melankolisuutta jota ei (ennakkoluuloissani) ollut perusfolkissa. Death in Junestahan (16. Death Is the Martyr of Beauty) se alkoi joskus 2004 ja Current 93 seurasi pian perästä (17. The Seven Seals Are Revealed at the End of Time as Seven Bows). Jälkimmäisestä tuli pitkäaikaisin folk-suosikki, varmasti David Tibetin omalaatuisen vinksahtaneen hengellisyyden vuoksi. Siinä jos jossain on yhtye joka olisi ilman loistavia tekstejä lähinnä huono vitsi.
Neofolkin läheisyydestä löytyi pian myös näiden yhtyeiden yhteydessä usein mainittavia bändejä, jotka eivät kuitenkaan mitään folkia ole. Merkittävin näistä on tietysti Coil, jonka kappale Ostia (The Death of Pasolini) taisi kaiken hyvän lisäksi vielä osua orastavan Pasolini-pakkomielteeni kanssa yhteen. Tämä yhtye on sen verran olennainen osa musiikkimakuni historian kokonaisuutta, että Spotifyn puutteita on nyt korvattava YouTubella. Coilin ohella psykedeelistä synaprogefolkjazzindustrialia soittava The Legendary Pink Dots (18. Shining Path) muodostui kestosuosikiksi.
