Arkistot kuukauden mukaan: huhtikuu 2010

Viimeinen varjonäytös

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Varjo - Viimeinen näytös; CD:n kansiSuomen hienoin goottirockyhtye, heinolalainen Varjo (1994-2010), julkaisi jokaisen levynsä henkisesti vinyylinä. Fyysisesti tämän ilmentymän on toistaiseksi saanut vain tämä yhtyeen viimeinen julkaisu, mutta heidän albuminsa toimivat vinyyliajan tyyliin kaksipuolisina kokonaisuuksina silloinkin kun niitä ei ole oikeasti julkaistu siinä formaatissa. Viimeinen näytös on siis samaan tapaan kaksijakoinen kuin aikaisemmatkin levyt: alkupuolisko (A-puoli) sisältää pääosin nopeatempoisia post punk -ralleja ja loppupuolisko (B-puoli) painottuu hitaisiin goottiballadeihin Disintegration-tyyliin.

Tällä kertaa paino on tosin enemmän vauhdikkaissa kappaleissa, siinä määrin että ne tunkevat B-puolellekin asti. Tyylillisesti nämä biisit ovat aiempaan tuotantoon verrattuna hieman rosoisempia ja rankempia, vaikka sisälsi edellinen Muistijälkiä (2006) -albumikin jo melko räväköitä vetoja. Suosikkini näistä nopeammista kappaleista on ihanan apokalyptinen Kadonneet, vaikka Varjolle tyypillinen vainoharhaisuusbiisi Soluttautujat on sekin lähes yhtä hyvä.

Suomen parhaimpiin viime vuosikymmenen bändeihin lukeutunut Varjo tuli tiensä päätökseen tämän albumin julkaisun myötä. Kitaristi Henry Waldénin kuoleman jälkeen postuumisti tehty levy onkin poikkeuksellisen synkkä albumi jopa Varjon tai koko synkistelygenren mittapuulla. Varsinkin levyn päätös on poikkeuksellinen ahdistava: viimeiset kolme hidasta kappaletta erottaa muusta kokonaisuudesta dramaattinen instrumentaali Hissi, jota seuraa insestistä kertova Susan; se on kipeydessään melkein sietämätöntä kuunneltavaa, mutta juuri siksi ehdottoman välttämätön kappale.

Kylmiä väreitä aiheuttaa myös Sairaalassa, jonka sanoitus tuntuu paikoitellen vastaavan pelottavan paljon yhtyeen kitaristin kohtaloa tulipalon uhrina. Kansilehtinen vieläpä paljastaa, että kappale on tehty ennen Waldénin kuolemaa, mikä tekee siitä entistäkin häiritsevämmän. Myös Joku sytytti kynttilän kertoo jonkun läheisen menettämisestä vimmaisesti mutta surumielisesti.

Varjo - Viimeinen näytös; kuvavinyyliToiseksi viimeinen kappale Viimeinen näytös on kuitenkin lievästi toiveikas kappale, joka kuulostaa tavallaan yhtyeen hyvästeiltä ja kiitokselta kuulijoilleen. Päätöskappale Olet ehkä kuollut puolestaan kuulostaa bändin hyvästeiltä ja kiitokselta Waldénille. Tässä kahdeksanminuuttisessa maalailussa tiivistyykin aika hyvin Varjon hitaampi ilmaisu: tunnelma on hyvin pysähtynyt, mieleen nousee kuva synkästä metsästä tai suosta jossa ei näe muuta kuin mustia kuolleita puidenrunkoja tiheässä sumussa.

Toimivampaa ja koskettavampaa lopputeosta ei voisi millekään yhtyeelle kuvitella. Upea kunnianosoitus Waldénin muistolle ja ytimekäs päätös ytimekkäälle uralle.

Listausongelma

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Populaarimusiikin historia ja siitä tehtävä kirjoittelu ovat hyvin vahvasti listaamisen värittämiä, ja tässäkin blogissa taitaa suurin osa merkinnöistä liittyä jotenkin listauksiin. Listakeskeisyys on kuitenkin ongelmallinen lähtökohta musiikista kirjoittamiseen, koska on kuitenkin hyvin kyseenalaista asettaa taideteoksia numeroituun paremmuusjärjestykseen. Taide ei kuitenkaan ole kilpailu, ja saman genrenkin sisällä on hyvin eri tasoilla toimivia teoksia. Eivät kaikki kappaleet ja albumit yksinkertaisesti ole mitenkään vertailukelpoisia.

