#96 Kraftwerk – Radioactivity [The Mix] (1991)

Spotify

Kraftwerk - Radioactivity; singlen kansikuva

Koska Kraftwerk on konemusiikin Beatles, heillä on poikkeuksellisen paljon kappaleita tällä listalla. Muuten olen pyrkinyt rajoittamaan läsnäolon listalla teos per artisti -tasoon, mutta tämän kyseisen bändin merkitys elektroniselle musiikille on niin iso että se ei voi mitenkään riittää. Kieltämättä Kraftwerkin hehkuttaminen on juuri sitä konemusiikin kaanonin ydintä jota yritän myös haastaa, mutta kaipa yhtye on siellä ihan syystä.

Radioactivity (1975) vaikuttaa olevan yhtyeen kulta-ajan (1974-1981, Autobahnista Computer Worldiin) aliarvostetuin levy. Syy on ehkä siinä että se koostuu enimmäkseen lyhyistä tunnelmoinneista eikä niinkään selvärajaisista kappaleista. Tästä huolimatta Radioactivity mielestäni muodostaa Autobahnin (1974) ja Trans-Europe Expressin (1977) kanssa tasokkaan trilogian joka käsittelee yksittäisten keksintöjen ja teemojen kautta teollista massayhteiskuntaa: Autobahn henkilöautoilua, Radioactivity atomiteknologiaa ja Trans-Europe Express raideliikennettä. Yhdessä nämä muodostivat täydellisen kuvan toisen maailmansodan jälkeisestä länsimaisesta teknologisoituvasta elämänmuodosta. Kraftwerkin kulta-ajan päättivät sitten The Man Machine (1978) ja Computer World (1981) jotka siirtyivät tietoyhteiskunnan, tekniikan ja ihmisen välisen rajan katoamisen tematiikkaan.

Vaikka en yhdestäkään näistä viidestä merkkiteoksesta mitään vikaa löydä, on kai silti myönnettävä ettei se Radioactivity kokonaisuutena ole ihan niin ikimuistoinen kuin ne muut. Itse arvostan sitä lähinnä nimikappaleen takia, ja sekin on minulle tutumpi vuoden 1991 The Mix -kokoelman versiona; kyseessä on muistaakseni ensimmäinen Kraftwerk-biisi jonka ihan tietoisesti kuulin. Tällä levyllä Kraftwerk päivitti kulta-aikansa hittibiisejä 90-luvun klubimusiikin suuntaan ja osoitti että verrattain hiljaisen 80-luvun jälkeenkin he olivat yhä ajan hermolla. Biisi julkaistiin tällä kertaa singlenäkin, jolla kappaletta remixasivatkin sitten sen hetken kuumimpiin tanssimusiikin tekijöihin lukeutuvat Francois Kevorkian ja William Orbit.

The Mix -kokoelmalla juuri Radioactivity hyötyy eniten uudelleenmiksauksesta. Alkuperäisenä kappaleessa ei ollut samanlaista ponnekkuutta kuin jossain Robotsissa, mutta tämä remix teki siitä jykevän tanssittavan hittibiisin. Merkittävin kappaleeseen vaikuttanut tekijä taitaa kuitenkin tulla Kraftwerkin hallinnan ulkopuolelta: alkuperäisen äänityksen (1975) ja tämän version (1991) välillä kun ehti tapahtua atomiajan suuret katastrofit: Harrisburg ja tietysti Tshernobyl, joiden nimiä hoetaankin robottiäänellä tässä uudessa versiossa. Neuvostoliitossa tapahtui tietysti jo ennen Tshernobyliäkin suuria ydinonnettomuuksia ja turvattomia ydinkokeita, mutta niistä ei ole juuri puhuttu julkisesti.

1970-luvulla Kraftwerk oli ehkä futuristinen, mutta vuonna 1991 heidän vanhat visionsa olivat osoittautuneet turhankin optimistisiksi, vaikka yhtyeen suhtautuminen teknologiaan onkin aina ollut kriittinen. Teknologia oli näyttänyt ihmiskunnalle rumimman puolensa. Hiroshima ja Nagasaki ne kaikkein rumimmat puolet tietysti esittivät, mutta silloin teknologia käyttäytyi kuten haluttiin. Kaikesta kamaluudestaan huolimatta ne ylläpitivät ihmisen kuvitelmaa siitä että kaikki on meidän hallinnassamme. Tshernobyl näytti että ei todellakaan ole.

Tästä huolimatta tanssimme atomiteknologian äänien tahdissa. Geiger-mittarin tikitys ja yleinen hälytyssignaali ovat musiikkia yliteknologisoituneessa yhteiskunnassa. Ydinvoima on ehkä hirveää, mutta emme vain halua pärjätä ilman sitä. Kraftwerk eli jo aikaa jolloin space age popin naiivi kehitysusko oli saanut väistyä kyynisyyden tieltä.

