Kappale ei ole oikeastaan perinteinen rakkauslaulu eikä myöskään eroamiskappale, vaan jotain siltä väliltä. Se jättää asian auki elämälle rehellisesti eikä tekaise kappaleelle onnellista tai onnetonta loppua. Sanoitukset, ”veljesten” laulu ja musiikki pelaavat kaikki loistavasti yhteen. Kappale alkaa rauhallisesti mutta surumielisesti, Bill Medleyn matalalla äänellä, mutta nousee loppua kohden hurjan massiiviseen huipennukseen samalla kun kertoja yrittää tosissaan pelastaa rakkaussuhdettaan
Sanoituksen sävykin muuttuu samalla passiivisesta surkuttelusta viimeiseen taisteluun suhteen suhteen puolesta. Tai anelemiseen, riippuu varmaan näkökulmasta. Bobby Hatfield, duon toinen puolisko, yhtyy myös lauluun ja nostaa tunnelatauksen vielä pykälää ylemmäksi omalla revittelevämmällä laulutyylillään. Voisi kuvitella että huippuunsa hiottu tuotantojälki ja dramaattinen jännitteen kasvattaminen nimenomaan toimisi elämänläheisyyttä vastaan, mutta lopulta tässä käykin täysin päinvastoin.
Lopuksi vielä kaikkea kivaa triviaa kappaleesta sekä hieno ”musiikkivideo” singlen ainoasta oikeasta formaatista eli seiskatuumaisesta pyörimässä lautasella:
Olen todennut, että mitä parempi keikka on, sitä vähemmän siitä on sanottavaa. Jos keikka taas on ihan huono, siitä voi sitten valittaa vaikka kuinka pitkällisesti. Siksi en kirjoitakaan viime perjantain Ulverin keikasta mitään. Sen sijaan kirjoitan Ulverin keikan yleisöstä, joka oikeastaan voisi olla minkä tahansa vähänkin rauhallisemman keikan yleisö.
Ulverin musiikissa hiljaisuus on aivan yhtä tärkeää kuin melukin. Siksi onkin niin surullista huomata, että osa keikkayleisöstä ei tajua sitä. Ihmisistä on ilmeisesti hauskaa maksaa 35 euroa siitä ilosta että pääsee juomaan ylikallista kaljaa ja puhumaan kavereidensa kanssa. Eikö silloin kannattaisi jäädä kotiin kuuntelemaan bändiä levyltä eikä mennä keikalle mökeltämään? Tämänkin konserttikokemuksen pilasi hyvin perusteellisesti yleisö joka ei osannut olla hiljaa ja antaa muiden keskittyä keikkaan. Meluisissa kohdissa tämä ei tietenkään haittaa, mutta paljon Ulverin musiikista on myös harvaa ja hiljaista.
Keikoilla höpisevät ihmiset voikin mielestäni jakaa kolmeen ryhmään:
1. Kommentaattorit. Nämä ovat niitä rokkipoliiseja joiden yksinkertaisesti on pakko päästä pätemään jokaiselle vierustoverille. Kommentaattori hehkuttaa hyvien biisin alussa ”Nyt tulee tosi hyvä biisi!” ja pahimmassa tapauksessa vielä kesken biisin: ”Nyt tulee tosi hyvä kohta! Tää kliimaksi on ihan paras! Ihan kohta…. nyt! Jes!”. Kommentaattorit ovat hyvin perillä asioista ja myös kertovat että tämä on yleensä ollut bändin viimeinen biisi keikoilla tai jotain muuta todella hyödyllistä triviatietoa.
2. Valittajat. Nämä tulevat keikoille ilmaisemaan tyytymättömyytensä. ”Hyi mitä paskaa”, ”Eihän noi edes soita mitään tuolla lavalla” (yleinen kommentti konebändien keikoilla), ”Miksei nää lopeta jo?”. Enimmäkseen tällaiset kommentit varmaan kohdistuvat lämppäribändeihin tai suuntaa muuttaneisiin yhtyeisiin joiden vanhat fanit eivät tykkää. Toisaalta black metalin puuttumisesta valittaminen Ulverin keikalla olis ollut vähän sama kuin olisi mennyt Ministryn viimeisille keikoille toivoen kuulevansa uusromanttista synapoppia. Kun koko yleisö selvästi oli perillä yhtyeen nykytyylistä, on entistäkin ihmeellisempää että ihmiset eivät tulleet kuuntelemaan sitä hiljaisina ja hartaina.
