#93 Astral Projection – Mahadeva (1995)

YouTube (vain ääni)

Astral Projection - Trust in Trance; levynkansiPsykedeeliseen tranceen yhdistetään usein ensimmäisenä huumeet. Niillä on totta kai ollut oma vaikutuksensa kyseisen alakulttuurin kehittymiseen ja musiikin olemukseen, mutta turha sitä on kauhistella sen enempää: voisin nimittäin väittää, että valtaosa populaarimusiikin tyylisuuntauksista liittyy läheisesti päihteisiin. Sex, drugs & rock ’n’ roll oli käsite jo kauan ennen kuin kukaan oli reiveistä kuullutkaan, joten konemusiikkia on ihan turha syyttä sen päihdekeskeisemmäksi kuin rockiakaan.

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä että kyseistä musiikkia ei voisi tehdä ja kuunnella ilman päihteitä, kuten minä teen. Huomautan kyllä tässä välissä että en ole mikään psytrance-alakulttuurin asiantuntija vaan kirjoitan tästä – kuten valtaosasta muitakin tyylisuuntia – puhtaasti uteliaan ulkopuolisen näkökulmasta, enemmän äänilevyihin ja kirjallisiin lähteisiin kuin omakohtaisiin kokemuksiin nojaten.

Reynoldsin Energy Flash -kirja kiinnittääkin virkistävän paljon huomiota huumeisiin ja hän todella tarkastelee niiden vaikutusta musiikkiin ja päinvastoin. Musiikki ja päihteet ovat keskeisimpiä klubikulttuurin sisältöjä, joten tietenkin ne vaikuttavat toisiinsa. Baarissakin soitetaan musiikkia jota ihmiset tykkäävät kuunnella humalassa. Siinä missä eurotrance (#99 Paul van Dyk – For an Angel) on vahvasti ekstaasimusiikkia, psytrance on vahvasti psilosybiinimusiikkia.

Taikasienet ja muut psykedeelit aiheuttavat kuulemma kuuloaistissa samanlaisia viiveen tuntemuksia kuin psytrancen delay-efektit. Eurotrance on euforista koska sitä kuunnellaan euforisen huumeen voimin, psytrance on vastaavalla tavalla tiettyyn huumeeseen sopivaa musiikkia ja psykedeelit psytranceen sopivia päihteitä. Osittain psytrance-kulttuuri suosii psykedeelejä myös siksi, että ne koetaan synteettisiä huumeita ”luonnollisemmiksi” ja siinä missä ekstaasi pakottaa käyttäjänsä positiiviseen mielentilaan, psilosybiinin vaikutus riippuu ihmisen mielialasta ja mahdollistaa henkisen kehityksen. Psytrancen kuuntelijoille päihteet eivät useinkaan ole pelkkää viihdekäyttöä vaan ennemminkin tie hengellisiin kokemuksiin.

Psykedeelinen trance kehittyi goa trancesta, joka on saanut nimensä Intian Goasta. Tuo osavaltio oli hippien suosima matkailukohde jo 1970-luvulla, jolloin ensimmäiset Goa-DJ:t soittivat psykedeelistä rockia. Sekaan eksyi toki jo silloin sellaisia elektronisia outouksia kuin The Cosmic Jokersin levy Galactic Supermarket (1974), joka on monen mielestä goa trancen varhainen alkusiemen. Kunnolla Goan länsimainen klubimusiikki siirtyi elektroniseen suuntaan 80-luvulla kun siellä alettiin soittaa myös acid housea, EBM:ää ja teknoa. Näitä levyjä sitten miksattiin DJ-seteissä luovilla tavoilla, joista syntyi goa trance -soundin perusta.

Goa trance ja psytrance ovat hyvin mobiileja musiikkityylejä, eikä niissä ole mitään erityisen intialaista nimestä huolimatta. Kyse on ennemminkin kansainvälisen teknohippikulttuurin rajattomasta musiikkityylistä. Siinä missä valtaosa konemusiikista tulee perinteisiltä populaarimusiikin vahvoilta alueilta, psytrance on voinut vahvimmin nimenomaan globaalin musiikkiteollisuuden raja-alueilla: esimerkiksi Israelissa, Kreikassa, Etelä-Afrikassa, Brasiliassa ja Suomessa (suomisaundi eli spugedelic trance on ihan kansainvälisesti tunnettu genre).

