Mitä isot edessä, sitä pienet perässä. Melkein tasan vuosi sitten Helsingin kaupunginkirjasto näytti kyseenalaista esimerkkiä ilmoittamalla, että keskustakirjasto Oodissa on tilaa kaikille kirjastoaineistoille ja asiakkaille paitsi fyysisille äänitteille ja heille jotka vielä käyttävät niitä siitä huolimatta että virtuaalinen tulevaisuusutopia on jo täällä. Espoon kaupunginkirjasto kenties inspiroitui tästä, ja halusi näyttää olevansa vielä ”innovatiivisempi” ja futuristisempi: siinä missä Helsinki sanoi että äänilevyjen paikka ei ole keskustakirjastossa, Espoo sanoi että niiden paikka ei ole missään kirjastossa.
Espoon kaupunginkirjaston johtoryhmä päätti 10.9.2019 ”luopua laajoista musiikkitallenteiden avokokoelmista ja lopettaa musiikkitallenteiden uutuushankinta vuodesta 2021 alkaen”. Yllä linkkaamani kirjastopalvelupäällikkö Miika Miettusen bloggaus jatkuu lauseella ”päätös saattaa äkkiseltään vaikuttaa radikaalilta ja järjettömältä” ja olisi myös voinut loppua siihen, koska tottahan se on. Päätös on järjetön vaikka sitä kuinka yrittäisi selitellä parhain päin.
On toki selvä, että kirjastosektorilla on reagoitava siihen että CD-lainaus on laskenut hurjasti huippuvuosistaan, ja Miettunen on oikeassa todetessaan että kirjastot ovat olleet ”pikemminkin hitaita kuin nopeita reagoimaan asiakaskäyttäytymiseen.” Tämä näyttää nyt kuitenkin johtaneen siihen että yhtäkkiä sitten ylireagoidaankin ja lujaa. Suhtautuminen muuttuvaan toimintaympäristöön näyttää olevan mustavalkoista ja harkitsematonta, vaikka kirjaston pitäisi muistiorganisaationa harjoittaa malttia ja kohtuutta mukautuessaan ympäröivään maailmaan.
Espoon päätös ei ole reagointia käyttäjien muuttuneeseen lainauskäytökseen, koska se ei ole mitenkään oikeassa mittakaavassa tuohon muutokseen: CD-lainausluvut laskevat tasaista alamäkeä eivätkä äkillisesti romahtaen. Mitään ”tänään ihmiset heittivät kaikki CD-levynsä roskiin ja kuuntelevat nyt vain Spotifyta” -mullistusta ei ole tapahtunut. Sellainen olisi ehkä oikeuttanut tällaisen äkkikäännöksen, mutta noin muuten kulttuuriperintöä vaalivan instituution tulisi käyttää äärimmäistä varovaisuutta jättäessään kokonaisia taiteenmuotoja kokonaan sivuun.
Tällainen on täysin hyväksyttävää toimintaa kaupalliselta toimijalta: jos Prisma, Anttila, Sokos ja muut haluavat poistaa musiikkiosastot kaupoistaan, siitä vaan. Kirjaston sen sijaan ei kuulu noudattaa tällaista logiikkaa, vaan olla nimenomaan sen täysi vastakohta. Se on suunnilleen ainoa vastapaino kaupallisille toimintapaineille, mitä yhteiskunnastamme löytyy. On täysin kestämätöntä että isoissa kaupungeissamme toimii lukuisia levykauppoja ja -yhtiöitä, joiden tuotteita joku selvästikin yhä ostaa, mutta osa kirjastoista haluaa ottaa mallia automarketeista.
Miettunen sanoo epäsuorasti, että Espoon kaupunginkirjasto päätti tarkoituksella palvella osaa asiakaskunnastaan aiempaa huonommin, mikä on todella outo ajatus asiakaskeskeisyyden aikakaudella. On sen myöntäminen toki rehellisempää kuin Helsingin johtajien käytös Oodin yhteydessä, kun oman musiikin äänittämistä ja Sibelius-akatemian taidemusiikin kokoelmaa pidettiin hyvänä kaupunginkirjaston äänilevyjen korvikkeena – eli käytännössä haluttiin sysätä omat asiakkaat toisen organisaation ongelmaksi.
Jos CD-levyille ei oikeasti olisi kysyntää kirjastoissa, tottakai ne pitäisi poistaa tai vähintäänkin laittaa varastoon (jälkimmäinen lienee Espoon levyjen kohtalo). Mutta näin ei ole. Espoon blogissa käytetään kätevästi lähinnä prosenttilukuja, jolloin asia tietenkin näyttää dramaattiselta ja päätös itsestäänselvältä. Suhteellinen muutos on ollut valtavaa, mutta se ei muuta sitä että levyjä lainataan edelleenkin runsaasti. Numeroita on kuitenkin helppo aina valita omia tarkoitusperiään tukemaan, joten niin minäkin teen nyt!
Valitsin otoksenomaiseksi tämän viikon (38/2019) Suomen viralliselta listalta HelMet-kirjastojen halutuimmat levyt ja listasin niiden varausjonot ja niteiden määrät (vain CD:t, vinyyleissä on vaatimattomammat jonot). Nämä lukumäärät koskevat siis koko HelMetiä eli luvuissa ovat mukana Espoon lisäksi myös Helsingin, Kauniaisen ja Vantaan kokoelmat ja asiakkaat.