3. Välinpitämättömät. Nämä käyttävät koko keikan siihen että juovat kaljaa ja puhuvat esiintyjiin täysin liittymättömistä asioista (Suomi–USA-jääkiekko-ottelu oli luonnollisestikin suosikkipuheenaihe viime perjantaina). Ilmeisesti he ovat juuri niitä jotka menevät keikoille tapaamaan ihmisiä ja juomaan, bändin ollessa sivuseikka vaikka olisi kuinka paljon maksanut lipusta ja kiirehtinyt lipunmyynnin alkuminuuteilla. En tiedä kuuluvatko he tähän luokkaan, mutta Ulverin keikalla Operatorin alun hiljaiseen introon (levyllä The Truthinlopussa), jossa kuullaan pelkkää puhelimen hälytysääntä, ihmisistä oli hauskaa reagoida sanomalla jotain ”hauskaa” tyyliin ”Vastatkaa nyt joku!” tai ”Virtasella”. Melkoista epäkunnioitusta!
Itse olenkin aina kannattanut suukapulapakkoa keikoille, joiden esiintyjiltä on odotettavissa muutakin kuin äänekästä metelöintiä. Keikkapaikan mieliksi siihen kapulaan voi jättää pillille aukon, jotta alkoholia saadaan myydyksi. Tästä pääsenkin hienolla aasinsillalla alkoholin ja keikkojen symbioottiseen suhteeseen, joka varmasti osaltaan selittää sitä miksi keikoilla ei osata olla hiljaa.
Keikoilla ollaan humalassa, ja humalaiset ihmiset eivät tunnetusti ole ihan kartalla asioista eivätkä tajua mikä on soveliasta tai eivät välitä siitä. Alkoholitarjoilun vuoksi osa ihmisistä saattaa ihan oikeasti mennä sinne juomaan ja juttelemaan, kun taustalla soi ”jotain kivaa musaa” tai koska siellä nyt vaan sattuu olemaan joku keikka. Jos alkoholia ei myytäisi, kukaan ei menisi keikalle juomaan.
Tietysti alkoholitarjoilun vuoksi keikkaliput voivat olla näin ”halpoja”, koska hommasta tulee kannattavaa ihmisten juomisen ansiosta – ei keikkalippujen hintojen. Itse olisin kuitenkin valmis maksamaan enemmänkin lipuista jos tietäisin ettei keikkatouhuja tarvitse tukea ryyppäämällä. Esimerkiksi baarien ilmaiskonsertitkin ovat minusta lähinnä ärsyttäviä, koska mun pitäisi oletuksena tukea tapahtumaa juomalla alkoholia. Ellei sitten paikalla ole jotain kolehtiastiaa.
En ole mikään kiihkoabsolutisti, mutta minusta on vain kovin surullista miten kiinteässä yhteydessä alkoholi on musiikin kanssa ja mitä haasteita se luo keikkojen järjestämiselle. Se vie huomion pääasiasta eli musiikista, jolloin kukaan ei voi nauttia siitä rauhassa. Itse kaipaankin enemmän jotain konserttisalityyppistä keikkakokemusta. Sellaista että saa istua koko keikan rauhassa katsoen keikkaa. Kaikki ovat hiljaa ja aplodit säästetään kohteliaasti keikan loppuun. Kunnioitan muuten suuresti Ulveria siitä etteivät soittaneet encorea, encoret ovat enimmäkseen typerää tapakulttuuripelleilyä – mennään lavalta pois vain tavan vuoksi ja tullaan parin sekunnin päästä takaisin vaikka kukaan ei olisi edes ehtinyt taputtaa.
Hyvä keikka on sellainen että se kuunnellaan hiljaa ja sen jälkeenkin ollaan hiljaa, koska se on ollut niin mykistävä ja harras kokemus. Harmittaakin että multa jäi tammikuun Sunn O))):n keikka väliin koska se ilmeisesti oli sellainen. Mun pitäisi selvästikin käydä klassisen musiikin konserteista, harmi vain etten pidä niistä yhtään. Pidän enemmän populaarimusiikista mutta en siitä epäkunnioittavasta mekastusasenteesta, joka keikkayleisöillä on.
Toki paljon riippuu myös esiintyvän yhtyeen luonteesta, eivät kaikki keikat ole hyviä samalla tavalla. Edellä kuvailin hyvää tunnelmointikeikkaa, jollaista Ulveristakin toivoin. Meluisat riehumis- tai biletysbändit ovat tietysti aivan eri asia. Niiden keikoille kuuluukin mylviä ja riehua, mutta se ei haittaa koska bändikin soittaa koko ajan niin kovaa ja kyse on muutenkin enemmän fyysisestä kuin henkisestä kokemuksesta.
