Tämä artikkeli on osa Melomaanikon Facebook-joulukalenteria. Musiikkivuoden tähtihetkiin pääsi mukaan vain yksi kirja, koska olen toistaiseksi lukenut vain yhden tänä vuonna julkaistun musiikkikirjan. Tero Ikäheimosen Pirunkehto – Suomalaisen black metalin tarina valikoitui luettavakseni puhtaasti aihepiirinsä perusteella, eikä se ole mukana joulukalenterissa siksi, että se olisi vuoden paras musiikkikirja.
Jossain on sanottu että hyvä musiikkikirja on sellainen, että siitä nauttiakseen ei tarvitse tuntea aihepiiriä. Tällä kriteerillä Pirunkehtoa ei voi pitää hyvänä musiikkikirjana. Sen alaotsikkokin on hyvin harhaanjohtava, koska kirjassa on hyvin vähän mitään narratiivista.
Ikäheimonen ei kirjoita selkeästi etenevää tarinaa suomalaisen black metalin historiasta vaan tekstiä luonnehtii ennen kaikkea pirstaleisuus. Pirunkehto on käytännössä haastattelukirja, jossa artistien puheen keskeyttävät lähinnä ylöskirjaajan yksityiskohtaiset luettelot bändeistä, levytyssessioista, kiertueista, levy-yhtiöistä ja miehistönvaihdoksista.
Bändi kerrallaan etenevän kirjan jokaisen luvun alussa luetellaan samat inspiraation lähteet Venomista ja Bathorystä norjalaiseen black metalin toiseen aaltoon. Sitten kerrotaan, kuinka kristinuskoa vastaan piti kapinoida ja tehdä mahdollisimman ”äärimmäistä” ja ”brutaalia” musiikkia – musiikkia kuvaavien adjektiivien sanavarasto on kirjassa varsin rajallinen. Kaikkien bändien kohdalta löytyy samoja toistuvia juonteita, jotka määrittävät suomalaisen black metallin historiaa, mutta Ikäheimonen kieltäytyy vetämästä niitä yhteen. Haastattelumateriaalin editointi koherentiksi ”tarinaksi” jää täysin lukijan omalle vastuulle.