Kritiikin kritiikkiä

Marginaalisemman musiikin kuuntelijalle valtavirtaisemman median seuraaminen on joskus melko tuskallista puuhaa. NRJ:llä soivat pop ja r’n’b-renkutukset ovat toki oma lukunsa, mutta itseäni häiritsee eniten metallin ja indien järkkymätön jalansija vaihtoehtoisemman musiikin keskiössä. Metallikin on jo melkoista poppia, kun tämän päivän Helsingin Sanomissa oli kokonainen sivu pyhitetty Children of Bodomille ja Slipknotille. Kaikki synkkä ja aggressiivinen musiikki mielletään automaattisesti metalliksi, varsinkin valtavirrassa, ja se ärsyttää minua.

Silloinkin kun musiikki ei ole metallia, se vertautuu siihen vahvasti. Suurin osa gootti- ja industrialmusiikkia tai muita niiden lähigenrejä kuuntelevista ihmisistä on aloittanut jonkin sortin metallin parista ja kaikki muu musiikki on heille ikään kuin jatkumoa metallin tunnelmalle, eikä musiikkia omassa arvossaan. Esimerkiksi Imperiumin ja Noise.fi:n levyarvostelut jaksavat muistuttaa että ”tiedossa ei ole minkään valtakunnan metallimusiikkia” tai ”Elendin musisointi ei ole metallia, ei edes kovin lähellä sitä”, ikään kuin metalli olisi oletusmusiikkia ja kaikki muu ”jotain muuta”, metallin sisar- tai tytärgenrejä.

Tällaisista arvosteluista tulee jotenkin lukijaa (ja kirjoittajaakin?) aliarvioiva kuva. Usein näkee myös sitä, että arvostelija sanoo ettei tiedä kyseisestä genrestä oikein mitään, ja joskus jopa käyttää sitä perusteena keskiverrolle tai huonolle arvosanalle. On toki paikallaan sanoa jos ei tunne levyn lähisukulaisia, mutta silloin voi miettiä tarkemmin, kannattaako arvostelua edes kirjoittaa. En minä esimerkiksi uskaltaisi mitään Dälekiä lähteä arvostelemaan, koska en tiedä yhtyeen musiikillisista vaikutteista yhtään mitään. Ensin haluaisin tutustua ja perehtyä asiaan tarkemmin, niin ettei tarvitsisi olla niin epävarma kaikesta mitä minulla on sanottavanani.

Toisessa ääripäässä on toki esimerkiksi osa Kuolleen Musiikin Yhdistyksen arvosteluista, jotka tuntuvat joskus hyvinkin elitistisiltä ja kaikkitietäviltä. Nöyryyttä pitäisi olla sopivasti. Ei sellaista ”enhän minä mitään tiedä” -asennetta, mutta ei myöskään mitään genrerajoja viilaavaa namedroppailua. KMY:n sivuilla on kyllä asiantunteva esittelyteksti industrial-musiikin historiasta, joka avaa asiaa siihen perehtymättömille ja raottaa elitismin ja salaperäisyyden esoteeristä verhoa.

Metallipainotuksien lisäksi indien hehkutus näkyy painetuissa lehdissä kuten Rumba, Soundi tai vaikkapa Sue. Muiden genrejen levyt eivät saa hirveästi palstatilaa tai edes hyviä arvioita. Tuntuu että jos kyse on muiden genrejen edustajasta, levy ei voi saada arvioksi viittä tai neljää tähteä, vaikka sanallinen arvio vastaisikin tuollaista arviota. Metalli- tai indielevynä samanlainen sanallinen arvio tuottaisi kuitenkin paremman arvosanan. Varsinkin indie on nyt niin pop, in ja trendikäs genre, että sitä tekemällä saa hyviä arvosanoja vaikka ei olisikaan mistään kotoisin.

Toki tästä on poikkeuksia – esimerkiksi Laibach on sen verran tunnettu yhtye että uusin Laibachkunstderfuge sai uusimmassa Suessa täydet 10 pistettä. Toisaalta De/Visionin kokoelmalevy haukuttiin aikoinaan jossain em. lehdistä pystyyn ihan vain siksi ettei kirjoittaja tuntenut genreä. Monet freak folk ja experimental-levyt saavat myös aikaan samanlaisia reaktioita. Ei ole mitään järkeä, että tuollaisia perinteisen musiikin ulkopuolella toimivia akteja arvioivat ihmiset, jotka ovat selvästi kiinni kappale- ja melodiapainotteisen musiikin viitekehyksessä.