Kuuntele myös: Ydintuho oli varsinkin 1980-luvun hyytävän kylmän sodan aikana varsin suosittu aihe elektronisessa popmusiikissa. Jotenkin kylmän synteettiset soundit sopivat perinteistä rockia paremmin kuvastamaan epäinhimillisen valtavaa, huipputeknologista kuolemaa. Suurin ydinpommihitti ikinä on varmaankin Orchestral Manouevres in the Darkin Enola Gay. Myös Ultravox käytti aihetta hyvin ahkerasti biiseissään: ainakin kappaleet Hiroshima mon Amour, All Fall Down ja Dancing With Tears in My Eyes sivusivat teemaa.

#97 Jan Hammer – Crockett’s Theme (1984)

Tämä kappale pääsi listalle oikeastaan lähinnä siksi, että menin lupaamaan sen löytyvän top 100:sta. Crockett’s Theme saa siis samalla vaivalla edustaa kaikkia 70- ja 80-luvun elokuva- ja tv-teemamusiikkeja, jotka hyödynsivät reippaasti elektronisia soundeja. Miami Vicen toisen päähenkilön, Sonny Crockettin, teema, on kenties jopa sarjan varsinaista tunnaria tunnetumpi sävellys.

Jan Hammer - Crockett's Theme; singlen kansikuvaCrockett’s Theme soi sarjassa ensimmäisen kerran 1984 mutta päätyi lopulta kolme vuotta myöhemmin singlejulkaisuksikin ja osaksi säveltäjänsä Jan Hammerin albumia Espace From Television. Britannian singlelistalla kappale pääsi sijalle kaksi kun taas Miami Vice Theme ylsi viidenneksi. Yhdysvalloissa kappaleiden suosio meni toisin päin: Miami Vice Theme pääsi jopa Billboard-listan kärkeen vuonna 1985 kun taas Crockett’s Themeä ei taidettu edes julkaista singlenä.

Itse en kuitenkaan ole koskaan pahemmin pitänyt Miami Vicestä ja assosioinkin tämän kappaleen enemmän Keski-Euroopan mäkiviikkoon. Yksi varhaisimmista musiikkimuistoistani ovat Yleisradion mäkihyppylähetykset, joiden tunnuksena Crockett’s Theme soi, eikä minulla ollut silloin vielä mitään hajua siitä mikä kappale on kyseessä. Muistan vieläkin elävästi kuinka upean futuristiselta ja kauniilta tämä mystinen kappale kuulosti. Ei tullut mieleenkään jotkut palmut, pastellipaidat ja Lamborghinit vaan lumi, haalarit, hiihtolasit ja Garmisch-Partenkirchen. Taustalla oli silti aina joku science fiction -viba, jota en kuitenkaan osaa paikallistaa mihinkään tiettyihin mielikuviin. Toki näin jälkikäteen ajateltuna ne juustoiset kitaranvingutukset ovat ilmiselvää veneellähuristelumusiikkia.

Kuuntele myös: Yksi legendaarisimmista elektronisista soundtrackeista löytyy elokuvasta Midnight Express, johon diskotuottaja Giorgio Moroder sävelsi mm. upean Chase-teoksen. Tangerine Dream piti 80-luvulla kiinni lopuista uskottavuutensa rippeistä nimenomaan soundtrack-työn kautta ja Katuhaukan teemabiisi Le Parc onkin täyttä timanttia. Klassikko on tietysti myös Harold Faltermeyerin Axel F -teema Beverly Hillsin kyttä -elokuvista.

Lue lisää: Popklassikot 1985: #28 Jan Hammer – Crockett’s Theme (Nuorgam.fi).

#98 Front Line Assembly – The Blade [Technohead] (1992)

YouTube (musiikkivideo)

Tactical Neural Implant -levystä kirjoittessani tulinkin jo lainanneeksi Discogsin arviota jossa sitä kutsuttiin levyksi joka erotti EBM:n (ks. #90) industrial-skenestä ja teki siitä puhdasveristä klubimusiikkia. Tämä on korostetusti totta The Blade -kappaleen singleversion tapauksessa. Se on albumiversiota nopeampi ja siinä kuullaan tiukempi biitti, joka on entistäkin vahvemmin kiinni sen hetken tanssimusiikissa kuin EBM:ssä ja industrialissa.

Front Line Assembly - The Blade; EP:n kansikuva

The Blade (Technohead) on siis merkittävä käännekohta industrialin historiassa. Samoihin aikoihin Ministry ja Nine Inch Nails (ks. #87) määrittelivät sitä mitä industrial metal tarkoitti, ja industrial-puristit varmaan ovat vakaasti sitä mieltä että vuosi 1992 pilasi kaiken. Industrial lakkasi tarkoittamasta sitä mitä se vielä 70- ja 80-lukujen taitteessa tarkoitti ja muuttui vastakulttuurisesta kapinasta osaksi hittihakuisempaa mainstream-kulttuuria. Tästä tuli aika lyhyt kirjoitus koska olen siitä täysipitkästä albumista juuri kirjoittanut.