Lopuksi vielä Ulverin keikan hienoin taustavideo; äänenlaatu on valitettavasti huonoa YouTube-peruskamaa. For the Love of God, livenä Tilburgissa 12.2.2010:
Vaikka olenkin ahkerasti puolustanut musiikkitiedostojen vapaata jakamista, ymmärrän kuitenkin miksi jotkut vastustavat sitä. Sen sijaan YouTubessa pyörivien videoiden vastustamista ja poistamista en osaa ollenkaan ymmärtää. Luvattomia musiikivideoita poistetaan sieltä jatkuvasti ja aiemmin linkkaamani uutinen Warnerista koski tietysti myös YouTubea. Levy-yhtiö haluaa vetäytyä YouTubesta ja Spotifystä, eli oikeastaan parhaista promootiovälineistä joita musiikilla nykyään on. MTV ei ole ollut oikeasti musiikkikanava enää vuosiin eikä musiikkivideoita muutenkaan juuri tv:stä näe.
YouTubesta ja internetistä muutenkin on tullut paljon monipuolisempi promootiokanava kuin perinteisestä tv:stä ja radiosta, joiden musiikkitarjonta muuttuu koko ajan kapeammaksi. Warnerin linjanveto on hyvä esimerkki siitä kuinka peloissaan ja menneisyyteen jumiutuneita isot yhtiöt ovat. Kaivetaan omaa kuoppaa kieltämällä jotain mistä saisi ilmaista julkisuutta tuotteilleen. Ennemminkin sellainen vain likaa yhtiön mainetta. Musiikkitiedostojen jaossa se ymmärrettävä argumentti on että koska musiikkia lataa, sitä ei osta. Se ei ole aukoton selitys, mutta ymmärrän kuitenkin sen takana olevan logiikan. Sitä en kuitenkaan ymmärrä miten mikään YouTubessa oleva musiikkiesitys johtaisi siihen että joku ei käytä siihen rahaa. Eihän niitä edes saa omakseen sieltä.
Usein sanotaan myös että musavideot ovat nykyään bisnestä, niitäkin myydään – ja niiden osuus on yhä tärkeämpi kuin perinteisiä CD-formaatin albumeita ei osteta. Musiikki-DVD:eiden myynti kyllä kasvaa samalla kun CD-levyjen myynti laskee mutta nekin ovat yleensä keikkataltiointeja eivätkä musiikkivideokokoelmia. Ei musiikkivideoita tehdä juurikaan siinä mittakaavassa kuin MTV:n kulta-aikana 90-luvun alussa, ei siinä määrin että musiikkivideo olisi jokin ensisijainen julkaisuformaatti joka täyttäisi kokonaisen julkaisun. Poikkeuksena ovat siis nämä pitkältä aikaväliltä videoita kokoavat kokoelmat. Se päätuote musiikki-DVD:llä on yleensä kuitenkin live-esitys. En minä ole koskaan kuullut että kukaan olisi ostanut yksittäisen kappaleen musiikkivideota, joita YouTube-pätkät kuitenkin enimmäkseen ovat.
Livevideoissa sen tietysti ymmärtää: DVD saattaa jäädä hyvinkin ostamatta jos se on ripattu kokonaan YouTubeen. Mutta muut livevideot? En alkuunkaan ymmärrä keikkojen filmaus- ja kuvauskieltoa. Ei kai kukaan jätä keikalla käymistä väliin siksi että on nähnyt kiertueelta valokuvia tai amatöörivideota netissä? Se on tietysti eri asia että menee ammattimaisen kuvauskaluston kanssa paikalle, mutta eipä sellaista juuri tapahdukaan. Huonompilaatuiset näytteet keikoista korkeintaan auttavat ihmisiä arvioimaan onko joku bändi kiinnostava livebändi. Jos ei ole, niin ehkä bändin pitäisi silloin petrata live-esitystään eikä kieltää kuvaamista.
YouTubessa kukoistaa myös hieno fanivideokulttuuri, jossa bändit saavat ihan ilmaiseksi hienoja musiikkivideoita kappaleitaan promotoimaan. Nämä ovat tietysti tekijänoikeusrikkomuksia, vaikka nekin oikeasti mielestäni vain promotoivat sekä kappaletta että videoon varastettua kuvamateriaalia, jos vain lähteet on ilmoitettu selvästi. Nykyteknologia on mahdollistanut aivan uudenlaisen luovuuden jossa erillisistä taideteoksista voi kuka tahansa yhdistellä uuden toimivan kokonaisuuden.
