Moraalipaniikin svengaava soundi

Primitive London -soundtrack (kansikuva)Kuunteluhaasteen viidennellä rastilla kuunnellaan elokuvan soundtrack-levyä. Noppa vei minut kirjaston hyllyllä K-kirjaimen kohdalle ja antoi minulle kuunneltavaksi Basil Kirchinin musiikit Primitive Londoniin (1965). Tällainen itselle täysin vieraan elokuvan musiikkien kuunteleminen on tietysti haasteellista, koska yleensä soundtrackit eivät toimi alkuperäisen kontekstin ulkopuolella. Eikä niiden ole tarkoituskaan: kaupallisen äänitteen julkaisu on siinä määrin toissijaista, että tämäkin näki päivänvalon vasta 45 vuotta elokuvan valmistumisen jälkeen.

Primitive Londonin lyhyet ja irtonaiset kappaleet jäävätkin kylmiltään kuunneltuna varsin mitättömäksi taustamusiikiksi, jossa ei ole mitään kosketuspintaa. Asiaan vaikuttaa myös levyn lyhyt pituus: kuusi raitaa jotka kestävät yhteensä vain hieman yli 13 minuuttia. Suurimman osan levyn minuuteista vie toinen Kirchinin soundtrack, musiikit Ian McShanen varhaistöihin (1971) lukeutuvaan rikoselokuvaan Freelance.

Jotta saisin jotain irti tästä levystä, minun oli siis perehdyttävä itse elokuvaan. Keskityn vain toiseen levyn soundtrackeista, koska Primitive London on levyn nimi, ja näistä kahdesta elokuvasta huomattavasti kiinnostavammalta vaikuttava. Valitettavasti en löytänyt mitään tapaa katsoa sitä, paitsi DVD:n ostaminen omaksi, enkä nyt ole valmis menemään ihan niin pitkälle. Päätin siis tyytyä YouTubesta-löytyviin klippeihin ja tekstiaineistoihin.

Kyseessä on mondo-elokuvien inspiroima kauhisteludokumentti 1960-luvun Lontoon alakulttuureista. Eli eksploitatiivisesta näkökulmasta tehty elokuva, jonka ydinajatus on sensaatiohakuisuus – vaikka sitten faktojenkin kustannuksella. Osa elokuvan kohtauksista on lavastettuja ja suurin osa jollain tapaa harhaanjohtavia. Italialaisiin esikuviinsa verrattuna kyseessä on kuitenkin erittäin kesy tapaus. Ainoa rajumpi kohtaus kuvaa ilmeisesti kananpoikien teurastamista.

Näkemäni perusteella tämä ”dokumentti” kuvaa nykyisin ihan normaalina pidettyjä asioita, joista haastattelija ja selostaja yrittävät parhaansa mukaan tehdä kauhistuttavia. Siinä mm. naureskellaan naisille jotka harrastavat judoa. Elokuva lienee siis käytännössä babyboomereita edeltäneen sukupolven arvokonservatiivien trollausta. Mondo-elokuvissa kuvataan yleensä jotain muita kuin länsimaisia kulttuureita, Primitive Londonissa aiheena on eksoottiseksi tehty alakulttuuri, vastapainona keskiluokkaiselle valtakulttuurille.

Vaikka mukana on porvarillista hulluttelua (ainakin parinvaihtoa, strippausta ja ”eksoottista tanssia”), painopiste on YouTuben perusteella aikansa nuorisokulttuurissa, eli modeissa, beatnikeissä ja rockereissa. Haastattelija on suorastaan liekeissä kalastellessaan nuoren polven näkemyksiä palkkatöistä ja avioliitosta. Tulee ihan Karpo mieleen. Lopussa ehditään vielä nopeasti tuomita flipperit aivottomana hömpötyksenä, jolla apaattiset nuoret turruttavat itseään.

Varsinkin tuo beatnik-pätkä taita olla yliedustettuna YouTubessa, koska siinä esiintyy pari myöhemmin semitunnettua muusikkoa, Ray Stone ja Emmett Hennessy. Lisäksi elokuvassa soi myös Beatles ja Zephyrs. Entä miten Kirchinin musiikit sitten sopivat tähän kuvaan? Se on enimmäkseen reipasta ja voimakasrytmistä jazzia, jossa on rauhallisempia urkuvetoisia suvantoja. Musiikki kuulostaa 2000-luvun korvissani ihan yhtä normaalilta kuin kaikki elokuvassa esitetyt ”poikkeavat” aktiviteetitkin. Se on yleisluonteeltaan sen verran hyväntuulista ja vaaratonta, että ei se kuulosta lainkaan eksploitaation taustamusiikilta: se sopisi mainiosti vaikka jonotusmusiikiksi Kelan palvelupuhelimeen.