Kuuntele myös: Kun EBM alkoi irrottautua industrialin perinteestä 1990-luvulla, siitä alkoi erottua oikeastaan kaksi eri kehityssuuntaa: Suicide Commandon (Traumatize) edustama aggressiivisempi suuntaus, josta tuli lopulta aggrotech, ja VNV Nationin (Honor) edustama kevyempi ja melankolisempi trance-vaikutteinen futurepop.

#99 Paul van Dyk – For an Angel [E-Werk Club Mix] (1998)

Spotify

Lisää kamaPaul van Dyk - For an Angel '98; levynkansilaa musiikkia! Yritän listallani sietää erilaisuutta ja tuoda esille myös genrejä, joista en itse pahemmin pidä, jotta elektronisesta musiikista muodostuisi mahdollisimman kokonaisvaltainen kuva. 1990-luvun lopulla mainstream-trance nousi suosituimmaksi tanssimusiikiksi housen ohi, ja kaikkien puristien oli tietysti haukuttava sitä juustoiseksi ja särmättömäksi roskaksi, joka ei ole vakavastiotettavaa musiikkia. Myönnän itsekin syyllisyyteni!

Paul van Dykin kaltaiset DJ:t nostivat trancen suosioon tekemällä siitä aikaisempaa melodisempaa, kevyempää ja popimpaa. Tätä kaupallista trancea kutsuttiin eurotrancen lisäksi myös mm. melodiseksi tranceksi ja uplifting tranceksi, eikä minulla ole mitään hajua mitä eroa niillä on vai ovatko ne synonyymejä.

Eurotrance-kappaleet ovat hyvin kaavamaisia: aluksi rakennetaan tunnelmaa tuomalla pikkuhiljaa lisää elementtejä kappaleeseen ja nostatetaan fiilistä. Sitten tulee ”breakdown”-osuus jossa biitti tippuu pois ja juustoinen synamaalailu saa tanssijat keinumaan hieman odottavasti, kunnes nopeatempoinen rumpufilli huipentaa nostautuksen orgastiseksi kliimaksiksi. Trancen suosion kasvussa merkittävää oli myös naislaulajien tuominen hokemaan minimalistisia sanoituksia normaalisti instrumentaalin musiikin päälle. Tunnelmaltaan tällainen trance on hyvin euforista ja tunteellista verrattuna moneen muuhun konemusiikkiin.

Mitsubishi-ekstaasitablettiTrancen suurmenestykseen vaikutti musiikillisen yksinkertaistamisen ja hedonistisen estetiikan lisäksi vahvasti myös huume- ja klubikulttuurin muutos. Ekstaasista tuli vuosien tauon jälkeen taas ykköshuume kun ns. ”Mitsubishi-pillerit” ilmestyivät markkinoille. Trance-musiikki sopi erityisen hyvin juuri tämän huumeen synnyttämien tunnetilojen kanssa yhteen. Trancea voi hyvinkin pitää nimenomaan ekstaattisena musiikkina.

Klubitoiminta muuttui trancen suosion kasvaessa koko ajan kaupallisemmaksi, aivan kuten itse musiikkikin. Alkuperäisessä 80- ja 90-luvun taitteen rave-kulttuurissa oli ollut kaaoksen ja vaaran tuntua kun skenet liikkuivat laillisen ja laittoman rajamailla ja mukana oli vahva, anarkokapitalistinenkin DIY-mentaliteetti. Melodinen eurotrance puolestaan assosioituu keskeisesti esimerkiksi Englannin suurklubeihin Cream ja Gatecrasher, jotka tekivät klubi-illoista suurta bisnestä. Klubikulttuurin läheinen suhde huumeisiin teki koko hommasta varmasti jonkun mielestä aika epäilyttävää kun huumeista tuli lähestulkoon osa hyväksyttyä liiketoimintaa.

Van Dyk itse on tietysti irtisanoutunut voimakkaasti kaikista huumeyhteyksistä, mutta hänen musiikkinsa sopi kuulemma täydellisesti ekstaasin kanssa yhteen. Hänen For an Angel -kappaleensa vuodelta 1998 oli yksi ensimmäisiä vuosituhannen lopun eurotrance-villityksen avainkappaleista. Hän oli julkaissut -kappaleen ensimmäistä kertaa jo 45 RPM -debyyttilevyllään (1994), mutta varsinainen hitti ja melodisen trancen edelläkävijä siitä tuli vuoden 1998 E-Werk Club Mixin muodossa. Kappaleen inspiraationa toimi van Dykin ja hänen tyttöystävänsä tapaaminen, mikä kuvastaa hyvin eurotrancen tunnepitoista ja euforista tunnelmaa.