Tämä pohdintani lähti liikkeelle siitä kun kuuntelin Depeche Moden Pipelinea, joka eräässä mielessä on ehdottomasti yhtyeen parhaimmistoa. Jos kappaleita arvioi kokeellisuuden tai yhteiskunnallisen sanoman perusteella, ei ole vaikeaa asettaa Pipelinea yhdeksi DM:n merkittävimmäksi teoksiksi. Perkussiot kolisevat kovin industrial-henkisesti ja sanoitus on sen verran vasemmistolainen että melkein kaikki merkit viittaavat siihen että kyseessä voisi olla vaikka Test Departmentin biisi.

Depeche Mode on kuitenkin ensisijaisesti pop-yhtye, ja monessa mielessä Personal Jesus ja Enjoy the Silence ovat ihan oikeasti yhtyeen hienoimpia teoksia. Tähän johtopäätökseen voi päästä esimerkiksi katsomalla myyntilukuja tai listasijoituksia, mutta ihan hyvin myös analysoimalla niitä pop-sävellyksinä. Ennen kaikkea ne kuitenkin ovat loistavia livebiisejä: niiden luoma massahysteria yksinkertaisesti on täysin saavuttamattomissa vähemmän tarttuvilla biiseillä. Suuren yleisön tavoittamiseksi tarvitaan nimenomaan populaarimusiikkia.

Sekä Pipeline että Personal Jesus ovat minusta täydellisiä kappaleita, mutta miten niitä voi verrata toisiinsa tai asettaa paremmuusjärjestykseen? Suurin osa listauksista perustuu juuri siihen että pop-kappaleen on tarkoitus olla tarttuva ja kaupallisesti menestyvä. Siinä jää kovin suuri osa musiikin ja taiteen ilmaisun kirjosta pois. Ihan yhtä hyvin voisin nimetä yhtyeen parhaaksi kappaleeksi Shake the Diseasen (koska sen sanoitus on niin upea) tai Waiting for the Nightin (koska sen tunnelma on niin harras).

Depeche Mode on vieläpä yhtye jonka tuotannon sisällä on varsin vähäistä vaihtelua. Miten sitten verrata täysin erilaisten artistien kappaleita toisiinsa. Eihän 40-minuuttisesta ambient-teoksesta ja parin minuutin poprallista voi edes puhua samassa lauseessa. Ne molemmat silti muodostavat vain sen yhden raidan levyllä ja mielletään kappaleiksi kun musiikista puhutaan. Listauksissa ambient-teos jää lähes auttamatta jalkoihin.

Myös albumeja on monenlaisia. Joillakin on vain se yksi raita, joillakin se 12 biisiä 48 minuutissa kuten vanhoina hyvinä LP-aikoina. Jotkut ovat tuplia tai sitten 75-minuuttisia CD-ajan ylipitkiä paisutteluja. Jotkut ovat rauhallisia tunnelmalevyjä, toiset riehumis- tai angstilevyjä. Musiikkia voi esimerkiksi fiilistellä, tanssia tai moshata. Miten näin monta tunnealaa ja käyttötarkoitusta voi asettaa samalle riville niin että kappaleita tai albumeita voi järjestää paremmuuden mukaan?

Pahinta listausta on kuitenkin myyntilukuihin perustuva listaus. Myyntilistat ovat keskeisiä pop-kulttuurissa ja miksipä eivät olisi, kun pop-kappaleen on tarkoitus olla suosittu, tarttuva ja tunnettu. Populaarimusiikin alle asettuu silti paljon muutakin musiikkia. Aika harva musiikkiharrastaja suostuu allekirjoittamaan ”hyvä biisi myy paljon” -väittämää, jota isot levy-yhtiöt ja musiikkimediat kuitenkin melko kritiikittömästi toistavat. Eivät välttämättä suoraan, mutta listasijoitusten, myyntisertifikaattien ja -lukujen toistaminen arvosteluissa, haastatteluissa ja uutisissa asettaa ne jonkinlaisen tavoiteltavan normin asemaan. Kriitikkovalinnat ovat tietysti toinen laajasti viljelty paremmuusmittari, mutta niissäkin tuntuu vähänkin suositumman musiikin kohdalla painavan erityisesti myyntiluvut.

Suoranainen mainonta on sitten vielä oma lukunsa. Kuluttajaan vedotaan nimenomaan laumasieluisuuden kautta: ”koska tämä on hitti, josta muut pitävät, niin pidät sinäkin!”. Hyviin myyntilukuihin ei kuitenkaan riitä vielä pelkästään hyvä biisi, tarvitaan myös voimakasta markkinointia. Eivät ihmiset tunne parhaiten parasta musiikkia vaan parhaiten markkinoitua musiikkia. Moni varmasti voisi pitää huonosti listoilla menestyvästä musiikista jos se vain saisi tilaa mediassa.