Olisi hienoa jos bändien musavideokokoelmille saataisiin myös fanivideoita mukaan – jotkut todella ovat sen arvoisia, mutta eihän se onnistu tekijänoikeuksien, lisenssien ja muiden sellaisten luovuutta rajoittavien asioiden takia. Alunperinhän asetukset ja lait on luotu ylläpitämään ja turvaamaan luovuutta, mutta nykyään tuntuu että niitä käytetään vain luovuuden rajoittamiseen taloudellisiin etuihin vedoten.
En silti usko että nykyinen lainsäädäntö on edellytys taloudelliselle kannattavuudelle. Koko tekijänoikeusjärjestelmä kaipaa radikaalia muutosta ja digitaaliseen aikakauteen siirtymistä. Ihmisten luovuus ja taiteen dynaamisuus on päässyt pahasti karkuun lainsäädännöltä ja jäykkien viranomaisten hallinnalta.
Lopuksi vielä esimerkki täysin laittomasta mutta todella hienosta musavideosta, jossa viulua, selloa ja konebiittejä NDH-metalliin yhdistelevä Letzte Instanz saa kuvituksekseen animea:
Olen kuunnellut viime päivinä melkoisesti The Crystalsia, yhtyettä jota ei ihan heti luulisi tällaisen musiikinkuuntelijan arvostavan. Kyseessä on yksi historian ensimmäisistä menestyneistä tyttöbändeistä; kuuluisuutta ja hittejä 60-luvun alussa haalinut lauluryhmä, jonka laulajat vaihtuivat tiuhaan. Tärkeämpää oli imago ja korkean profiilin taustahahmo – legendaarinen tuottaja ja biisintekijä Phil Spector.
Ykkössuosikikseni bändiltä on noussut kappale Then He Kissed Me, joka on paperilla kaikkea sitä mikä poplauluissa on minusta kamalaa: vanhoillinen maailmankuva, romanttisen rakkauden kritiikitön ylistys ja huoleton yksinkertaisuus. Se on kuitenkin siinä vaiheessa bändin päävokalistina olleen Dolores Brooksin ihana ääni, sekä tietysti Spectorin tuotantojälki, jotka nostavat kappaleen popmassan yläpuolelle. Tavallaan sanoituksen ja tunnelman sokerisuus ovat jo niin naiiveja, että alkavat kuulostaa herttaisilta.
Spector oli ensimmäinen varsinainen ”auteur”-tuottaja, siis musiikkituottaja joka nähtiin taiteilijana siinä missä varsinaiset muusikotkin – hänen instrumenttinsa vain oli kokonainen äänitysstudio. Spector oli äänitystekniikan pioneeri ja kunnianhimoinen sovittaja. Hänen luomansa wall of sound -tekniikka kuuluu When He Kissed Me -kappaleessakin hienosti: massiivinen sovitus, jossa on monta laulajaa ja monta instrumenttia päällekkäin, ja joka ottaa kuulijan varmaan mutta hellään syleilyyn. Kaikki tämä aikana jolloin levytyksessä voitiin käyttää vain muutamaa äänikanavaa eikä efektien tuottamisesta tietokoneilla ollut tietoakaan.
Toinen merkittävä kappale The Crystalsin uralta on vaiettu kulttiklassikko He Hit Me (And It Felt Like a Kiss). Niin ikään ihanan 60-luvun poppiklassikon (Loco-Motion) esittäneen Little Evan kokemuksiin perustuva ja samojen tekijöiden kirjoittama kappale oli vuonna 1962 melko ainutlaatuinen tapaus. Kappale kertoo parisuhdeväkivallasta, siihen alistumisesta ja sen kokemisesta välittämisen merkkinä.
Näin kipeistä asioista laulamista ei radiokanavilla tietenkään voitu hyväksyä, joten kappaleesta tulikin melkoinen kaupallinen floppi ja suurin osa lukuisista Crystalsin CD-kokoelmista unohtaa sen kokonaan. Aivan syyttä, sillä näin synkässä ja kipeässä kappaleessa The Crystals on ehdottomasti parhaimmillaan.
Niinkin synkkä kappale yhdistettynä pirteään tyttöbändiin luo todella tehokkaan kontrastin ja iskee todellisuuden päin kasvoja: raskaiden asioiden kokeminen ei ole mikään raskaan musiikin tekijöiden yksinoikeus. Väkivalta on todellista, se voi kohdata meistä kilteimmän ja tavallisimmankin, kuten se yleensä kohtaakin.