Psytrance-bileitä on usein vietetty luonnon helmassa, ja musiikkityyli onkin ollut maantieteellisesti enemmän sinne tropiikkiin (ja tänne Itä-Eurooppaan) päin kallellaan. Tämä on vaikuttanut monella tapaa psyke-estetiikan syntyyn: esimerkiksi fluorosoivat maalit saavuttivat suosion koska ultraviolettivalot on helpompia kuljettaa keskelle metsää kuin laserit ja strobot; samoin DJ:n on helpompi kuskata bilepaikalle DAT-nauhoja ja CD-levyjä kuin vinyylejä. DAT:eja sitten vaihdeltiin ahkerasti ja psytrance pääsi leviämään epävirallisia reittejä hyvin moniin kolkkiin ihan ilman internetin apua. Psytrancen kuulijat olivat myös melko liikkuvia ihmisiä kaiken kaikkiaan: maailmaa kiertäviä trekkerihippejä, joiden mukana musiikkityyli kulki uusille alueille.

Yksi suosituimmista diffuusion suunnista oli Israel-Goa-Israel. Israelilaisella nuorisolla oli tapana lähteä kolmivuotisen asepalveluksen jälkeen Goalle rentoutumaan. Takaisin tullessa he toivat goalla soineen psykedeelisen musiikin vaikutukset kotimaahansa ja ryhtyivät siellä tekemään siitä omaa musiikkiaan. Israel tuskin onkaan minkään muun genren ykkösmaita maailmassa, mutta suuri osa legendaarisimmista psykebändeistä tulee juuri sieltä: tunnetuimmat esimerkit ovat varmaankin Astral Projection ja Infected Mushroom. Molemmat perustettiin 1990-luvun puolivälissä kun goa trance oli hetken myös valtavirran suosiossa. Aivan kuten junglen ja drum ’n’ bassin, myös goa trancen ja psytrancen välistä eroa on vaikea huomata. Kyse onkin ensisijaisesti ajallisesta määritelmästä, koska ne ovat oman tulkintani mukaan enemmän peräkkäisiä ajanjaksoja kuin rinnakkaisia tyylisuuntia.

Psytrance puolestaan on koko ajan ollut tiukasti undergroundissa ja siirtymä goasta psykeen tapahtuikin kun tyyli menetti mainstreamin tilapäisen mielenkiinnon. Jos jotain musiikillisia eroja näiden kahden tyylin välille etsii, niin goa trance oli monikerroksisempaa ja melodisempaa, kun taas psytrance oli minimalistisempaa, synkempää ja monotonisempaa. Sittemmin melodisuus on palannut full on psytrancen muodossa. Goa tranceakin on kyllä koko ajan tehty ”paluu juurille” -periaatteella.

Astral Projectionin debyyttilevy Trust in Trance (1996) taitaa ajallisesti edustaa juuri sitä goa trancen kaupallisen suosion huippua, jonka jälkeen tyylistä kehittyi psytrance. Mahadeva-single oli bändin ensimmäinen julkaisu vuodelta ’95 ja kappaleen nimikin viittaa itämaisiin uskontoihin, jotka olivat goassa seuraajaansa näkyvämässä roolissa. Musiikki ei ole vielä muutenkaan yhtä kovasoundista paahtoa kuin tyylipuhdas psytrance, eikä biitti ole niin jyräävä. Psykedeliasta ei kyllä ole pulaa.

Kuuntele myös: Astral Projectionin ohella toinen keskeinen pitkän linjan goa/psyke-bändi on englantilainen Hallucinogen (LSD, 1995). Joku epämääräinen Wikipedian päivittäjä on pitänyt goa-psyke-siirtymän keskeisimpänä levynä saksalaisen X-Dreamin Radiota (Freak, 1998). Kaikista psyken alatyyleistä kenties selvimmin erottuu psybient, eli käytännössä  psykedeelinen ambient house, jossa on ripaus etnovaikutteita. Se sopii sitten siihen tsillailuun kun on ensin trippaillut ja tanssinut koko yön. Tunnetuin genren edustaja on Shpongle (Divine Moments of Truth, 1998).

Lue lisää: Reynolds (2008): s. 434-438, 443-445.

 

#95 Air – Sexy Boy (1998)

Spotify
YouTube (musiikkivideo)

Air - Sexy Boy; singlen kansikuvitusta50 vuotta space age popin (#100 Dr. Samuel J. Hoffman – Moon Moods) synnyn jälkeen ”bachelor pad” -musiikki voi taas hyvin monen vuosikymmenen epämuodikkuuden jälkeen. Avaruusajan teknologiausko oli ehkä mennyttä, mutta nyt elektroniset soundit olivat jo kehittyneet niin pitkälle ja niin kiinteäksi osaksi inhimillistä äänimaisemaa, että niillä ei enää pyritty luomaan futuristista ja epätodellista tunnelmaa, vaan rennon lämmintä ja seksikästä soundia.