Musiikkimedian sisäänrakennetut viestit toistavat kuitenkin selkeästi että menestys ja raha ovat musiikinteossa tavoiteltavinta. Taiteellinenkin saa olla, mutta vain sen verran että kaupallinen menestys ei vaarannu. Muuten soittaa tekotaidetta, jonka underground-hörhöt saavat ihan suosiolla pitää omanaan. Ei se ehkä väärin ole, mutta mainstreamiakin kuuntelevana ug-hörhönä tällainen ristiriita häiritsee minua.

En määrittele musiikin hyvyyttä tai huonoutta sen kaupallisen menestyksen suhteen. Jos tykkään jostain musiikista, kuuntelen sitä. Ihan sama onko tuoreinta levyä myyty tuhat vai miljoona kappaletta. Ero on ehkä korkeintaan siinä, kuinka helposti kyseiseen musiikkiin törmää, mutta koska itse etsin uutta musiikkia erittäin aktiivisesti, kuuntelutottumukseni eivät juurikaan ole kiinni trendeistä ja mainoksista.

Tästäkin huolimatta aion jatkaa musiikin listaamista, osittain siksi että järjestelmällinen ja neuroottinen luonne kaipaa sellaista todellisuuden luokittamista. Haluan kuitenkin lukijoiden ymmärtävän, että nämä listat eivät todellakaan ole mitään absoluuttisia kuvauksia – siis edes omasta subjektiivisesta mielipiteestäni. Yksiuloitteinen vertailu ei yksinkertaisesti vastaa koko totuutta.

Jos joku kappale tai levy on jollain listalla toista ylempänä, ei se tarkoita että se on kaikissa suhteissa parempi, tai että kuuntelisin sitä enemmän ja mieluummin, tai sitä että asettaisin ne samaan paremmuusjärjestykseen myös minuutin päästä. Toisaalta on tärkeää muistaa sekin, vaikkapa last.fm-tilastoja katsellessa, että kuuntelumäärä ei ole suoraan verrannollinen musiikista pitämiseen, jota ei oikeasti voi millään määrällisillä mittareilla ilmaista.

Julkinen eläin

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Kävin Swans-yhtyeestä alunperin tutuksi tulleen Jarboen keikalla tiistaina. Jälleen kerran minua kiinnostaa kirjoittaa lähinnä ”ulkomusiikillisista” asioista, koska Jarboe on näitä laulajia joiden katarttinen ääni jättää sanattomaksi jos vain uskaltaa laskea estonsa ja antaa musiikin viedä. Kokemus on siis kirjaimellisesti sanoinkuvaamaton ja siitä on turha edes yrittää kirjoittaa.

Keikan kolmannen biisin aikana Jarboe laskeutui lavalta laulamaan yleisön sekaan, josta eturivissä ollut tyttö oli selkeästi haltioissaan. Halaili käsiään, keinutti itseään, katseli ujona alaspäin. Tiedättehän, se iih-asento. Aluksi ajattelin että se oli hienoa, että tässä nyt neljäs seinä murtuu ja on intiimi keikka kyseessä, fani tapaa idolinsa tasavertaisena. Tuokin ajattelu on muuten hyvä esimerkki siitä ettei uskalla laskea estojaan vaan yrittää nauttia keikasta analysoiden, järjen suodattamana sen sijaan että antaisi itsensä vain kokea musiikin fyysisyyden.

Siinä vaiheessa, kun tytön miesseuralainen otti kännykkäkameran esille, mielikuvani kääntyi päälaelleen. Tuntuikin siltä että naisella olikin ollut koko ajan aww-asento. He olivat tulleet eläintarhaan katselemaan ja ihastelemaan mustakaapuista ja valkorastaista Jar-Jar Boe -otusta ja pakahtumaan söpöydestä. Ja se tietysti piti ikuistaa kännykkäkameralla, ikään kuin siinä ei olisi ollut oikeaa ihmistä ja oikeaa kontaktia.

Ajattelen usein sitä, että ”rocktähdet” ovat muutenkin yleensä melkoisia eläintarhaotuksia, vaikka se ei ilmenisikään noin selvänä mielikuvana useimmiten. Se kai on aika itsestäänselvää, että musafanit idolisoivat artisteja eivätkä siis pidä heitä tavallisina kuolevaisina. Enimmäkseen tämä kai nähdään jalustalle asettamisena ja kunnioituksena, mutta itse näkisin tässä myös toisen puolen: ihminen aineellistetaan epäkunnioittavasti. Monet fanit tuntuvat myös haluavansa omistaa suosikkiartistinsa. Muut eivät saa tykätä heistä eikä artisti saa pettää faniaan tekemällä villejä genrekokeiluja.

