iPodien aika

Tämän bloggauksen otsikko on terveen piratismin nimissä varastettu hävyttömästi eräältä tamperelaiselta musavisajoukkueelta. Terveisiä sinne!

Sisällysluettelo

1. Johdanto
2. Massayhteiskunnan synty ja eristäytymisen teknologia
3. Emansipatorinen mobiiliteknologia
4. Kognitiivinen itsekontrolli ja toiseuden estetisointi
5. Luddiittien vastaisku
6. Elämää iPodien ajassa
7. Kirjallisuus

1. Johdanto

Sounding Out the City; kansikuvaMichael Bullin teos Sounding Out the City on mielenkiintoinen tutkimus Walkmanien käytöstä henkilökohtaisen tilan hallinnan välineenä. Tämän bloggauksen ydinajatuksena on pohtia Bullin näkemyksiä asiasta uuden mobiiliteknologian valossa. Olen asiaa sivunnutkin jo aiemmin, ja yllätyin positiivisesti kun löysin akateemista kirjallisuutta joka on pohtinut ihan samaa.

Jatkan tässäkin bloggauksessa Theodor Adornon ja Timo Leisiön ajatuksien hyödyntämistä, koska myös Michael Bullin tulkinta mobiilista kuunteluteknologista on hyvin adornolainen. Koen myös, että Timo Leisiön käsitteet yhteisö ja seligregaatti pätevät hyvin tähänkin aiheeseen.

Korostan kuitenkin edelleen, että nämä ovat vain yhdenlaisia tapoja analysoida ja käsitteistää todellisuutta. Ne eivät ole absoluuttisia totuuksia. Esitän asioita yksinkertaistaen jotta syntyisi edes jotenkin eheä käsitteellinen kokonaisuus, jota voi sitten arvioida kriittisesti. En siis välttämättä itsekään allekirjoita kaikkia tässä esittämiäni väitteitä sellaisenaan, mutta ne ovat mielestäni miettimisen arvoisia näkökohtia.

Walkmaneita ei ainakaan Suomessa juuri kukaan enää käytä, mutta en usko että MP3-soittimien käyttö sosiologisena ilmiönä eroaa kovin paljon kannettavien kasettisoittimien käytöstä. Kirjaa voi siis mielestäni soveltaa erittäin hyvin myös nykyteknologiaan. iPodista on muodostunut samanlainen yleissana kannettavalle MP3-soittimelle kuin Walkmanista muotoutui kannettavalle C-kasettisoittimelle, joten puhun tässä iPod/Walkmaneista, vaikka tarkoitan niillä myös kaikkia kloonilaitteita.

Erojakin toki on: iPod ei ole enää riittävän yleispätevä sana, koska äänitiedostoja voi kuunnella myös älypuhelimilla ja muilla mobiililaitteilla. Walkmanilla oli melkeinpä monopoli liikkuvan urbaanin ihmisen matkaviihteestä, mutta iPodit joutuvat taistelemaan huomiosta mm. mobiilipelien kanssa. MP3-soittimet ovat myös paljon kasettisoittimia joustavampia. Kuuntelukokemus ei ole sidottu tiettyyn nauhaan ja siinä olevaan kappalejärjestykseen. Sen sijaan shufflesta on varmaankin tullut keskeinen mobiilikuuntelun muoto (tästä on erittäin mielenkiintoinen artikkeli Lähikuvia-lehdessä 3/2006, kannattaa lukea!).

Lue loppuun

Julkinen eläin

Kävin Swans-yhtyeestä alunperin tutuksi tulleen Jarboen keikalla tiistaina. Jälleen kerran minua kiinnostaa kirjoittaa lähinnä ”ulkomusiikillisista” asioista, koska Jarboe on näitä laulajia joiden katarttinen ääni jättää sanattomaksi jos vain uskaltaa laskea estonsa ja antaa musiikin viedä. Kokemus on siis kirjaimellisesti sanoinkuvaamaton ja siitä on turha edes yrittää kirjoittaa.

Keikan kolmannen biisin aikana Jarboe laskeutui lavalta laulamaan yleisön sekaan, josta eturivissä ollut tyttö oli selkeästi haltioissaan. Halaili käsiään, keinutti itseään, katseli ujona alaspäin. Tiedättehän, se iih-asento. Aluksi ajattelin että se oli hienoa, että tässä nyt neljäs seinä murtuu ja on intiimi keikka kyseessä, fani tapaa idolinsa tasavertaisena. Tuokin ajattelu on muuten hyvä esimerkki siitä ettei uskalla laskea estojaan vaan yrittää nauttia keikasta analysoiden, järjen suodattamana sen sijaan että antaisi itsensä vain kokea musiikin fyysisyyden.

