Avainsana-arkisto: päihteet

#93 Astral Projection – Mahadeva (1995)

Julkaistu , kirjoittanut
1

YouTube (vain ääni)

Astral Projection - Trust in Trance; levynkansiPsykedeeliseen tranceen yhdistetään usein ensimmäisenä huumeet. Niillä on totta kai ollut oma vaikutuksensa kyseisen alakulttuurin kehittymiseen ja musiikin olemukseen, mutta turha sitä on kauhistella sen enempää: voisin nimittäin väittää, että valtaosa populaarimusiikin tyylisuuntauksista liittyy läheisesti päihteisiin. Sex, drugs & rock ’n’ roll oli käsite jo kauan ennen kuin kukaan oli reiveistä kuullutkaan, joten konemusiikkia on ihan turha syyttä sen päihdekeskeisemmäksi kuin rockiakaan.

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä että kyseistä musiikkia ei voisi tehdä ja kuunnella ilman päihteitä, kuten minä teen. Huomautan kyllä tässä välissä että en ole mikään psytrance-alakulttuurin asiantuntija vaan kirjoitan tästä – kuten valtaosasta muitakin tyylisuuntia – puhtaasti uteliaan ulkopuolisen näkökulmasta, enemmän äänilevyihin ja kirjallisiin lähteisiin kuin omakohtaisiin kokemuksiin nojaten.

Reynoldsin Energy Flash -kirja kiinnittääkin virkistävän paljon huomiota huumeisiin ja hän todella tarkastelee niiden vaikutusta musiikkiin ja päinvastoin. Musiikki ja päihteet ovat keskeisimpiä klubikulttuurin sisältöjä, joten tietenkin ne vaikuttavat toisiinsa. Baarissakin soitetaan musiikkia jota ihmiset tykkäävät kuunnella humalassa. Siinä missä eurotrance (#99 Paul van Dyk – For an Angel) on vahvasti ekstaasimusiikkia, psytrance on vahvasti psilosybiinimusiikkia.

Taikasienet ja muut psykedeelit aiheuttavat kuulemma kuuloaistissa samanlaisia viiveen tuntemuksia kuin psytrancen delay-efektit. Eurotrance on euforista koska sitä kuunnellaan euforisen huumeen voimin, psytrance on vastaavalla tavalla tiettyyn huumeeseen sopivaa musiikkia ja psykedeelit psytranceen sopivia päihteitä. Osittain psytrance-kulttuuri suosii psykedeelejä myös siksi, että ne koetaan synteettisiä huumeita ”luonnollisemmiksi” ja siinä missä ekstaasi pakottaa käyttäjänsä positiiviseen mielentilaan, psilosybiinin vaikutus riippuu ihmisen mielialasta ja mahdollistaa henkisen kehityksen. Psytrancen kuuntelijoille päihteet eivät useinkaan ole pelkkää viihdekäyttöä vaan ennemminkin tie hengellisiin kokemuksiin.

Psykedeelinen trance kehittyi goa trancesta, joka on saanut nimensä Intian Goasta. Tuo osavaltio oli hippien suosima matkailukohde jo 1970-luvulla, jolloin ensimmäiset Goa-DJ:t soittivat psykedeelistä rockia. Sekaan eksyi toki jo silloin sellaisia elektronisia outouksia kuin The Cosmic Jokersin levy Galactic Supermarket (1974), joka on monen mielestä goa trancen varhainen alkusiemen. Kunnolla Goan länsimainen klubimusiikki siirtyi elektroniseen suuntaan 80-luvulla kun siellä alettiin soittaa myös acid housea, EBM:ää ja teknoa. Näitä levyjä sitten miksattiin DJ-seteissä luovilla tavoilla, joista syntyi goa trance -soundin perusta.

Goa trance ja psytrance ovat hyvin mobiileja musiikkityylejä, eikä niissä ole mitään erityisen intialaista nimestä huolimatta. Kyse on ennemminkin kansainvälisen teknohippikulttuurin rajattomasta musiikkityylistä. Siinä missä valtaosa konemusiikista tulee perinteisiltä populaarimusiikin vahvoilta alueilta, psytrance on voinut vahvimmin nimenomaan globaalin musiikkiteollisuuden raja-alueilla: esimerkiksi Israelissa, Kreikassa, Etelä-Afrikassa, Brasiliassa ja Suomessa (suomisaundi eli spugedelic trance on ihan kansainvälisesti tunnettu genre).