Lopuksi haluan vielä ottaa esille Saran musiikillisen kehityksen. Mediassa tuntuu vallitsevan jokin konsensus siitä, että bändin musiikki on kehittynyt yhtyeen koko uran ajan, ja uusin levy on aina kypsin. Parhaita levyjä ovat tietenkin ne isolla levy-yhtiöllä julkaistut, viimeistellyimmät, siloitetuimmat ja popeimmat levyt. Itse kuitenkin pidän ensimmäisten levyjen vaihtoehtoisempaa ja roisoisempaa materiaalia huomattavasti parempana, uudempi kuulostaa tylsältä ja hengettömältä vaikka onkin toki teknisesti paremmin toteutettua. Usein tuntuu että muutenkin musiikkimediassa on jokin yhtenäinen mielipide jostain asiasta, eikä siitä saa poiketa.

Ei nyt pidä siis olettaa että en pitäisi metallista tai indiestä, ne vain ovat genrejä muiden joukossa. Arvostan myös edellämainittujen nettisivujen työtä ja varsinkin KMY:n panos vaihtoehtoisen musiikin esilletuomisessa Suomen kokoisessa maassa ansaitsee suurta kunnioitusta.

51X

Nine Inch Nailsin Year Zero -albumin promotointi vuonna 2007 oli yksi kekseliäimmistä tavoista markkinoida levyä pitkään aikaan. Teema-albumin tarinaa laajennettiin pääosin internetiä hyödyntävällä Year Zero -ARG:llä (Alternate Reality Game). Ideasta ovat ottaneet muutkin mallia, itse tosin tiedän vain kalifornialaisen industrialyhtye C/A/T:n levystä The Great Crisis.

C/A/T - The Great Crisis; levynkansi

C/A/T:n The Great Crisis -levyn kansikuva.

Year Zeron tapaan The Great Crisis kertoo dystooppisesta tulevaisuudesta, jota värittävät valtion kontrolli, propaganda ja totuuden peitteleminen. Yhtymäkohtia löytyy myös siitä, että molemmissa tarinoissa suurille massoille syötetty huume on keskeisessä osassa. Year Zeron tarinassa ihmisiä kontrolloitiin mm. ”parepiinin” avulla, The Great Crisis -levyn taustatarinan keskiössä on huume nimeltä 51X.

Siinä missä Year Zeron tarinaa pyörittivät lukemattomat eri nettisivut, C/A/T toimii arvatenkin pienemmässä mittakaavassa: tarinaa pyörittää lähinnä We Are Still Alive -blogi, johon löytyy linkki The Great Crisis -levyn kansitaiteesta. We Are Still Alive on nimeltään myös tarinaa jatkava seuraava levy, jolla on myös laulua. Pitkin uraansa sekä instrumentaaleja että laulettuja raitoja tehnyt C/A/T teki The Great Crisisista kokonaan lauluttoman levyn, joka pohjustaa tarinaa lähinnä kappaleiden nimien ja niukkojen puhesamplejen avulla. NIN:kin lupaili tarinalle jatkoa, mutta ainakaan toistaiseksi sitä ei ole tullut. Toivottavasti C/A/T jaksaa olla pitkäjänteisempi.

Nine Inch Nailsin ARG:hen verrattuna C/A/T:n tarina on kovin vaatimaton, eikä sitä varsinaisena pelinä voikaan pitää, koska vuorovaikutusta ei juuri ole. Year Zeron tarinasta teki niin loistavan fanien omistautuneisuus ja tarinan ymmärtämisen vaatima salapoliisityö. Noin suureellisen projektin toteuttaminen ei tietenkään ole mahdollista muille kuin NIN:in kokoluokan yhtyeille, joten C/A/T:n kaltaiset marginaaliset yhtyeet joutuvat tyytymään pienimuotoisempiin ideoihin, jotka jäävät minimalistisuutensa vuoksi lähinnä kuriositeeteiksi.

Tällaiset tarinat ja musiikin ulkopuolelle ulottuvat ekstrajutut ovat kuitenkin tärkeitä nykyaikana, kun itse musiikki on monilla kuuntelijoilla vain koneelle ladattuna, joko laittomasti tai laillisesti. C/A/T yritti tuoda lisäarvoa The Great Crisis -levyyn lisäämällä koteloon myös kortin josta löytyvät tunnukset, joilla pääsee lataamaan netistä At Peace -EP:n. Arvatenkin myös tämä EP on bändin perustaja Ben Arpin blogin mukaan päätynyt vertaisverkkoihin, mitä ei tietenkään voi koskaan välttää kun julkaisee musiikkia. Täytyy silti kunnioittaa yrityksiä laajentaa perinteisen albumin konseptia internetin puolelle. Se saattaa olla musiikin tulevaisuus noin suuremmassakin mittakaavassa.