#95 Air – Sexy Boy (1998)

Spotify
YouTube (musiikkivideo)

Air - Sexy Boy; singlen kansikuvitusta50 vuotta space age popin (#100 Dr. Samuel J. Hoffman – Moon Moods) synnyn jälkeen ”bachelor pad” -musiikki voi taas hyvin monen vuosikymmenen epämuodikkuuden jälkeen. Avaruusajan teknologiausko oli ehkä mennyttä, mutta nyt elektroniset soundit olivat jo kehittyneet niin pitkälle ja niin kiinteäksi osaksi inhimillistä äänimaisemaa, että niillä ei enää pyritty luomaan futuristista ja epätodellista tunnelmaa, vaan rennon lämmintä ja seksikästä soundia.

Air on ollut hyvä käyttämään hyväksi ranskalaisia stereotypioita. Debyyttilevyllään Moon Safari (1998) he yhdistivät hienosti Serge Gainsbourgin perverssin chansonin Jean-Jacques Perreyn ja Pierre Henryn elektroniseen psykedeliaan. Kovin 1960-lukulaista, mutta silti sopivasti vuosituhannen taitteeseen päivitettynä. Tämä nykyajan ja menneisyyden luonteva yhdistäminen on hyvin leimallista Airin koko tuotannolle.

Air on hienolla tavalla samanaikaisesti sekä retroa että futuristista. Siinä on paljon kaikuja juuri 1950- ja 60-lukujen avaruusajan uskosta. Yhtyeen musiikki muistelee haikeudella sitä viattomuuden aikaa, jolloin tulevaisuus näytti jännittävältä; nykyään se vaikuttaa uhkaavalta tai parhaimmillaankin tylsältä. Yhtye tarjoaa muistoja menneisyyden kuvitellusta tulevaisuudesta, jota ei enää ole ihmisten mielikuvituksissa. Samalla Air kuulostaa kuitenkin myös nykyaikaiselta ja bändi itse vierastaa kovasti retro-leimaa, vaikka nostalgisisa he myöntävätkin olevansa.

Sexy Boy oli Moon Safari -debyytillä poikkeuksellisen vauhdikas kappale kun levy muuten oli melko rauhallista lounge-vaikutteista downtempoa. Hendersonin (s. 276) mielestä kappale pääseekin edukseen vasta albumikontekstista irrotettuna, remixattuna ja äänekkäämpänä versiona. Itse en kuitenkaan lämpene juuri muille remixeille kuin Etienne de Crécyn tulkinnalle, joka on alkuperäistä rauhallisempi, mutta samalla myös enemmän rock. Air näkikin itsensä ensisijaisesti rock-bändinä ja debyyttilevy olikin nimenomaan tehty kuunneltavaksi eikä tanssittavaksi, ja siten vetosi monenlaisiin yleisöihin: niin rock- kuin konemusiikin ystäviin. Vuodet 1996-98 olivat muutenkin olennaista aikaa näiden kahden kohderyhmän lähentymiselle.

Moon Safari on täydellistä isku- ja kutumusiikkia huipputeknologisiin ja kliinisen minimalistisesti sisustettuihin poikamiesbokseihin, joita ”bachelor pad” -käsite space age popin kulta-aikana tarkoitti. Stereotyyppiseen ranskalaisuuten kun on niin helppo liittää mielikuvia seksikkyydestä ja aistillisuudesta. Varsinkin kun se yhdistää savuiseen jazz- ja lounge-vaikutteiseen easy listeningiin. Sexy Boy oli kuitenkin ihan nimeään myöten poikkeuksellisen suorasukainen ote aiheesseen, vaikka Air myöhemmillä levyillä ja musiikkivideoillaan käsittelikin seksiä paljon eksplisiittisemmin.

Kuuntele myös: Ranskalaista synamusiikkia perinteisimmillään edustavat Jean-Jacques Perreyn E.V.A. ja musique concrèten parissa uransa aloittaneen Pierre Henryn Psyche Rock, joka toimi myös inspiraationa Futurama-sarjan teemamusiikille.

Lue lisää: James (2003): s. 231-242.

Elektronisen musiikin naispioneerit

Elektronisen musiikin historiaa lukiessa törmää hyvin harvoin naisiin, vaikka he ovat olleet vahvasti mukana kehittämässä sitä. Selvitän tässä bloggauksesa miksi näin on ja keitä ovat nämä unohdetut naispioneerit. Jos et halua lukea pitkää kirjoitusta aiheesta vaan ainoastaan kuunnella mielenkiintoista musiikkia, aukaise Spotify:

Sisällysluettelo

  1. Käsitteet ja teoria
  2. Elektroninen musiikki sukupuolen näkökulmasta
  3. Kaksi arkkityyppiä: Rockmore ja Russolo
  4. BBC Radiophonic Workshop ja kaksi D:tä
  5. Muita naispioneereja
  6. Kirjallisuus ja linkit

1 Käsitteet ja teoria

Elektroninen musiikki = musiikkia, joka on tuotettu (pääosin) sähkökäyttöisin välinein ja laittein. Nämä voidaan jakaa vielä kahdenlaisiin soittimiin, joista vain jälkimmäiset (b) lasketaan tässä elektronisiksi soittimiksi:

a) elektromekaaniset soittimet: sähkökitara, yms. rock-soittimet
b) täysin elektroniset äänentuottajat: syntetisaattori, sampleri, tietokone, jne.