Air on ollut hyvä käyttämään hyväksi ranskalaisia stereotypioita. Debyyttilevyllään Moon Safari (1998) he yhdistivät hienosti Serge Gainsbourgin perverssin chansonin Jean-Jacques Perreyn ja Pierre Henryn elektroniseen psykedeliaan. Kovin 1960-lukulaista, mutta silti sopivasti vuosituhannen taitteeseen päivitettynä. Tämä nykyajan ja menneisyyden luonteva yhdistäminen on hyvin leimallista Airin koko tuotannolle.

Air on hienolla tavalla samanaikaisesti sekä retroa että futuristista. Siinä on paljon kaikuja juuri 1950- ja 60-lukujen avaruusajan uskosta. Yhtyeen musiikki muistelee haikeudella sitä viattomuuden aikaa, jolloin tulevaisuus näytti jännittävältä; nykyään se vaikuttaa uhkaavalta tai parhaimmillaankin tylsältä. Yhtye tarjoaa muistoja menneisyyden kuvitellusta tulevaisuudesta, jota ei enää ole ihmisten mielikuvituksissa. Samalla Air kuulostaa kuitenkin myös nykyaikaiselta ja bändi itse vierastaa kovasti retro-leimaa, vaikka nostalgisisa he myöntävätkin olevansa.

Sexy Boy oli Moon Safari -debyytillä poikkeuksellisen vauhdikas kappale kun levy muuten oli melko rauhallista lounge-vaikutteista downtempoa. Hendersonin (s. 276) mielestä kappale pääseekin edukseen vasta albumikontekstista irrotettuna, remixattuna ja äänekkäämpänä versiona. Itse en kuitenkaan lämpene juuri muille remixeille kuin Etienne de Crécyn tulkinnalle, joka on alkuperäistä rauhallisempi, mutta samalla myös enemmän rock. Air näkikin itsensä ensisijaisesti rock-bändinä ja debyyttilevy olikin nimenomaan tehty kuunneltavaksi eikä tanssittavaksi, ja siten vetosi monenlaisiin yleisöihin: niin rock- kuin konemusiikin ystäviin. Vuodet 1996-98 olivat muutenkin olennaista aikaa näiden kahden kohderyhmän lähentymiselle.

Moon Safari on täydellistä isku- ja kutumusiikkia huipputeknologisiin ja kliinisen minimalistisesti sisustettuihin poikamiesbokseihin, joita ”bachelor pad” -käsite space age popin kulta-aikana tarkoitti. Stereotyyppiseen ranskalaisuuten kun on niin helppo liittää mielikuvia seksikkyydestä ja aistillisuudesta. Varsinkin kun se yhdistää savuiseen jazz- ja lounge-vaikutteiseen easy listeningiin. Sexy Boy oli kuitenkin ihan nimeään myöten poikkeuksellisen suorasukainen ote aiheesseen, vaikka Air myöhemmillä levyillä ja musiikkivideoillaan käsittelikin seksiä paljon eksplisiittisemmin.

Kuuntele myös: Ranskalaista synamusiikkia perinteisimmillään edustavat Jean-Jacques Perreyn E.V.A. ja musique concrèten parissa uransa aloittaneen Pierre Henryn Psyche Rock, joka toimi myös inspiraationa Futurama-sarjan teemamusiikille.

Lue lisää: James (2003): s. 231-242.

#96 Kraftwerk – Radioactivity [The Mix] (1991)

Spotify

Kraftwerk - Radioactivity; singlen kansikuva

Koska Kraftwerk on konemusiikin Beatles, heillä on poikkeuksellisen paljon kappaleita tällä listalla. Muuten olen pyrkinyt rajoittamaan läsnäolon listalla teos per artisti -tasoon, mutta tämän kyseisen bändin merkitys elektroniselle musiikille on niin iso että se ei voi mitenkään riittää. Kieltämättä Kraftwerkin hehkuttaminen on juuri sitä konemusiikin kaanonin ydintä jota yritän myös haastaa, mutta kaipa yhtye on siellä ihan syystä.

