Kun musiikkihaasteessa piti etsiä levy, jolla esiintyy vähintään kaksi saman perheen jäsentä, osuin ihan vahingossa yhteen Suomen tärkeimmistä muusikkiperheista. Oletin aluksi että tällä levyllä soittavassa Duo Pohjolassa on ihan eri Pohjoloita, mutta sisarukset Liisa ja Paavo Pohjola ovatkin Pekka Pohjolan täti ja setä. Liisa on myös kapellimestari Sakari Oramon äiti, eli kyseessä onkin paljon poikkitaiteellisempi ja laajempi musikaalinen suku kuin olin aiemmin tiennyt.
Pianisti Liisa ja viulisti Paavo soittavat tällä vuonna 1974 taltioidulla levyllä nykymusiikkia sekä yksin että yhdessä. A-puolen täyttää György Ligetin (1923-2006) 11-osainen pianoetydien sarja Musica Ricercata ja B-puolen neljä suomalaisteosta: Aulis Sallisen (s. 1935) ja Usko Meriläisen (1930-2004) teokset sooloviululle sekä Aarre Merikannon (1893-1958) ja Leif Segerstamin (s. 1944) teokset molemmille soittimille. Ensimmäisenä mainittu on vuosina 1951-1953 sävelletty Ligetin varhaisteos, joka oli itselleni entuudestaan tuttu oikeastaan vain toisen osan ahkerasta käytöstä Stanley Kubrickin Eyes Wide Shutissa.
Musica Ricercata on varsin teoreettista musiikkia; sana ricercatakin viittaa tässä tutkimiseen ja etsimiseen, ei ricercar-tanssiin. Teoksen ensimmäinen osa käyttää vain kahta säveltä: A- ja D-duuria, useassa oktaavissa tosin. Jokainen tätä seuraava osa ottaa mukaan yhden sävelen lisää: viimeisessä osassa niitä on 12, eli kaikki kromaattisen asteikon sävelet. Teos oli Ligetin yritys luoda omaa, aiemmasta perinteestä irrallaan olevaa sävelkieltään. Säveltäjä itse toteaa levyn erinomaisissa kansiteksteissä, että teos oli nimenomaisesti yritys päästä esiin toisen unkarilaisen, Béla Bartókin (1881-1945), sävelkielen varjoista.
Tästä huolimatta Wikipediassa verrataan Musica Ricercataa nimenomaan Bartókin pianosarjaan Mikrokosmos (1926-1939). Molemmat säveltäjät muuten syntyivät nykyisen Romanian alueella, mutta aloittivat kuitenkin varsinaisen uransa Budapestissa. Sinänsä tämä on ihan ymmärrettävä vertaus, koska 1950-luvun kommunistinen Unkari oli varsin eristäytynyt lännestä eikä Ligeti ollut tietoinen edes toisen wieniläisen koulukunnan kaksitoistasäveljärjestelmästä. Länsimaisen kokeellisuuden perinne ei siis ollut hänen taakkanaan, ja tuollaisessa ympäristössä Bartókin ravistaminen harteilta oli se tärkein inspiraatio oman äänen etsimiseen.
Näihin lähtökohtiin verrattuna kappaleet eivät vaikuta kovin kummoisilta. Miellyttävää kuunneltavaa, mutta ei tästä mikään musiikillinen vallankumous tule mieleen. Lähempänä sydäntäni onkin B-puoli ja nimenomaan ne kaksi kappaletta, jossa Pohjolat soittavat yhdessä. Merikannon ja Segerstamin lyhyet teokset on äänitetty todella taidokkaasti. Viulun ja pianon erilaiset soinnit ja niiden luonteet kaikuvassa tilassa erottuvat näissä kappaleissa poikkeuksellisen hyvin. Kuiva ja ohuempi viulu käy ihanteellista vuoropuhelua kuulaan ja akustista tilaa kokonaisvaltaisemmin hallitsevan pianon kanssa.
Erityisesti minua miellyttää levyn vanhin teos, nuoremman Merikannon myöhäistuotantoon kuuluva Preludio (1943), joka soi kauniin (myöhäis)romanttisesti, poiketen siis säveltäjän pääosin modernistisesta lähestymistavasta. Segerstamin Poem (1965) taas on sitä hitaammin avautuvaa nykymusiikkia ja on kiinnostava lähinnä edellä mainittujen soinnillisten elementtien ansiosta. Sooloteokset pelkälle viululle taas jättävät minut varsin kylmäksi, koska en ole mikään soittimen suurin fani muutenkaan.
Duo Pohjola: Ligeti, A. Merikanto, Sallinen, Meriläinen, Segerstam (BIS, 1974)
Esittäjät: Liisa Pohjola (piano) & Paavo Pohjola (viulu)
29. musahaasterasti: Levy, jolla esiintyy vähintään kaksi saman perheen jäsentä
Mistä: LP kirjastosta (saatavuus yleisten kirjastojen Finna-tietokannassa)