Psytrance-bileitä on usein vietetty luonnon helmassa, ja musiikkityyli onkin ollut maantieteellisesti enemmän sinne tropiikkiin (ja tänne Itä-Eurooppaan) päin kallellaan. Tämä on vaikuttanut monella tapaa psyke-estetiikan syntyyn: esimerkiksi fluorosoivat maalit saavuttivat suosion koska ultraviolettivalot on helpompia kuljettaa keskelle metsää kuin laserit ja strobot; samoin DJ:n on helpompi kuskata bilepaikalle DAT-nauhoja ja CD-levyjä kuin vinyylejä. DAT:eja sitten vaihdeltiin ahkerasti ja psytrance pääsi leviämään epävirallisia reittejä hyvin moniin kolkkiin ihan ilman internetin apua. Psytrancen kuulijat olivat myös melko liikkuvia ihmisiä kaiken kaikkiaan: maailmaa kiertäviä trekkerihippejä, joiden mukana musiikkityyli kulki uusille alueille.

Yksi suosituimmista diffuusion suunnista oli Israel-Goa-Israel. Israelilaisella nuorisolla oli tapana lähteä kolmivuotisen asepalveluksen jälkeen Goalle rentoutumaan. Takaisin tullessa he toivat goalla soineen psykedeelisen musiikin vaikutukset kotimaahansa ja ryhtyivät siellä tekemään siitä omaa musiikkiaan. Israel tuskin onkaan minkään muun genren ykkösmaita maailmassa, mutta suuri osa legendaarisimmista psykebändeistä tulee juuri sieltä: tunnetuimmat esimerkit ovat varmaankin Astral Projection ja Infected Mushroom. Molemmat perustettiin 1990-luvun puolivälissä kun goa trance oli hetken myös valtavirran suosiossa. Aivan kuten junglen ja drum ’n’ bassin, myös goa trancen ja psytrancen välistä eroa on vaikea huomata. Kyse onkin ensisijaisesti ajallisesta määritelmästä, koska ne ovat oman tulkintani mukaan enemmän peräkkäisiä ajanjaksoja kuin rinnakkaisia tyylisuuntia.

Psytrance puolestaan on koko ajan ollut tiukasti undergroundissa ja siirtymä goasta psykeen tapahtuikin kun tyyli menetti mainstreamin tilapäisen mielenkiinnon. Jos jotain musiikillisia eroja näiden kahden tyylin välille etsii, niin goa trance oli monikerroksisempaa ja melodisempaa, kun taas psytrance oli minimalistisempaa, synkempää ja monotonisempaa. Sittemmin melodisuus on palannut full on psytrancen muodossa. Goa tranceakin on kyllä koko ajan tehty ”paluu juurille” -periaatteella.

Astral Projectionin debyyttilevy Trust in Trance (1996) taitaa ajallisesti edustaa juuri sitä goa trancen kaupallisen suosion huippua, jonka jälkeen tyylistä kehittyi psytrance. Mahadeva-single oli bändin ensimmäinen julkaisu vuodelta ’95 ja kappaleen nimikin viittaa itämaisiin uskontoihin, jotka olivat goassa seuraajaansa näkyvämässä roolissa. Musiikki ei ole vielä muutenkaan yhtä kovasoundista paahtoa kuin tyylipuhdas psytrance, eikä biitti ole niin jyräävä. Psykedeliasta ei kyllä ole pulaa.

Kuuntele myös: Astral Projectionin ohella toinen keskeinen pitkän linjan goa/psyke-bändi on englantilainen Hallucinogen (LSD, 1995). Joku epämääräinen Wikipedian päivittäjä on pitänyt goa-psyke-siirtymän keskeisimpänä levynä saksalaisen X-Dreamin Radiota (Freak, 1998). Kaikista psyken alatyyleistä kenties selvimmin erottuu psybient, eli käytännössä  psykedeelinen ambient house, jossa on ripaus etnovaikutteita. Se sopii sitten siihen tsillailuun kun on ensin trippaillut ja tanssinut koko yön. Tunnetuin genren edustaja on Shpongle (Divine Moments of Truth, 1998).