Radioactivity (1975) vaikuttaa olevan yhtyeen kulta-ajan (1974-1981, Autobahnista Computer Worldiin) aliarvostetuin levy. Syy on ehkä siinä että se koostuu enimmäkseen lyhyistä tunnelmoinneista eikä niinkään selvärajaisista kappaleista. Tästä huolimatta Radioactivity mielestäni muodostaa Autobahnin (1974) ja Trans-Europe Expressin (1977) kanssa tasokkaan trilogian joka käsittelee yksittäisten keksintöjen ja teemojen kautta teollista massayhteiskuntaa: Autobahn henkilöautoilua, Radioactivity atomiteknologiaa ja Trans-Europe Express raideliikennettä. Yhdessä nämä muodostivat täydellisen kuvan toisen maailmansodan jälkeisestä länsimaisesta teknologisoituvasta elämänmuodosta. Kraftwerkin kulta-ajan päättivät sitten The Man Machine (1978) ja Computer World (1981) jotka siirtyivät tietoyhteiskunnan, tekniikan ja ihmisen välisen rajan katoamisen tematiikkaan.

Vaikka en yhdestäkään näistä viidestä merkkiteoksesta mitään vikaa löydä, on kai silti myönnettävä ettei se Radioactivity kokonaisuutena ole ihan niin ikimuistoinen kuin ne muut. Itse arvostan sitä lähinnä nimikappaleen takia, ja sekin on minulle tutumpi vuoden 1991 The Mix -kokoelman versiona; kyseessä on muistaakseni ensimmäinen Kraftwerk-biisi jonka ihan tietoisesti kuulin. Tällä levyllä Kraftwerk päivitti kulta-aikansa hittibiisejä 90-luvun klubimusiikin suuntaan ja osoitti että verrattain hiljaisen 80-luvun jälkeenkin he olivat yhä ajan hermolla. Biisi julkaistiin tällä kertaa singlenäkin, jolla kappaletta remixasivatkin sitten sen hetken kuumimpiin tanssimusiikin tekijöihin lukeutuvat Francois Kevorkian ja William Orbit.

The Mix -kokoelmalla juuri Radioactivity hyötyy eniten uudelleenmiksauksesta. Alkuperäisenä kappaleessa ei ollut samanlaista ponnekkuutta kuin jossain Robotsissa, mutta tämä remix teki siitä jykevän tanssittavan hittibiisin. Merkittävin kappaleeseen vaikuttanut tekijä taitaa kuitenkin tulla Kraftwerkin hallinnan ulkopuolelta: alkuperäisen äänityksen (1975) ja tämän version (1991) välillä kun ehti tapahtua atomiajan suuret katastrofit: Harrisburg ja tietysti Tshernobyl, joiden nimiä hoetaankin robottiäänellä tässä uudessa versiossa. Neuvostoliitossa tapahtui tietysti jo ennen Tshernobyliäkin suuria ydinonnettomuuksia ja turvattomia ydinkokeita, mutta niistä ei ole juuri puhuttu julkisesti.

1970-luvulla Kraftwerk oli ehkä futuristinen, mutta vuonna 1991 heidän vanhat visionsa olivat osoittautuneet turhankin optimistisiksi, vaikka yhtyeen suhtautuminen teknologiaan onkin aina ollut kriittinen. Teknologia oli näyttänyt ihmiskunnalle rumimman puolensa. Hiroshima ja Nagasaki ne kaikkein rumimmat puolet tietysti esittivät, mutta silloin teknologia käyttäytyi kuten haluttiin. Kaikesta kamaluudestaan huolimatta ne ylläpitivät ihmisen kuvitelmaa siitä että kaikki on meidän hallinnassamme. Tshernobyl näytti että ei todellakaan ole.

Tästä huolimatta tanssimme atomiteknologian äänien tahdissa. Geiger-mittarin tikitys ja yleinen hälytyssignaali ovat musiikkia yliteknologisoituneessa yhteiskunnassa. Ydinvoima on ehkä hirveää, mutta emme vain halua pärjätä ilman sitä. Kraftwerk eli jo aikaa jolloin space age popin naiivi kehitysusko oli saanut väistyä kyynisyyden tieltä.

Kuuntele myös: Ydintuho oli varsinkin 1980-luvun hyytävän kylmän sodan aikana varsin suosittu aihe elektronisessa popmusiikissa. Jotenkin kylmän synteettiset soundit sopivat perinteistä rockia paremmin kuvastamaan epäinhimillisen valtavaa, huipputeknologista kuolemaa. Suurin ydinpommihitti ikinä on varmaankin Orchestral Manouevres in the Darkin Enola Gay. Myös Ultravox käytti aihetta hyvin ahkerasti biiseissään: ainakin kappaleet Hiroshima mon Amour, All Fall Down ja Dancing With Tears in My Eyes sivusivat teemaa.

