Listan kärki lähestyy niin hurjaa vauhtia, että viime vuosien päivitystahtiin tottuneita hirvittää, bloggaaja itse mukaan lukien! Sijoilla 15-11 glitchataan patriarkaattia, heilutaan moottorisahan kanssa, yritetään selvitä zombiapokalypsistä, sekäkäytetään päihteitä ja päästään yli päättyneistä ihmissuhteista.
Ohjaus: Lil Internet & Brooke Candy
Ladattu YouTubeen: 16.5.2015
Näyttökertoja:1 640 218 (25.6.2018)
Yhdysvaltalainen Brooke Candy on todellinen musiikkivideoartisti: häneltä löytyy Spotifysta 12 biisiä mutta hän esiintyy 16:lla videolla. Tämä on tietysti mahdollista siksi, että hän on näytellyt muidenkin videoilla, Grimesin Genesiksestä David Guettan ja Afrojackin Dirty Sexy Moneyyn. Candyn painotus visuaalisuuteen on niin voimakasta, että oikeastaan jokainen hänen videonsa on mielenkiintoisempi kuin taustalla soiva biisi, ilmeisimpänä esimerkkinä Steven Kleinin ohjaama Opulence. Täydellinen YouTube-artisti siis.
A Study in Duality on ehkä erikoinen valinta hänen videografiastaan, koska se on suhteellisen lyhyt instrumentaali, käytännössä Happy Daysin demoversio. Happy Days onkin toimivampi kappale – ehkä jopa Candyn paras – ja sillä on tuplasti näyttökertoja tähän verrattuna. Mutta tämä video on kuitenkin mielestäni koko tuotannon visuaalisesti leimallisin ja toimivin. Taikalyhty on käsitellyt ansiokkaasti videossa esiintyvää okkulttista symboliikkaa (ja sitä dualismin tutkielmaa), joten en käsittele tässä sitä puolta, vaikka tällainen estetiikka onkin eittämättä yksi YouTube-ajan musavideoiden näkyvimmistä trendeistä.
A Study in Duality näyttää enemmän vaatemalliston lanseerausklipiltä kuin musiikkivideolta, koska se on niin pelkistetty ja selkeä visuaalisesti. Tämä on taas sitä taiteenmuodon joustavuutta josta aiemmin mainitsin. Videossa esiintyvä FAG MOB on panseksuaaliksi identifoituvan Candyn fanien nimitys, jonka tarkoitus on viedä fag-sanalta negatiiviset konnotaatiot ja tehdä siitä positiivinen itsestä käytettävä sana. Teoksen jälkipuolisko omistetaankin suurelta osalta fagmobin jäsenten esittelyyn ja queer-identiteettien juhlistamiseen. Tai niin kuin artisti itse sanoo:
“Together, we are fagmob. We are not defined by race, gender, or sexual preference. We are the forbidden fruit. We believe in the impossible. We are everywhere and nowhere all at once. We are limitless. We are fearless…Together, we are fagmob.”
YouTube (musiikkivideo)
Spotify
Konemusiikin on ollut perinteisesti muuta populaarimusiikkia nimettömämpää. Musiikin tekijät ovat usein jättäytyneet taustalle ja biisit on julkaistu vain laulajan nimissä, tai sitten artistit ovat käyttäneet loputtomia eri salanimiä. Konemusiikissa artistien kuvatkin ovat päässeet suhteellisen harvoin levynkansiin. Tämän tyypillisen nimettömyyden ovat kääntäneet omaksi edukseen kenties parhaiten ranskalainen duo Daft Punk.
Kasvottomuuden perinteen voi yleensä laskea alkavaksi Kraftwerkistä, joka tietoisesti joko jättäytyi musiikista taustalle tai sitten korvasi itsensä mannekiineilla ja roboteilla. Myös Pink Floydia ja New Orderia voi pitää esimerkkeinä siinä mielessä, että he välttelivät kasvojensa painamista levyjen kansiin. Anonyymiys on silti luontevinta liittää elektroniseen tanssimusiikkiin. Jo disco (ks. #40) oli tuottajakeskeinen genre, jossa musiikin todellinen tekijä ei suinkaan ollut se laulaja jonka nimissä se julkaistiin. Teknossa ja housessa tämä korostui entisestään ja alkoi pitkä perinne jossa konemuusikot käyttävät lukuisia eri salanimiä musiikin julkaisuun sen sijaan että rakentaisivat johdonmukaista uraa yhden artistinimen ja -imagon ympärille.