Siinä vaiheessa, kun tytön miesseuralainen otti kännykkäkameran esille, mielikuvani kääntyi päälaelleen. Tuntuikin siltä että naisella olikin ollut koko ajan aww-asento. He olivat tulleet eläintarhaan katselemaan ja ihastelemaan mustakaapuista ja valkorastaista Jar-Jar Boe -otusta ja pakahtumaan söpöydestä. Ja se tietysti piti ikuistaa kännykkäkameralla, ikään kuin siinä ei olisi ollut oikeaa ihmistä ja oikeaa kontaktia.

Ajattelen usein sitä, että ”rocktähdet” ovat muutenkin yleensä melkoisia eläintarhaotuksia, vaikka se ei ilmenisikään noin selvänä mielikuvana useimmiten. Se kai on aika itsestäänselvää, että musafanit idolisoivat artisteja eivätkä siis pidä heitä tavallisina kuolevaisina. Enimmäkseen tämä kai nähdään jalustalle asettamisena ja kunnioituksena, mutta itse näkisin tässä myös toisen puolen: ihminen aineellistetaan epäkunnioittavasti. Monet fanit tuntuvat myös haluavansa omistaa suosikkiartistinsa. Muut eivät saa tykätä heistä eikä artisti saa pettää faniaan tekemällä villejä genrekokeiluja.

Tästä pääseekin live-esitysten ristiriitaan. Vaikka kyseessä on periaatteessa ihmisiä viihdyttävä esiintyjä, koen kuitenkin että muusikoiden tulee olla ensisijaisesti uskollisia itselleen. Niin keikalla kuin levylläkin. Levyjen julkaisu ja julkinen esiintyminen eivät tietenkään tapahdu tyhjiössä vaan hyvä keikkakin perustuu toimivaan (useimmiten sanattomaan) yhteyteen artistin ja yleisön välillä. Silti taide on mielestäni puhdasta ja parhainta kuitenkin silloin kun sitä tehdään täysin itsekkäästi, sisäisestä välttämättömyydestä ilman kompromisseja. Voihan siinä käydä niin ettei kukaan tykkää eikä enää saa myytyä levyjä tai tehtyä keikkaa sen takia. Mutta sen pitäisi olla toissijaista, ensisijaista on itsensä ilmaiseminen. Minun on tietysti hölmöä puhua tällaista koska en itse ole esiintyvä taiteilija.

Jarboe vaikuttaa itselleen uskolliselta artistilta koska hän on muuntautunut ja kokeillut eri asioita niin ennakkoluulottomasti. Seurauksena on minun korvaani ihan surkeaakin musiikkia, mutta myös hienoja mestariteoksia. Tiesin kyllä että Jarboen nykyinen metallivaihe kuuluu varmasti myös livenä joten en olettanutkaan että sieltä tulisi vanhoja biisejä tai että niitä ainakaan tunnistaisi vanhoiksi kovin helposti.

En oikein tykkää siitä että artistit jäävät jumiin menestyksensä vuosiin ja muuttuvat nostalgiakoneiksi. Se on mielestäni juuri se aitona pysymisen vastakohta. Se kyllä miellyttää ilmeisesti suurinta osaa yleisöstä, mutta vaikuttaa minunlaisen tosiharrastajan silmissä halvalta ja tylsältä. En suutu siitä jos vanhoja hittejä ei kuulu koska en yritä pakottaa suosikkiartistejani johonkin muottiin, siihen muotoon missä he olivat ollessaan ”parhaimmillaan”. En harmittele sitä ettei settiin kuulunut enemmän kuin yksi Swans-biisi, mutta se yksi biisi oli silti parasta keikassa ja riitti tekemään minut tyytyväiseksi.

En silti koe että Jarboen tehtävä oli tehdä minut tyytyväiseksi vaan tehdä itsensä tyytyväiseksi. Vain sellaisella aitoudella voi luoda hyvän keikan. Yleisön nautinto tulee siis automaattisesti sivutuotteena jos lavalla vedetään tarpeeksi fiiliksellä. Jos siis on tullakseen, eihän se aina onnistu. Esimerkiksi Dante’s Highlight tiistai-iltana olisi huono paikka mille tahansa artistille joka ei ole puhtaasti metallipiireistä tuttu.