Lue lisää: Reynolds (2008): s. 434-438, 443-445.

 

#99 Paul van Dyk – For an Angel [E-Werk Club Mix] (1998)

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Spotify

Lisää kamaPaul van Dyk - For an Angel '98; levynkansilaa musiikkia! Yritän listallani sietää erilaisuutta ja tuoda esille myös genrejä, joista en itse pahemmin pidä, jotta elektronisesta musiikista muodostuisi mahdollisimman kokonaisvaltainen kuva. 1990-luvun lopulla mainstream-trance nousi suosituimmaksi tanssimusiikiksi housen ohi, ja kaikkien puristien oli tietysti haukuttava sitä juustoiseksi ja särmättömäksi roskaksi, joka ei ole vakavastiotettavaa musiikkia. Myönnän itsekin syyllisyyteni!

Paul van Dykin kaltaiset DJ:t nostivat trancen suosioon tekemällä siitä aikaisempaa melodisempaa, kevyempää ja popimpaa. Tätä kaupallista trancea kutsuttiin eurotrancen lisäksi myös mm. melodiseksi tranceksi ja uplifting tranceksi, eikä minulla ole mitään hajua mitä eroa niillä on vai ovatko ne synonyymejä.

Eurotrance-kappaleet ovat hyvin kaavamaisia: aluksi rakennetaan tunnelmaa tuomalla pikkuhiljaa lisää elementtejä kappaleeseen ja nostatetaan fiilistä. Sitten tulee ”breakdown”-osuus jossa biitti tippuu pois ja juustoinen synamaalailu saa tanssijat keinumaan hieman odottavasti, kunnes nopeatempoinen rumpufilli huipentaa nostautuksen orgastiseksi kliimaksiksi. Trancen suosion kasvussa merkittävää oli myös naislaulajien tuominen hokemaan minimalistisia sanoituksia normaalisti instrumentaalin musiikin päälle. Tunnelmaltaan tällainen trance on hyvin euforista ja tunteellista verrattuna moneen muuhun konemusiikkiin.

Mitsubishi-ekstaasitablettiTrancen suurmenestykseen vaikutti musiikillisen yksinkertaistamisen ja hedonistisen estetiikan lisäksi vahvasti myös huume- ja klubikulttuurin muutos. Ekstaasista tuli vuosien tauon jälkeen taas ykköshuume kun ns. ”Mitsubishi-pillerit” ilmestyivät markkinoille. Trance-musiikki sopi erityisen hyvin juuri tämän huumeen synnyttämien tunnetilojen kanssa yhteen. Trancea voi hyvinkin pitää nimenomaan ekstaattisena musiikkina.

Klubitoiminta muuttui trancen suosion kasvaessa koko ajan kaupallisemmaksi, aivan kuten itse musiikkikin. Alkuperäisessä 80- ja 90-luvun taitteen rave-kulttuurissa oli ollut kaaoksen ja vaaran tuntua kun skenet liikkuivat laillisen ja laittoman rajamailla ja mukana oli vahva, anarkokapitalistinenkin DIY-mentaliteetti. Melodinen eurotrance puolestaan assosioituu keskeisesti esimerkiksi Englannin suurklubeihin Cream ja Gatecrasher, jotka tekivät klubi-illoista suurta bisnestä. Klubikulttuurin läheinen suhde huumeisiin teki koko hommasta varmasti jonkun mielestä aika epäilyttävää kun huumeista tuli lähestulkoon osa hyväksyttyä liiketoimintaa.

Van Dyk itse on tietysti irtisanoutunut voimakkaasti kaikista huumeyhteyksistä, mutta hänen musiikkinsa sopi kuulemma täydellisesti ekstaasin kanssa yhteen. Hänen For an Angel -kappaleensa vuodelta 1998 oli yksi ensimmäisiä vuosituhannen lopun eurotrance-villityksen avainkappaleista. Hän oli julkaissut -kappaleen ensimmäistä kertaa jo 45 RPM -debyyttilevyllään (1994), mutta varsinainen hitti ja melodisen trancen edelläkävijä siitä tuli vuoden 1998 E-Werk Club Mixin muodossa. Kappaleen inspiraationa toimi van Dykin ja hänen tyttöystävänsä tapaaminen, mikä kuvastaa hyvin eurotrancen tunnepitoista ja euforista tunnelmaa.