Elektroninen musiikki syntyi länsimaisen taidemusiikin puolella, osittain siksi että ensimmäiset elektroniset ääntä tuottavat laitteet olivat hyvin kalliita ja isokokoisia. Kun laitteista tuli soveltuvampia massatuotantoon 1960-luvun lopulla, elektronisesta musiikista alkoi kasvavassa määrin tulla myös osa populaarimusiikkia. 1990-luvulla elektroninen tanssimusiikki nousi klubisuosikiksi ja mainstream-musiikiksi, ja nykykielenkäytössä tätä pidetään yleensä synonyyminä elektroniselle musiikille. Nykyään tuskin mitään populaarimusiikkia kuitenkaan tehdään enää täysin ilman elektronista teknologiaa.

Lähde: Englanninkielinen Wikipedia

Tässä keskityn pääosin taidemusiikin puolella toimineisiin elektronisen musiikin pioneereihin jotka vaikuttivat erityisesti ennen 1970-lukua.

Pioneeri = edelläkävijä

Tämä määritelmä kuulostaa ehkä itsestäänselvyydeltä ja tarpeettomalta, mutta se ei ole suinkaan triviaali. Länsimaisessa taidekäsityksessä on hyvin tärkeää kuka teki ensimmäisenä mitäkin. Tosiasiassa kyse ei kuitenkaan ole vain ensimmäisenä olemisesta vaan ensimmäisenä julkisuuden saamisesta. Kulttuurin näkökulmasta asioita ei ole tehty ennen kuin ne on julkisessa tiedossa. Ensimmäinen tekijä ei kuitenkaan läheskään aina saa suurinta julkisuutta vaan taiteen kaanonissa pioneerien aseman voivat saada aivan hyvin myös hieman jälkijunassa tulleet. Kun joku nimi kerran pääsee kaanoniin, sitä toistetaan yhä uusissa teksteissä ja näin muodostetaan todellisen taiteenhistorian rinnalle tarina taiteen historiasta.

Patriarkaalisessa yhteiskunnassa miespuoliset tekijät kanonisoituvat naispuolisia helpommin. Annan tästä ihan omakohtaisen esimerkin: ennen kuin rupesin miettimään tätä aihetta, en tiennyt ketään näistä tässä mainittavista naisista nimeltä (paitsi Clara Rockmoren ja Wendy Carlosin, joka hänkin sai alunperin mainetta ollessaan vielä Walter Carlos). Sen sijaan osasin luetella Stockhausenin, Cagen, Schaefferin, Russolon, Varèsen ja vaikka keitä miespuolisia elektronisen musiikin pioneereja. Voihan tämä tietysti kertoa myös omasta alitajuisesta seksismistäni, joka filtteröi kaikki naisten nimet pois mielestäni. Kulttuurin vaikutusta sekin olisi.

Tärkeintä tässä, tai missään muussakaan, ei tietenkään ole se kuka teki mitäkin ensimmäisenä. Nykyaikaisessa innovaatioyhteiskunnassa keskitytään siihen aivan liikaa. Immateriaalioikeudet ovat historiallisen laajoja, vaikka koko ajan tulee entistä vaikeammaksi keksiä jotain ihan täysin uutta. Musiikki on kuitenkin kulttuurinen ilmiö eikä kukaan tee sitä sosiaalisessa tyhjiössä. Ei kukaan pioneeri ole hatustaan vetänyt täysin uusia asioita vaan ainoastaan yhdistellyt osasia omasta kulttuurisesta pääomastaan joksikin uudeksi. Vähemmän individualistisessa yhteiskunnassa innovaatioita voitaisiin hyvinkin pitään yhteisön saavutuksina eikä yksilöidä niitä tiettyihin henkilöihin.

Toinen itsestäänselvyytenä pidetty ajatus on ylipäänsä koko tekijyyden arvostus. Arvotamme taidetta paljon leimojen kautta. Tietäessämme kuka on jonkin teoksen takana, tämä tietoisuus vaikuttaa tapaamme kokea teos. Tekijyys on tietenkin vahvasti sidoksissa sukupuoleen. Jos taideteokset tehtäisiin anonyymisti, myös tekijän sukupuolella olisi pienempi vaikutus suhtautumiseen kyseiseen teokseen. Tällainen nimettömyys kuitenkin jättäisi kokonaan pois tärkeän yhteiskunnallisen ilmiön, sukupuolen, joka ei kuitenkaan lakkaa olemasta sillä että siitä lakataan puhumasta.

Nämä eivät lopulta ole ns. ”ulkotaiteellisia” asioita: taideteoksia ei ole olemassa itseisarvona, objektiivisena taiteena. Taide on aina kulttuuris-sosiaalinen kokemus. Tekijän tuntemisen kautta pääsemme lähemmäksi taideteosta; auteur- ja body of work -ajattelu auttavat tulkitsemaan teoksia tavallista laajemmin, mutta myös henkilökohtaisemmin. Jos esimerkiksi musiikissa pyrittäisi tekijyyden täyteen sukupuolettomuuteen, siitä jäisi paljon kulttuurimme sukupuolisuudesta pois.

Feminismi on toki vain yksi tapa tulkita kulttuuria, joka ei sulje pois muita tulkintatapoja. Tässä kontekstissa se on kuitenkin tervetullutta vaihtelua tavanomaiselle adornolaiselle kapitalismikriittiselle viitekehykselleni. En ole alan asiantuntija, enkä kai miehenä oikein voikaan olla sitä. Tämä bloggaus perustuukin hyvin pitkälti Tara Rodgersin kirjaan Pink Noises, jossa hän haastattelee useita naisia jotka esittävät kokeellista tai tanssittavaa elektronista musiikkia.

Lue loppuun