Rammstein: Rammstein (Special Edition)
Varauksia 40, kappaleita 1
Rammstein: Rammstein
Varauksia 39, kappaleita 11
JVG: Rata/Raitti
Varauksia 36, kappaleita 12
Sanni: Trippi
Varauksia 63, kappaleita 12
Pyhimys & Saimaa: Olisinpa täällä
Varauksia 37, kappaleita 10
Ghost: Prequelle
Varauksia 8, kappaleita 1
Olavi Uusivirta: Skorpioni
Varauksia 30, kappaleita 9
Ainakaan minusta tämä ei näytä siltä että kukaan ei enää kuuntele CD-levyjä. Minusta tämä osoittaa ihan selvästi, että uusia levyjä tarvitaan edelleen kirjastoissa. Luvut ovat toki pieniä pääkaupunkiseudun asukaslukuun verrattuna, ja kenties juuri tuo väestörikkaus aiheuttaa niin pahan tilastoharhan. Siinä joukossa CD-levyjen lainaajat voivat vaikuttaa vähäpätöiseltä ryhmältä, mutta itse tuolle pienelle joukolle äänitteiden saatavuus kirjastosta merkitsee oletettavasti hyvin paljon.
Jotkut heistä eivät halua kuunnella streaming-palveluita, joillakin ei ole varaa niiden tilaamiseen, jotkut eivät osaa käyttää niitä, ja osa ei koskaan opikaan. Joku käyttää mielellään Spotifyta mutta haluaa silti lainata levyjä myös kirjastosta. Syitä on useita, mutta harveneva mutta uskollinen CD-levyjen lainaajajoukko on edelleen olemassa. Kirjastojen tehtävä tasa-arvoa edistävänä tahona on nimenomaan tarjota kulttuuria myös niille, jotka eivät pysty hyödyntämään kaupallista tarjontaa. Puhumattakaan siitä, että kirjaston on tarkoituskin tarjota palveluja jotka ovat rahallisesti kannattamattomia. Asiakkaiden tarpeisiin on vastattava, mutta myös silloin kun ne eivät ole pelkistettävissä helposti määrällistettäväksi kysynnäksi ja tarjonnaksi. Lainausluvut ovat tärkeä työkalu kirjastotyössä, mutta eivät ainoa huomioitava tekijä. Jos kirjastoon hankittaisiin vain kaikkein parhaiten lainaan menevää aineistoa, kokoelmat olisivat varsin suppeita.
Valtaosa kirjastojen levyistä ei tietenkään ole yhtä kysyttyjä. Koska kirjastojen äänilevykokoelmat ovat niin massiiviset, kokonaistilastoihin hukkuu paljon kaikkea merkittävää. Jos esim. kokoelmissa olisi vain alle 2 vuotta vanhoja pop-levyjä, niiden laina/levy -suhde olisi huikea. Paras esimerkki on tuo 40 varausta Rammsteinin erikoispainoksesta jota on vain yksi kappale koko HelMetissä. On siis aivan päätöntä lopettaa musiikkikirjastotoiminnan ”tuottavin” osa, eli uutuushankinta. Syntyy hyvin omituinen kuva päätöksenteon logiikasta: blogissa todetaan, että asiakkaat hankkkivat äänitteitä lainattavaksi ensisijaisesti varaamalla verkkokirjastosta (eikä käymällä selaamassa levyjä paikan päällä avokokoelmasta), mutta silti lopetetaan juuri niiden eniten varattujen levyjen hankkiminen.
Vanhemmalle populaarimusiikille, kansanmusiikille ja taidemusiikille on huomattavasti pienempi kysyntä, ja siinä mielessä linjaus ”laajoista musiikkitallenteiden avokokoelmista” luopumisesta saattaa ehkä olla jossain määrin perusteltua – riippuen tietenkin täysin siitä mitä laaja tarkoittaa. Onko se yli 100 levyä? Yli 1 000 levyä? Yli 10 000? Vertailun vuoksi Espoon suurin tämänhetkinen kokoelma Sellossa kattaa yli 28 000 CD:tä ja Helsingin (ja Suomen?) suurin kokoelma Pasilassa yli 30 000 levyä.
Äänitelainaus ei voi enää muodostaa samanlaista yleisten kirjastojen musiikkiosastojen toiminnan ydintä kuin aiemmin. On silti kirjaston tehtävä edelleen tarjota levytettyä musiikkia, koska kukaan muukaan ei tee sitä tasa-arvoisesti, maksuttomasti ja ylläpitäen kokoelmia jotka eivät ole taloudellisesti kannattavia. Vuosi sitten kerroin miksi CD-levy on valitettavasti paras väline tähän. Se ei pysty tavoittamaan läheskään niin monta asiakasta kuin olisi toivottavaa, mutta tavoittaa toistaiseksi aika monta kuitenkin. Äänitekokoelmista luopuminen vie ihan oikeilta asiakkailta pois jotain tärkeää ja korvaamatonta, eikä sitä saisi unohtaa kun tilastoja katselee. Kun kirjastotoimintaa syystäkin kehitetään, pitäisi muistaa kohtuullisuus eikä syöksyä ääripäästä toiseen hylkäämällä kokonaisia asiakasryhmiä.
Tapiolan kirjaston musiikkiosasto Espoossa. Se oli nuoruusvuosinani yksi tärkeimmistä uuden musiikin löytämisen paikoista. Tässä näkyy vuosi sitten reippaasti karsittu kokoelma.