Musiikillisestikin He Hit Me on upea teos. Se alkaa varsin lakonisesti ja alistuneesti, sanoja hienosti tukien. Tässä vaiheessa päälaulusta vastasi Barbara Alston ja hän tulkitsee kappaleen sopivan vähäeleisesti mutta kuitenkin tunteikkaasti. Loppua kohden Spectorin wall of sound alkaa taas kasvaa ja kasvaa, samoin laulu avautuu ja muuttuu elävämmäksi, ikään kuin asian inttäminen kertosäkeistöä toistamalla tekisi väkivallasta yhä hyväksyttävämpää ja oikeutetumpaa. Kappale tekee parhaansa muuttuakseen jatkoksi loputonta kliseistä rakkauslaulujen ketjua, mutta sanoitus on juuri siksi niin voimakas isku vasten kasvoja. Kipeämmin naisiin kohdistuvaa väkivaltaa on musiikissa käsitellyt mielestäni ainoastaan Tori Amos ravisuttavassa a cappella -kappaleessaanMe and a Gun (Lue lisää: vuoden 1992 paras levy).
Spectorin ja Crystalsin saagaan kuuluu myös Let’s Dance the Screw, yksi harvinaisimmista ja omituisimmista koskaan julkaistuista singleistä. Äärimmilleen tiivistettynä tarina menee näin: Spector teki yhtyeen kanssa radiosoittoon kelpaamattoman singlen ihan vain ärsyttääkseen yhteistyöstä pois haluavaa yhtiökumppaniaan.
Myöhemminhän Phil Spector on mm. tuottanut Beatlesin viimeisen albumin bändin jo hajottua, uhkaillut Ramonesia aseella ja joutunut vankilaan toisen asteen murhasta. 10-vuotiaana isänsä itsemurhassa menettäneen Spectorin sekopäiset mielenliikkeet ovat yhtä tunnettuja musiikkipiireissä kuin hänen tuotantotekniset saavutuksensakin. Tunnetuimmat Spector-tuotokset Let It Ben ohella lienevät The Righteous BrothersinYou’ve Lost That Loving Feeling ja Unchained Melody.
Näin lähestyvän joulun kunniaksi annan kaikille Spotifyä käyttäville lukijoilleni ”lahjaksi” levyn A Christmas Gift for You from Phil Spector. Tällä joidenkin jopa historian parhaaksi joululevyksi nimeämällä kokoelmalla esiintyy Spectorin tuottamia yhtyeitä, myös The Crystals.
Edes hartaimmat Ordo Rosarius Equilibrion ystävät tuskin voivat väittää, ettei yhtye olisi ns. yhden tempun hevonen. Siksi onkin mukavaa huomata että O N A N I (Practice Makes Perfect) tarjoaa ORE:n suurimman suunnanmuutoksen sitten nimenpidennyksen Ordo Equilibriosta Ordo Rosarius Equilibrioon.
Huomattavin uusi elementti on paikoin hyvinkin vallitseva koneellinen äänimaisema, jossa tärkeässä osassa on pehmeäsoundinen rumpukone. Pisimmälle tässä uudessa tyylissä mennään kappaleessaLet Me Show You, All The Secrets of the Torture Garden, joka luo assosiaatioita niinkin yllättävään levyyn kuin Nine Inch NailsinYear Zero. Tässä on samanlainen hieman rutiseva äänimatto.
Toki tämä levy on silti tuttua ja tunnistettavaa ORE:a. Sanoitukset ovat ”sitä itseään” ja puhelaulun seassa kuullaan pikkutuhmaa ähkimistä. Kokemus on toki audiovisuaalinen ja kansitaidekin siten kohtuullisen pornografista, mutta kuitenkin verrattaen pehmoa. Osa kappaleista voisi olla miltä tahansa aiemmalta Ordo Rosarius Equilibrion levyltä, mutta ei kai se haittaa, jos se lauletaan vaikkapa italiaksi (ytimekkäästi nimetty Amore Rosso, Amore Marrone, Amore Nero (Il Waltzer del Lupo Mannaro)). Levy on parhaimmillaan rytmisen tarttuvassa päätösraidassa Confesssions of a Sinflower, jossa on parhaat elementit bändin tyypillisestä tyylistä sekä tästä uudesta suunnasta.
Periaatteessa tämä levyn olisi kai voinut listata vuoden 2008 parhaissa levyissä, koska vinyylipainos siitä julkaistiin jo viime vuonna. Isommalle yleisölle tähdätty CD on kuitenkin tullut ulos vasta tämän vuoden puolella, joten ehkä tämä sinne vuoden 2009 top 10:een sitten mahtuu. Aika kova julkaisuvuosi tästä täytyy kyllä tulla, jotta tämä levy sieltä jäisi pois.