Elektronisen tanssimusiikin kasvottomuutta voi osaltaan selittää sen teknologiakeskeisyydellä ja esittämisympäristöllä. Koska teknologia on konemusiikin luomisprosessissa erityisen tärkeässä osassa, tuottajien ja muiden taustavaikuttajien rooli korostuu perinteisen ”esittäjän” kustannuksella. Teosten esittämisen sosiaalinen konteksti tarkoittaa puolestaan sitä, että eri taiteilijoiden teokset muodostavat klubeilla katkeamattoman musiikkivirran, jolloin musiikillinen yksilöllisyys katoaa ja kuuntelukokemus muodostuu lukemattomien eri artistien luomusten kudelmasta. Yksilöllisyyden katoamisen tunne pätee myös tanssijoihin, jotka voivat unohtaa itsensä ja sulautua massaan tanssilattialla.
Populaarimusiikissa on kuitenkin välttämätöntä markkinoida musiikkiaan visuaalisesti promokuvilla, musiikkivideoilla, mainoksilla, kansitaiteilla, nettisivuilla tai konserteilla. Päätös pysytellä kokonaan poissa näkyvistä tarkoittaa yleensä sitä että jää underground-artistiksi joka ei voi tehdä musiikkia työkseen. Olisihan se nyt todella huonoa bisnestä jos vaikka Rolling Stones laittaisi maskit päälle ja julkaisisi levyn jollain uudella nimellä, kertomatta asiasta kenellekään. Hyvämaineinen artistinimi ja tunnetut kasvot ovat kuin osakesijoitus, josta saatava hyöty on maksimoitava. Artistin kasvojen liittäminen taideteoksiin on toisaaltan jatkoa romantiikan ajan ajatukselle taitelijan yksilöllisyydestä ja korvaamattomuudesta, tekijän ja teoksen erottamattomuudesta. Tässä ajatuksessa taide on ensisijaisesti taiteilijan sisäisen maailman kuva, omaelämäkerrallisten tunteiden ilmaisua. Nykyaikaisessa kapitalismissa näitä romantiikan periaatteita sovelletaan keskeisenä osana musiikin markkinointia.
Kaikki eivät kuitenkaan niele tätä vaatimusta artistin yksilöllisyydestä ja näkyvyydestä sellaisenaan, vaikka toimivatkin populaarimusiikin parissa. Täysin pakoon näitä normeja ei pääse, mutta ne voi yrittää ottaa hallintaansa mahdollisimman hyvin. Tämän lähtökohdan on valinnut Daft Punk, joka on kenties onnistunut kaikkein parhaiten yhdistämään kaupallisen menetyksen suhteelliseen nimettömyyteen. He ovat osoittaneet että myös kasvottomuuden ympärille voi rakentaa tunnistettavan imagon. Muut vastaavan tason konemuusikot ovat esiintyneet lähes poikkeuksetta omilla kasvoillaan ja henkilökohtaisella imagolla: esimerkiksi Moby, Aphex Twin tai David Guetta, joka ei edes laula yhdelläkään biiseistään.
Tämä ei tietenkään olisi mahdollista korvaamatta artistin kasvoja muilla tunnistettavilla symboleilla, kuten logoilla ja esiintymisasuilla, mistä esimerkkinä voi pitää myös maskiheviä (Kiss, Lordi, Slipknot). Erilaiset naamiot ja kypärät ovat Daft Punkille tapa säilyttää jonkinlainen anonymiteetti samalla kun he pelaavat musiikkimedian visuaalisuuteen perustuvaa julkisuuspeliä. Toinen merkittävä esimerkki elektronisen musiikin piiristä on ihmisartistit animaatiohahmoilla korvannut Gorillaz, mutta tuskin sekään olisi ollut yhtä iso menestys jos ei olisi ollut laajasti tiedossa että projektin takaa löytyy mm. Blurin Damon Albarn.