Tästä pääseekin live-esitysten ristiriitaan. Vaikka kyseessä on periaatteessa ihmisiä viihdyttävä esiintyjä, koen kuitenkin että muusikoiden tulee olla ensisijaisesti uskollisia itselleen. Niin keikalla kuin levylläkin. Levyjen julkaisu ja julkinen esiintyminen eivät tietenkään tapahdu tyhjiössä vaan hyvä keikkakin perustuu toimivaan (useimmiten sanattomaan) yhteyteen artistin ja yleisön välillä. Silti taide on mielestäni puhdasta ja parhainta kuitenkin silloin kun sitä tehdään täysin itsekkäästi, sisäisestä välttämättömyydestä ilman kompromisseja. Voihan siinä käydä niin ettei kukaan tykkää eikä enää saa myytyä levyjä tai tehtyä keikkaa sen takia. Mutta sen pitäisi olla toissijaista, ensisijaista on itsensä ilmaiseminen. Minun on tietysti hölmöä puhua tällaista koska en itse ole esiintyvä taiteilija.

Jarboe vaikuttaa itselleen uskolliselta artistilta koska hän on muuntautunut ja kokeillut eri asioita niin ennakkoluulottomasti. Seurauksena on minun korvaani ihan surkeaakin musiikkia, mutta myös hienoja mestariteoksia. Tiesin kyllä että Jarboen nykyinen metallivaihe kuuluu varmasti myös livenä joten en olettanutkaan että sieltä tulisi vanhoja biisejä tai että niitä ainakaan tunnistaisi vanhoiksi kovin helposti.

En oikein tykkää siitä että artistit jäävät jumiin menestyksensä vuosiin ja muuttuvat nostalgiakoneiksi. Se on mielestäni juuri se aitona pysymisen vastakohta. Se kyllä miellyttää ilmeisesti suurinta osaa yleisöstä, mutta vaikuttaa minunlaisen tosiharrastajan silmissä halvalta ja tylsältä. En suutu siitä jos vanhoja hittejä ei kuulu koska en yritä pakottaa suosikkiartistejani johonkin muottiin, siihen muotoon missä he olivat ollessaan ”parhaimmillaan”. En harmittele sitä ettei settiin kuulunut enemmän kuin yksi Swans-biisi, mutta se yksi biisi oli silti parasta keikassa ja riitti tekemään minut tyytyväiseksi.

En silti koe että Jarboen tehtävä oli tehdä minut tyytyväiseksi vaan tehdä itsensä tyytyväiseksi. Vain sellaisella aitoudella voi luoda hyvän keikan. Yleisön nautinto tulee siis automaattisesti sivutuotteena jos lavalla vedetään tarpeeksi fiiliksellä. Jos siis on tullakseen, eihän se aina onnistu. Esimerkiksi Dante’s Highlight tiistai-iltana olisi huono paikka mille tahansa artistille joka ei ole puhtaasti metallipiireistä tuttu.

Aprillipäivän rakkauslaulu

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Jotta todistaisin etten ole elitisti, kirjoitan mahdollisimman popista kappaleesta, eli Righteous Brothersin You’ve Lost That Loving Feelingistä, joka on Yhdysvaltojen radiossa ja tv:ssä eniten soitettu kappale koskaan. Tämä on samalla myös tietyllä tapaa jatko-osa Phil Spector -bloggaukselleni. Tämä kappale kun on Spector-tuotannoista menestyksekkäimmistä ja hieno esimerkki hänen wall of soundistaan täydessä voimassa.

Kappale ei ole oikeastaan perinteinen rakkauslaulu eikä myöskään eroamiskappale, vaan jotain siltä väliltä. Se jättää asian auki elämälle rehellisesti eikä tekaise kappaleelle onnellista tai onnetonta loppua. Sanoitukset, ”veljesten” laulu ja musiikki pelaavat kaikki loistavasti yhteen. Kappale alkaa rauhallisesti mutta surumielisesti, Bill Medleyn matalalla äänellä, mutta nousee loppua kohden hurjan massiiviseen huipennukseen samalla kun kertoja yrittää tosissaan pelastaa rakkaussuhdettaan

Sanoituksen sävykin muuttuu samalla passiivisesta surkuttelusta viimeiseen taisteluun suhteen suhteen puolesta. Tai anelemiseen, riippuu varmaan näkökulmasta. Bobby Hatfield, duon toinen puolisko, yhtyy myös lauluun ja nostaa tunnelatauksen vielä pykälää ylemmäksi omalla revittelevämmällä laulutyylillään. Voisi kuvitella että huippuunsa hiottu tuotantojälki ja dramaattinen jännitteen kasvattaminen nimenomaan toimisi elämänläheisyyttä vastaan, mutta lopulta tässä käykin täysin päinvastoin.

Lopuksi vielä kaikkea kivaa triviaa kappaleesta sekä hieno ”musiikkivideo” singlen ainoasta oikeasta formaatista eli seiskatuumaisesta pyörimässä lautasella: