Levyarvosteluarvostelu

Palaan jälleen Richard Beckin artikkeliin 5.4, jossa hän kutsuu Pitchforkin arvosanajärjestelmää ”pseudotieteelliseksi”. Sama 101:n mahdollisen arvosanan järjestelmä on käytössä myös ”Suomen Pitchforkilla” eli Nuorgamilla. Tuo normaalia arviointijärjestelmää desimaalin suurempi tarkkuus mahdollistaa melkoisen vallankäytön.

Se korostaa varsinkin huonoimpien arvosanojen ”huonoutta”. Jos joku levy esimerkiksi on huonompi kuin 50 pistettä saanut levy, sille voi ihan hyvin antaa 49 pistettä tai vaikka vain 40 pistettä, mutta sen voi lytätä täydellisesti antamalla sille 11 pistettä. Tällaisella skaalalla se kuulostaa paljon tylymmältä kuin 1/10 pistettä tai 1/5 tähteä. Huonouden olisi voinut ilmaista paljon maltillisemminkin, mutta viisaudessaan erehtymätön musiikkimedia halusi olla julma.

Esimerkiksi Nuorgamissa on seitsemän kautta aikojen alle 30 pistettä saanutta levyä. Tuo arvosanojen alapää on vähäisessä käytössä kun vertaa yläpäähän: vastaavasti seitsemän parasta mahtuu viiden pisteen (94-98) sisään. Tämä tosiaan siis mahdollistaa sen että huonoja arvosanoja säästellään sitä varten kun haluaa todella korostaa jonkin levyn poikkeuksellista paskuutta. Koska pisteiden yläpää on ahkerammassa käytössä, hyvillä arvosanoilla ei ole samanlaista painoarvoa.

Otan esimerkiksi 29 pistettä saaneen Antti Piiraisen arvosteleman Lana Del Reyn Born to Dien. En tajua miksi se muka on huono levy (tämä on tietysti makukysymys) enkä sitä miksi sen huonous on 29:n eikä esimerkiksi 43:n pisteen arvoista. Arvostelija aloittaa kertomalla Del Reyn ympärillä pyörineestä hypestä ja ennakkokohusta ja kaikesta sellaisesta, josta olen onneksi ollut autuaan tietämätön, ja sitten yrittää palauttaa levystä käydyn keskustelun ruotuun: ”Ei kyse ole mistään metakeskustelusta, vaan kylmästi siitä, onko Born to Die musiikillisesti nautittava.”

Piiraisen yksiselitteinen vastaus tähän on että levy ei ole hyvä. Ei tainnut olla kovin hyvä levyarvostelu kun ingressiksikään ei löydetty mitään parempaa kuin ”Onko Born to Die hyvä levy? Ei.” Heti seuraavassa lauseessa Piirainen kuitenkin myöntää että levyssä on musiikillisesti potentiaalia. Mutta ei nautittavaa potentiaalia ilmeisesti. Kuten sanoin, tämä on makuasia enkä minä voi väittää että Piirainen on väärässä. Arvostelussa ei vaan käy missään vaiheessa ilmi mikä tekee siitä nimenomaan vain 29 pisteen arvoisen. Ei oikein kuulosta arvosanalta joka annetaan levylle, jolla on kuitenkin myös potentiaalia.

Lana Del Rey - Born to Die; levynkansi

Lue loppuun

Aprillipäivän rakkauslaulu

Jotta todistaisin etten ole elitisti, kirjoitan mahdollisimman popista kappaleesta, eli Righteous Brothersin You’ve Lost That Loving Feelingistä, joka on Yhdysvaltojen radiossa ja tv:ssä eniten soitettu kappale koskaan. Tämä on samalla myös tietyllä tapaa jatko-osa Phil Spector -bloggaukselleni. Tämä kappale kun on Spector-tuotannoista menestyksekkäimmistä ja hieno esimerkki hänen wall of soundistaan täydessä voimassa.

Kappale ei ole oikeastaan perinteinen rakkauslaulu eikä myöskään eroamiskappale, vaan jotain siltä väliltä. Se jättää asian auki elämälle rehellisesti eikä tekaise kappaleelle onnellista tai onnetonta loppua. Sanoitukset, ”veljesten” laulu ja musiikki pelaavat kaikki loistavasti yhteen. Kappale alkaa rauhallisesti mutta surumielisesti, Bill Medleyn matalalla äänellä, mutta nousee loppua kohden hurjan massiiviseen huipennukseen samalla kun kertoja yrittää tosissaan pelastaa rakkaussuhdettaan

Sanoituksen sävykin muuttuu samalla passiivisesta surkuttelusta viimeiseen taisteluun suhteen suhteen puolesta. Tai anelemiseen, riippuu varmaan näkökulmasta. Bobby Hatfield, duon toinen puolisko, yhtyy myös lauluun ja nostaa tunnelatauksen vielä pykälää ylemmäksi omalla revittelevämmällä laulutyylillään. Voisi kuvitella että huippuunsa hiottu tuotantojälki ja dramaattinen jännitteen kasvattaminen nimenomaan toimisi elämänläheisyyttä vastaan, mutta lopulta tässä käykin täysin päinvastoin.

Lopuksi vielä kaikkea kivaa triviaa kappaleesta sekä hieno ”musiikkivideo” singlen ainoasta oikeasta formaatista eli seiskatuumaisesta pyörimässä lautasella:

Tyttöpoppia, väkivaltaa ja hullu tuottajanero

Olen kuunnellut viime päivinä melkoisesti The Crystalsia, yhtyettä jota ei ihan heti luulisi tällaisen musiikinkuuntelijan arvostavan. Kyseessä on yksi historian ensimmäisistä menestyneistä tyttöbändeistä; kuuluisuutta ja hittejä 60-luvun alussa haalinut lauluryhmä, jonka laulajat vaihtuivat tiuhaan. Tärkeämpää oli imago ja korkean profiilin taustahahmo – legendaarinen tuottaja ja biisintekijä Phil Spector.

The Crystals - Then He Kissed Me; singlen kansikuvaYkkössuosikikseni bändiltä on noussut kappale Then He Kissed Me, joka on paperilla kaikkea sitä mikä poplauluissa on minusta kamalaa: vanhoillinen maailmankuva, romanttisen rakkauden kritiikitön ylistys ja huoleton yksinkertaisuus. Se on kuitenkin siinä vaiheessa bändin päävokalistina olleen Dolores Brooksin ihana ääni, sekä tietysti Spectorin tuotantojälki, jotka nostavat kappaleen popmassan yläpuolelle. Tavallaan sanoituksen ja tunnelman sokerisuus ovat jo niin naiiveja, että alkavat kuulostaa herttaisilta.

Spector oli ensimmäinen varsinainen ”auteur”-tuottaja, siis musiikkituottaja joka nähtiin taiteilijana siinä missä varsinaiset muusikotkin – hänen instrumenttinsa vain oli kokonainen äänitysstudio. Spector oli äänitystekniikan pioneeri ja kunnianhimoinen sovittaja. Hänen luomansa wall of sound -tekniikka kuuluu When He Kissed Me -kappaleessakin hienosti: massiivinen sovitus, jossa on monta laulajaa ja monta instrumenttia päällekkäin, ja joka ottaa kuulijan varmaan mutta hellään syleilyyn. Kaikki tämä aikana jolloin levytyksessä voitiin käyttää vain muutamaa äänikanavaa eikä efektien tuottamisesta tietokoneilla ollut tietoakaan.

Toinen merkittävä kappale The Crystalsin uralta on vaiettu kulttiklassikko He Hit Me (And It Felt Like a Kiss). Niin ikään ihanan 60-luvun poppiklassikon (Loco-Motion) esittäneen Little Evan kokemuksiin perustuva ja samojen tekijöiden kirjoittama kappale oli vuonna 1962 melko ainutlaatuinen tapaus. Kappale kertoo parisuhdeväkivallasta, siihen alistumisesta ja sen kokemisesta välittämisen merkkinä.

Näin kipeistä asioista laulamista ei radiokanavilla tietenkään voitu hyväksyä, joten kappaleesta tulikin melkoinen kaupallinen floppi ja suurin osa lukuisista Crystalsin The Crystals - He Hit Me; singleCD-kokoelmista unohtaa sen kokonaan. Aivan syyttä, sillä näin synkässä ja kipeässä kappaleessa The Crystals on ehdottomasti parhaimmillaan.

Niinkin synkkä kappale yhdistettynä pirteään tyttöbändiin luo todella tehokkaan kontrastin ja iskee todellisuuden päin kasvoja: raskaiden asioiden kokeminen ei ole mikään raskaan musiikin tekijöiden yksinoikeus. Väkivalta on todellista, se voi kohdata meistä kilteimmän ja tavallisimmankin, kuten se yleensä kohtaakin.

Musiikillisestikin He Hit Me on upea teos. Se alkaa varsin lakonisesti ja alistuneesti, sanoja hienosti tukien. Tässä vaiheessa päälaulusta vastasi Barbara Alston ja hän tulkitsee kappaleen sopivan vähäeleisesti mutta kuitenkin tunteikkaasti. Loppua kohden Spectorin wall of sound alkaa taas kasvaa ja kasvaa, samoin laulu avautuu ja muuttuu elävämmäksi, ikään kuin asian inttäminen kertosäkeistöä toistamalla tekisi väkivallasta yhä hyväksyttävämpää ja oikeutetumpaa. Kappale tekee parhaansa muuttuakseen jatkoksi loputonta kliseistä rakkauslaulujen ketjua, mutta sanoitus on juuri siksi niin voimakas isku vasten kasvoja. Kipeämmin naisiin kohdistuvaa väkivaltaa on musiikissa käsitellyt mielestäni ainoastaan Tori Amos ravisuttavassa a cappella -kappaleessaan Me and a Gun (Lue lisää: vuoden 1992 paras levy).

Spectorin ja Crystalsin saagaan kuuluu myös Let’s Dance the Screw, yksi harvinaisimmista ja omituisimmista koskaan julkaistuista singleistä. Äärimmilleen tiivistettynä tarina menee näin: Spector teki yhtyeen kanssa radiosoittoon kelpaamattoman singlen ihan vain ärsyttääkseen yhteistyöstä pois haluavaa yhtiökumppaniaan.

Myöhemminhän Phil Spector on mm. tuottanut Beatlesin viimeisen albumin bändin jo hajottua, uhkaillut Ramonesia aseella ja joutunut vankilaan toisen asteen murhasta. 10-vuotiaana isänsä itsemurhassa menettäneen Spectorin sekopäiset mielenliikkeet ovat yhtä tunnettuja musiikkipiireissä kuin hänen Phil Spector ja äänipöytätuotantotekniset saavutuksensakin. Tunnetuimmat Spector-tuotokset Let It Ben ohella lienevät The Righteous Brothersin You’ve Lost That Loving Feeling ja Unchained Melody.

Näin lähestyvän joulun kunniaksi annan kaikille Spotifyä käyttäville lukijoilleni ”lahjaksi” levyn A Christmas Gift for You from Phil Spector. Tällä joidenkin jopa historian parhaaksi joululevyksi nimeämällä kokoelmalla esiintyy Spectorin tuottamia yhtyeitä, myös The Crystals.