Kuuntele myös: Paul van Dykin ohella 1990-luvun lopun merkittäviä mainstream-trancea soittaneita DJ:tä olivat mm. Paul Oakenfold, Sasha ja Tïesto. Osa heistä tosin soitti ennemminkin toista 90-luvun lopulla menestynyttä tyylisuuntausta, progressiivista trancea. Ishkur’s Guide to Electronic Music syyttää trancen kaupallistumisesta, tylsistymisestä ja suuresta suosiosta Robert Milesin ”dream trance” -hittiä Children (1995).

Lue lisää: Reynolds (2008): s. 439-443.

#100 Dr. Samuel J. Hoffman – Moon Moods (1947)

Spotify

Dr. Samuel J. Hoffmanin Music Out of the Moon -albumi (Waves in the Ether -kokoelman raidat 1-6) vuodelta 1947 on luultavasti ensimmäinen populaarimusiikin piirissä tehty levytys, joka sisältää elektronisia soittimia. Pääosin levy on kuitenkin aika Music Out of the Moon; levynkansikammottavaa easy listeningiä: enimmäkseen kuullaan pianovetoista lounge-jatsia ja Havaiji-stereotypioiden mukaista kuorolaulua. Seassa ulisee kuitenkin myös theremin, ensimmäinen käytännöllinen täysin elektroninen soitin. Kappaleet olivat Harry Revelin säveltämiä, orkesteria johti Leslie Baxter, ja Hoffman soitti thereminiä soolosoittimena. Music Out of the Moon onkin julkaistu vuoron perään kunkin kolmen tekijän nimissä, mutta koska Hoffman on se joka tähän levyyn sen elektronisen panoksen toi, käsittelen tätä hänen levynään.

Hoffman oli ihan oikea lääkäri kuten Dr. Albankin, ja toiminta pediatrina veikin paljon aikaa hänen musiikkiharrastukseltaan. Vuonna 1945 hän kuitenkin soitti thereminiä Spellbound-elokuvan soundtrackilla ja sen jälkeen oli ahkerasti Hollywoodin käytössä kun kauhuelokuviin haluttiin thereminin aavemaista ulinaa. Hänen soittoaan kuullaan myös kahdessa legendaarisessa vuoden 1951 scifi-klassikossa: The Thing from Another World ja The Day the Earth Stood Still. Hoffmanin taidot olivat käytössä myös rockin puolella; Captain Beefheartin Safe as Milk -albumi on viimeisiä levytyksiä joilla Hoffman oli mukana, ennen kuolemaansa sydänkohtaukseen vuonna 1967.

Music Out of the Moonia voi pitää myös space age pop -musiikkityylin ensimmäisenä edustajana. Kyseessä oli nimenomaan toisen maailmansodan jälkeen pari vuosikymmentä voimissaan ollut lounge-musiikin muoto, johon sotketut elektroniset soundit loivat mielikuvia siitä että nyt eletään sitä tulevaisuutta. 1950-luvun Yhdysvallat taisi elää juuri sellaista utopistista kehitysuskoa; uuden ihmeellisen kodintekniikan, UFO:jen muotoisten asuintalojen ja muun futurismin aikaa. Nykyaikaisen teknologisissa asunnoissa haluttiin sitten kuunnella rentouttavaa taustamusiikkia, jossa on myös nykyaikaisia ja aallon harjalla olevia soundeja. Genre tunnettiinkin myös nimellä ”bachelor pad music”.

Music Out of the Moon on avaruusajan teknologiautopistista musiikkia. Se kuulostaa juuri joltain somantäyteisen kulutusparatiisin soundtrackilta. Menee melkein muzakin puolelle jo tällainen muniinpuhaltelu. Ihan kamala levy, jota ilman elektroninen populaarimusiikki kuitenkaan tuskin olisi mitä se on nykyään.

Kuuntele myös: Tunnetuin space age popina pidetty kappale on varmaankin The Tornadosin Telstar, vaikka se onkin varsin nopeatempoinen genren edustajaksi. Vuonna 1962 julkaistusta singlestä tuli ensimmäinen minkään brittiyhtyeen listaykkönen Yhdysvalloissa ja Wikipedian mukaan se on edelleenkin historian ainoa instrumentaali joka on ollut ykkösenä sekä Yhdysvalloissa että Isossa-Britanniassa. 1960-luvun edetessä space age pop sitten menikin pois muodista ja koko tyylisuunnan olemassaolo kutakuinkin unohdettiin. Luultavasti yhteiskunnallinen ilmapiiri lakkasi olemasta niin optimistinen.