Spotify
Lisää kama
laa musiikkia! Yritän listallani sietää erilaisuutta ja tuoda esille myös genrejä, joista en itse pahemmin pidä, jotta elektronisesta musiikista muodostuisi mahdollisimman kokonaisvaltainen kuva. 1990-luvun lopulla mainstream-trance nousi suosituimmaksi tanssimusiikiksi housen ohi, ja kaikkien puristien oli tietysti haukuttava sitä juustoiseksi ja särmättömäksi roskaksi, joka ei ole vakavastiotettavaa musiikkia. Myönnän itsekin syyllisyyteni!
Paul van Dykin kaltaiset DJ:t nostivat trancen suosioon tekemällä siitä aikaisempaa melodisempaa, kevyempää ja popimpaa. Tätä kaupallista trancea kutsuttiin eurotrancen lisäksi myös mm. melodiseksi tranceksi ja uplifting tranceksi, eikä minulla ole mitään hajua mitä eroa niillä on vai ovatko ne synonyymejä.
Eurotrance-kappaleet ovat hyvin kaavamaisia: aluksi rakennetaan tunnelmaa tuomalla pikkuhiljaa lisää elementtejä kappaleeseen ja nostatetaan fiilistä. Sitten tulee ”breakdown”-osuus jossa biitti tippuu pois ja juustoinen synamaalailu saa tanssijat keinumaan hieman odottavasti, kunnes nopeatempoinen rumpufilli huipentaa nostautuksen orgastiseksi kliimaksiksi. Trancen suosion kasvussa merkittävää oli myös naislaulajien tuominen hokemaan minimalistisia sanoituksia normaalisti instrumentaalin musiikin päälle. Tunnelmaltaan tällainen trance on hyvin euforista ja tunteellista verrattuna moneen muuhun konemusiikkiin.
Trancen suurmenestykseen vaikutti musiikillisen yksinkertaistamisen ja hedonistisen estetiikan lisäksi vahvasti myös huume- ja klubikulttuurin muutos. Ekstaasista tuli vuosien tauon jälkeen taas ykköshuume kun ns. ”Mitsubishi-pillerit” ilmestyivät markkinoille. Trance-musiikki sopi erityisen hyvin juuri tämän huumeen synnyttämien tunnetilojen kanssa yhteen. Trancea voi hyvinkin pitää nimenomaan ekstaattisena musiikkina.
Klubitoiminta muuttui trancen suosion kasvaessa koko ajan kaupallisemmaksi, aivan kuten itse musiikkikin. Alkuperäisessä 80- ja 90-luvun taitteen rave-kulttuurissa oli ollut kaaoksen ja vaaran tuntua kun skenet liikkuivat laillisen ja laittoman rajamailla ja mukana oli vahva, anarkokapitalistinenkin DIY-mentaliteetti. Melodinen eurotrance puolestaan assosioituu keskeisesti esimerkiksi Englannin suurklubeihin Cream ja Gatecrasher, jotka tekivät klubi-illoista suurta bisnestä. Klubikulttuurin läheinen suhde huumeisiin teki koko hommasta varmasti jonkun mielestä aika epäilyttävää kun huumeista tuli lähestulkoon osa hyväksyttyä liiketoimintaa.
Van Dyk itse on tietysti irtisanoutunut voimakkaasti kaikista huumeyhteyksistä, mutta hänen musiikkinsa sopi kuulemma täydellisesti ekstaasin kanssa yhteen. Hänen For an Angel -kappaleensa vuodelta 1998 oli yksi ensimmäisiä vuosituhannen lopun eurotrance-villityksen avainkappaleista. Hän oli julkaissut -kappaleen ensimmäistä kertaa jo 45 RPM -debyyttilevyllään (1994), mutta varsinainen hitti ja melodisen trancen edelläkävijä siitä tuli vuoden 1998 E-Werk Club Mixin muodossa. Kappaleen inspiraationa toimi van Dykin ja hänen tyttöystävänsä tapaaminen, mikä kuvastaa hyvin eurotrancen tunnepitoista ja euforista tunnelmaa.
Kuuntele myös: Paul van Dykin ohella 1990-luvun lopun merkittäviä mainstream-trancea soittaneita DJ:tä olivat mm. Paul Oakenfold, Sasha ja Tïesto. Osa heistä tosin soitti ennemminkin toista 90-luvun lopulla menestynyttä tyylisuuntausta, progressiivista trancea. Ishkur’s Guide to Electronic Music syyttää trancen kaupallistumisesta, tylsistymisestä ja suuresta suosiosta Robert Milesin ”dream trance” -hittiä Children (1995).
Lue lisää: Reynolds (2008): s. 439-443.