#99 Paul van Dyk – For an Angel [E-Werk Club Mix] (1998)

Spotify

Lisää kamaPaul van Dyk - For an Angel '98; levynkansilaa musiikkia! Yritän listallani sietää erilaisuutta ja tuoda esille myös genrejä, joista en itse pahemmin pidä, jotta elektronisesta musiikista muodostuisi mahdollisimman kokonaisvaltainen kuva. 1990-luvun lopulla mainstream-trance nousi suosituimmaksi tanssimusiikiksi housen ohi, ja kaikkien puristien oli tietysti haukuttava sitä juustoiseksi ja särmättömäksi roskaksi, joka ei ole vakavastiotettavaa musiikkia. Myönnän itsekin syyllisyyteni!

Paul van Dykin kaltaiset DJ:t nostivat trancen suosioon tekemällä siitä aikaisempaa melodisempaa, kevyempää ja popimpaa. Tätä kaupallista trancea kutsuttiin eurotrancen lisäksi myös mm. melodiseksi tranceksi ja uplifting tranceksi, eikä minulla ole mitään hajua mitä eroa niillä on vai ovatko ne synonyymejä.

Eurotrance-kappaleet ovat hyvin kaavamaisia: aluksi rakennetaan tunnelmaa tuomalla pikkuhiljaa lisää elementtejä kappaleeseen ja nostatetaan fiilistä. Sitten tulee ”breakdown”-osuus jossa biitti tippuu pois ja juustoinen synamaalailu saa tanssijat keinumaan hieman odottavasti, kunnes nopeatempoinen rumpufilli huipentaa nostautuksen orgastiseksi kliimaksiksi. Trancen suosion kasvussa merkittävää oli myös naislaulajien tuominen hokemaan minimalistisia sanoituksia normaalisti instrumentaalin musiikin päälle. Tunnelmaltaan tällainen trance on hyvin euforista ja tunteellista verrattuna moneen muuhun konemusiikkiin.

Mitsubishi-ekstaasitablettiTrancen suurmenestykseen vaikutti musiikillisen yksinkertaistamisen ja hedonistisen estetiikan lisäksi vahvasti myös huume- ja klubikulttuurin muutos. Ekstaasista tuli vuosien tauon jälkeen taas ykköshuume kun ns. ”Mitsubishi-pillerit” ilmestyivät markkinoille. Trance-musiikki sopi erityisen hyvin juuri tämän huumeen synnyttämien tunnetilojen kanssa yhteen. Trancea voi hyvinkin pitää nimenomaan ekstaattisena musiikkina.

Klubitoiminta muuttui trancen suosion kasvaessa koko ajan kaupallisemmaksi, aivan kuten itse musiikkikin. Alkuperäisessä 80- ja 90-luvun taitteen rave-kulttuurissa oli ollut kaaoksen ja vaaran tuntua kun skenet liikkuivat laillisen ja laittoman rajamailla ja mukana oli vahva, anarkokapitalistinenkin DIY-mentaliteetti. Melodinen eurotrance puolestaan assosioituu keskeisesti esimerkiksi Englannin suurklubeihin Cream ja Gatecrasher, jotka tekivät klubi-illoista suurta bisnestä. Klubikulttuurin läheinen suhde huumeisiin teki koko hommasta varmasti jonkun mielestä aika epäilyttävää kun huumeista tuli lähestulkoon osa hyväksyttyä liiketoimintaa.

Van Dyk itse on tietysti irtisanoutunut voimakkaasti kaikista huumeyhteyksistä, mutta hänen musiikkinsa sopi kuulemma täydellisesti ekstaasin kanssa yhteen. Hänen For an Angel -kappaleensa vuodelta 1998 oli yksi ensimmäisiä vuosituhannen lopun eurotrance-villityksen avainkappaleista. Hän oli julkaissut -kappaleen ensimmäistä kertaa jo 45 RPM -debyyttilevyllään (1994), mutta varsinainen hitti ja melodisen trancen edelläkävijä siitä tuli vuoden 1998 E-Werk Club Mixin muodossa. Kappaleen inspiraationa toimi van Dykin ja hänen tyttöystävänsä tapaaminen, mikä kuvastaa hyvin eurotrancen tunnepitoista ja euforista tunnelmaa.

Kuuntele myös: Paul van Dykin ohella 1990-luvun lopun merkittäviä mainstream-trancea soittaneita DJ:tä olivat mm. Paul Oakenfold, Sasha ja Tïesto. Osa heistä tosin soitti ennemminkin toista 90-luvun lopulla menestynyttä tyylisuuntausta, progressiivista trancea. Ishkur’s Guide to Electronic Music syyttää trancen kaupallistumisesta, tylsistymisestä ja suuresta suosiosta Robert Milesin ”dream trance” -hittiä Children (1995).

Lue lisää: Reynolds (2008): s. 439-443.