Jatkan projektien yhdistämistä koska kuunteluhaasteessa on vastassa levy, jonka kannessa tulee olla eläin, ja seuraavassa klassisessa levytyksessä oli kannessa eläin – Jumalan karitsa. Levyltä löytyy William Byrdin (n. 1540-1623) latinankielisiä messuja 1590-luvulta; musiikilla ei siis ole eläinten kanssa muuta tekemistä kuin se, että jokaisessa messussa on tietysti oma Agnus Dei -osansa.
Katolinen messu on yksi länsimaisen taidemusiikin yleisimmistä genreistä, mutta Byrdin teokset ovat syntyneet poikkeuksellisissa olosuhteissa. Kuningatar Elisabet I (1533-1603) toi Englantiin uskonnollisen rauhan sallimalla jokaisen kristityn olla vapaasti katolinen tai protestantti omassa yksityiselämässään. Vuoden 1558 Act of Uniformity kuitenkin vakiinnutti anglikanismin maan viralliseksi uskonnoksi ja teki jumalanpalveluksista kokonaan englanninkielisiä. Latinankielisiä messuja ei siis saanut enää laulaa kirkossa. Muutama paikallinen poikkeus kuitenkin oli: pääasia oli, että seurakunta ymmärsi liturgian, joten esimerkiksi latinantaitoisissa yliopistoissa ei tarvinnut laulaa englanniksi.
Elisabetin suvaitsevaisuudesta katolisten suhteen kertoo ennen kaikkea juuri hänen suhteensa Byrdiin. Säveltäjä oli kuninkaallisen Chapel Royalin palveluksessa ja kuningatar myönsi hänelle ja oppi-isälleen Thomas Tallisille yksinoikeuden painaa nuotteja Englannissa. Byrd tasapainoitteli koko uransa englannin ja latinan sekä anglikaanisen ja katolisen kirkkomusiikin välillä. Jälkimmäisiä on säilynyt aikaamme tietysti huomattavasti vähemmän, koska niitä Byrd ja Tallis eivät sentään saaneet julkaista. Katolista musiikkia on säilynyt pääasiallisesti muutaman laadukkaan käsikirjoituksen ansiosta. Näitä olivat mm. Etonin ja Baldwinin laulukirjat.
Byrd oli kuolemaansa saakka vakaumuksellinen katolinen ja sävelsi musiikkia sen mukaisesti, silloinkin kun se ei ollut yleisesti hyväksyttä. Siitä ei ole ihan varmuutta, esitettiinkö niitä niissä harvoissa kirkoissa joissa se oli sallittua, vai oliko ne tarkoitettu yksityiseen hartauskäyttöön. Se nyt ainakin on selvää, että luovan henkilön on ainakin itsensä vuoksi pitänyt ilmaista itseään ja uskoaan niin kuin hän itse sen koki. Selvimmin hänen vakaumuksensa kuuluu moteteissa, joihin säveltäjä valitsi Raamattuun perustuvia tekstejä jotka toimivat allegorioina katolisten sorrettuun asemaan Englannissa.
Elisabetin kauden alkuvuosien suvaitsevaisten uudistuksien jälkeen vuosisadan lähestyessä loppuaan katolisiin alettiinkin suhtautua yhä kielteisemmin, koska vääräoppisuutta pidettiin epäilyttävän eurooppalaisena, eli maanpetturuutta lähentelevänä piirteenä ihmisessä. Tämän vuoksi Byrd lähtikin pois hovin palveluksesta ja asettui 1590-luvulla katolisen mesenaattinsa Lordi Petren suojelukseen Essexiin, missä hän sai viettää elämänsä lopun suhteellisen rauhassa uskonnolliselta vainolta.
21. klassinen levytys
William Byrd:
Messut (1592-1595)
The Cardinall’s Musick
David Skinner
Andrew Carwood
Byrd Edition 5: The Masses (1999)
Gaudeamus CDGAU 206
19. musahaasterasti: Levy, jonka kannessa on eläin
Mistä: FLAC Presto Classicalilta
Kuuntele Spotifyssa
Byrdin messut syntyivät juurikin Essexissä, todennäköisesti säveltäjän katolisten ystävien pyynnöstä heidän yksityisiä jumalanpalveluksiaan varten. Niitä ei tietenkään julkaistu kaupallisesti vaan yksityisesti yksittäisissä stemmavihkoissa. Näin ne oli helpompi kätkeä kuin jos kyseessä olisi ollut koko teoksen sisältänyt nide. Lisävarotoimena nuotteihin ei painettu teoksen tai julkaisijan nimeä.
Nämä teokset ovat paljon riisutumpia kuin monet muut messut ja pienemmällä kokoonpanolla esitettäväksi tarkoitettuja. Ainakin tällä Cardinall’s Musicikin levytyksellä on vain yksi laulaja jokaista äänikertaa kohden, eli messusta riippuen 3-5 laulajaa. Messun eri stemmat onkin poikkeuksellisen helppo erottaa toisistaan, mikä tekee tästä varsin selkeää renessanssipolyfoniaa.
Koska latinankielisten messujen säveltäminen oli käytännössä kielletty 1550-luvulla, tuli genren perinteeseen äkillinen katkos. Siksi Byrdin messut ovat tavallaan hyvin vanhanaikaisia: ne ovat paljon velkaa yli 50 vuotta aiemmin vaikuttaneen John Tavernerin messuille. Ne eivät kuitenkaan ole enää aiempien teosten tapaan cantus firmus -messuja, jotka olisi rakennettu jonkin tunnetun sävelmän pohjalle. Sen sijaan ne perustuivat säveltäjän itse kehittämään teemaan, joka yhdistää kaikkia messun osia. Niitä osiakin oli enemmän kuin aiemmin Englannissa: Byrd lisäsi niihin manner-Euroopassa laajasti käytössä olevat Kyrie-osat.
Messujen alkusoitoiksi tälle levylle on otettu mukaan kolme Byrdin urkuteosta, mikä jaksottaa kokonaisuutta mukavasti. Ne olisivat saaneet kyllä olla lyhempiä, sillä nää nyt on sellaista tylsää urkumusiikkia, eikä jotain Widorin jännittävää urkumusiikkia. Itse messut ovat onneksi oikein miellyttävää kuunneltavaa. Pidän kuitenkin biisijärjestystä epäonnistuneena, koska itselleni tämä oli mielekkäin kuuntelukokemus kun laitoin messut äänimäärän mukaiseen nousevaan järjestykseen, niin että soundi muuttuu asteittain isommaksi.
Tässä messujen kuuntelemisessa on mulla yksi aika iso ongelma: en erota teoksia mitenkään toisistaan. Muutamassa erityistapauksessa säveltäjä on saanut aikaiseksi jonkun riittävän tarttuvan koukun tai massiivisen kuorokohdan, joka tekee teoksesta persoonallisen ja tunnistettavan. Ne ovatkin omia suosikkimessujani, mutta suurin osa näistä sävellyksistä muodostaa mielessäni lähinnä miellyttävän äänimaton. Niin on valitettavasti tämänkin levyn tapauksessa. Renessanssipolyfonia kuulostaa lähes aina hyvältä, mutta jää suurimman osan ajasta persoonattomaksi taustamusiikiksi.