Kuuntele myös: Paul van Dykin ohella 1990-luvun lopun merkittäviä mainstream-trancea soittaneita DJ:tä olivat mm. Paul Oakenfold, Sasha ja Tïesto. Osa heistä tosin soitti ennemminkin toista 90-luvun lopulla menestynyttä tyylisuuntausta, progressiivista trancea. Ishkur’s Guide to Electronic Music syyttää trancen kaupallistumisesta, tylsistymisestä ja suuresta suosiosta Robert Milesin ”dream trance” -hittiä Children (1995).

Lue lisää: Reynolds (2008): s. 439-443.

The rest aren’t silent

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Olen todennut, että mitä parempi keikka on, sitä vähemmän siitä on sanottavaa. Jos keikka taas on ihan huono, siitä voi sitten valittaa vaikka kuinka pitkällisesti. Siksi en kirjoitakaan viime perjantain Ulverin keikasta mitään. Sen sijaan kirjoitan Ulverin keikan yleisöstä, joka oikeastaan voisi olla minkä tahansa vähänkin rauhallisemman keikan yleisö.

Ulverin musiikissa hiljaisuus on aivan yhtä tärkeää kuin melukin. Siksi onkin niin surullista huomata, että osa keikkayleisöstä ei tajua sitä. Ihmisistä on ilmeisesti hauskaa maksaa 35 euroa siitä ilosta että pääsee juomaan ylikallista kaljaa ja puhumaan kavereidensa kanssa. Eikö silloin kannattaisi jäädä kotiin kuuntelemaan bändiä levyltä eikä mennä keikalle mökeltämään? Tämänkin konserttikokemuksen pilasi hyvin perusteellisesti yleisö joka ei osannut olla hiljaa ja antaa muiden keskittyä keikkaan. Meluisissa kohdissa tämä ei tietenkään haittaa, mutta paljon Ulverin musiikista on myös harvaa ja hiljaista.

Keikoilla höpisevät ihmiset voikin mielestäni jakaa kolmeen ryhmään:

1. Kommentaattorit. Nämä ovat niitä rokkipoliiseja joiden yksinkertaisesti on pakko päästä pätemään jokaiselle vierustoverille. Kommentaattori hehkuttaa hyvien biisin alussa ”Nyt tulee tosi hyvä biisi!” ja pahimmassa tapauksessa vielä kesken biisin: ”Nyt tulee tosi hyvä kohta! Tää kliimaksi on ihan paras! Ihan kohta…. nyt! Jes!”. Kommentaattorit ovat hyvin perillä asioista ja myös kertovat että tämä on yleensä ollut bändin viimeinen biisi keikoilla tai jotain muuta todella hyödyllistä triviatietoa.

2. Valittajat. Nämä tulevat keikoille ilmaisemaan tyytymättömyytensä. ”Hyi mitä paskaa”, ”Eihän noi edes soita mitään tuolla lavalla” (yleinen kommentti konebändien keikoilla), ”Miksei nää lopeta jo?”. Enimmäkseen tällaiset kommentit varmaan kohdistuvat lämppäribändeihin tai suuntaa muuttaneisiin yhtyeisiin joiden vanhat fanit eivät tykkää. Toisaalta black metalin puuttumisesta valittaminen Ulverin keikalla olis ollut vähän sama kuin olisi mennyt Ministryn viimeisille keikoille toivoen kuulevansa uusromanttista synapoppia. Kun koko yleisö selvästi oli perillä yhtyeen nykytyylistä, on entistäkin ihmeellisempää että ihmiset eivät tulleet kuuntelemaan sitä hiljaisina ja hartaina.

3. Välinpitämättömät. Nämä käyttävät koko keikan siihen että juovat kaljaa ja puhuvat esiintyjiin täysin liittymättömistä asioista (Suomi–USA-jääkiekko-ottelu oli luonnollisestikin suosikkipuheenaihe viime perjantaina). Ilmeisesti he ovat juuri niitä jotka menevät keikoille tapaamaan ihmisiä ja juomaan, bändin ollessa sivuseikka vaikka olisi kuinka paljon maksanut lipusta ja kiirehtinyt lipunmyynnin alkuminuuteilla. En tiedä kuuluvatko he tähän luokkaan, mutta Ulverin keikalla Operatorin alun hiljaiseen introon (levyllä The Truthin lopussa), jossa kuullaan pelkkää puhelimen hälytysääntä, ihmisistä oli hauskaa reagoida sanomalla jotain ”hauskaa” tyyliin ”Vastatkaa nyt joku!” tai ”Virtasella”. Melkoista epäkunnioitusta!