Paikoitellen musiikissa käytetään uraauurtavia elektronisia efektejä, mutta niin lyhyesti, ettei niillä oikein ehdi olla tarkoitettua vieraannuttavaa vaikutusta. Raidat 4 ja 5 ovat oikeastaan ainoat, jotka sopivat mielikuvissani toiseutta kuvaavien ja keskiluokkaa provosoivien kohtausten taakse. Tuollaista pahaenteistä urkujen huminaa ja ulinaa kun laittaa vaikka virkkaamisen taustalle, niin varmasti alkaa katsoja epäillä, onko tässä viattomalta vaikuttavassa toiminnassa jokin uhkaava vastakulttuurin salaliitto taustalla.

Kuuntelukokemuksena soundtrack on siis lähinnä epätyydyttävä ja turhauttava. Se on liian pirstaleinen toimiakseen minkäänlaisena kokonaisuutena. Pitemmässä muodossa, tai kokonaisen 1½-tuntisen elokuvan taustalla, se varmasti toimisi upeasti. Julkaisun perimmäinen tarkoitus on muutenkin ollut vain kompletistinen arkistojen koluaminen, sillä Basil Kirchinin nimi on eräissä piireissä korkeassa arvossa. Suurin anti tästä levystä on itsellenikin ollut nimenomaan se, että olen tullut tietoiseksi Kirchinin muista töistä.

Kirchin on yksi maineikkaimmista brittiläisen kirjastomusiikin tekijöistä, ja ovatpa korkealentoisimmat mielet kuvailleet häntä ”ambientin isäksikin”. Jälkimmäinen nimitys taitaa kuitenkin olla lähinnä harhaanjohtava mainoslause, joka on johdettu siitä että Brian Eno kirjoitti saatesanat vuoden 1974 albumiin Worlds Within Worlds, joka oli jatkoa saman nimiselle levylle vuodelta 1971. Tuo levykaksikon ensimmäinen osa on mielenkiintoinen yhdistelmä free jazz -improvisaatiota ja moninkertaisesti hidastettuja kenttä-äänityksiä mm. eläinten äänistä. Jälkimmäinen levy sen sijaan koostuu lähes pelkistä nauhamanipulaatioista ja on siis rakenteellisesti jo varsin lähellä ambient-musiikkia. Tunnistettavimpia ääniä ovat Kirchinin vaimonsa kanssa nauhoittamat autististen lasten äänet.

Näiden levyjen äänimaisema on varsin painostava, ja taustahuminat ovat välillä hyvinkin dark ambient -henkisiä. Pidänkin niistä huomattavasti enemmän kuin Kirchinin soundtrack-töistä (Primitive Londonin lisäksi mm. The Abominable Dr. Phibes). Niistä tosiaan kuulee kuinka valtavasti edellä aikaansa Kirchin oli. Ei ole mikään ihmekään, että hänen nimensä löytyy mm. kuuluisalta Nurse with Wound listiltä. En menisi silti ihan niin pitkälle, että kutsuisin häntä ambientin isäksi, koska hänen vaikutuksensa on kuitenkin ollut niin rajoittunut pariin portinvartija-artistiin (Eno ja Steven Stapleton). Worlds Within Worlds -levyt olivat kuitenkin äärimmäisen harvinaisia teoksia joita on oikeasti kuullut vain kourallinen ihmisiä; ensimmäisen levyn mediaanihinta Discogsissa on 588 euroa.

Kirchinille itselleen kävi kuten väärinymmärretyille neroille yleensä. Levy-yhtiöt eivät suostuneet julkaisemaan hänen teoksiaan sellaisenaan, mistä suivaantuneena Kirchin vetäytyi julkisuudesta ja musiikkibisneksestä 1970-luvun lopulla. Hän kuitenkin jatkoi musiikin tekemistä yksityisesti ja kerrytti valtavan määrän arkistoaineistoa, johon Trunk Records viimein pääsi käsiksi 2000-luvulla. Kirchin kuoli vuonna 2005, juuri kun oli alkamassa saada tunnustusta uraauurtavista kokeiluistaan. Postuumeja uusinta- ja  arkistojulkaisuja onkin sitten pukannut siinä määrin, että Primitive Londonin kaltaiset irtonaiset pätkätkin ovat nähneet päivänvalon.

Basil Kirchin: Primitive London (Trunk Records, 1965/2010)
5. musahaasterasti: Elokuvan soundtrack
Mistä peräisin: CD kirjastosta (saatavuus yleisten kirjastojen Finna-tietokannassa)
Kuuntele Spotifysta