Itse olenkin aina kannattanut suukapulapakkoa keikoille, joiden esiintyjiltä on odotettavissa muutakin kuin äänekästä metelöintiä. Keikkapaikan mieliksi siihen kapulaan voi jättää pillille aukon, jotta alkoholia saadaan myydyksi. Tästä pääsenkin hienolla aasinsillalla alkoholin ja keikkojen symbioottiseen suhteeseen, joka varmasti osaltaan selittää sitä miksi keikoilla ei osata olla hiljaa.

Keikoilla ollaan humalassa, ja humalaiset ihmiset eivät tunnetusti ole ihan kartalla asioista eivätkä tajua mikä on soveliasta tai eivät välitä siitä. Alkoholitarjoilun vuoksi osa ihmisistä saattaa ihan oikeasti mennä sinne juomaan ja juttelemaan, kun taustalla soi ”jotain kivaa musaa” tai koska siellä nyt vaan sattuu olemaan joku keikka. Jos alkoholia ei myytäisi, kukaan ei menisi keikalle juomaan.

Tietysti alkoholitarjoilun vuoksi keikkaliput voivat olla näin ”halpoja”, koska hommasta tulee kannattavaa ihmisten juomisen ansiosta – ei keikkalippujen hintojen. Itse olisin kuitenkin valmis maksamaan enemmänkin lipuista jos tietäisin ettei keikkatouhuja tarvitse tukea ryyppäämällä. Esimerkiksi baarien ilmaiskonsertitkin ovat minusta lähinnä ärsyttäviä, koska mun pitäisi oletuksena tukea tapahtumaa juomalla alkoholia. Ellei sitten paikalla ole jotain kolehtiastiaa.

En ole mikään kiihkoabsolutisti, mutta minusta on vain kovin surullista miten kiinteässä yhteydessä alkoholi on musiikin kanssa ja mitä haasteita se luo keikkojen järjestämiselle. Se vie huomion pääasiasta eli musiikista, jolloin kukaan ei voi nauttia siitä rauhassa. Itse kaipaankin enemmän jotain konserttisalityyppistä keikkakokemusta. Sellaista että saa istua koko keikan rauhassa katsoen keikkaa. Kaikki ovat hiljaa ja aplodit säästetään kohteliaasti keikan loppuun. Kunnioitan muuten suuresti Ulveria siitä etteivät soittaneet encorea, encoret ovat enimmäkseen typerää tapakulttuuripelleilyä – mennään lavalta pois vain tavan vuoksi ja tullaan parin sekunnin päästä takaisin vaikka kukaan ei olisi edes ehtinyt taputtaa.

Hyvä keikka on sellainen että se kuunnellaan hiljaa ja sen jälkeenkin ollaan hiljaa, koska se on ollut niin mykistävä ja harras kokemus. Harmittaakin että multa jäi tammikuun Sunn O))):n keikka väliin koska se ilmeisesti oli sellainen. Mun pitäisi selvästikin käydä klassisen musiikin konserteista, harmi vain etten pidä niistä yhtään. Pidän enemmän populaarimusiikista mutta en siitä epäkunnioittavasta mekastusasenteesta, joka keikkayleisöillä on.

Toki paljon riippuu myös esiintyvän yhtyeen luonteesta, eivät kaikki keikat ole hyviä samalla tavalla. Edellä kuvailin hyvää tunnelmointikeikkaa, jollaista Ulveristakin toivoin. Meluisat riehumis- tai biletysbändit ovat tietysti aivan eri asia. Niiden keikoille kuuluukin mylviä ja riehua, mutta se ei haittaa koska bändikin soittaa koko ajan niin kovaa ja kyse on muutenkin enemmän fyysisestä kuin henkisestä kokemuksesta.

Lopuksi vielä Ulverin keikan hienoin taustavideo; äänenlaatu on valitettavasti huonoa YouTube-peruskamaa. For the Love of God, livenä Tilburgissa 12.2.2010: