Aihearkisto: Ikoniset musiikkivideot

Lista sadasta YouTube-ajan ikonisimmasta musiikkivideosta.

83. ikonisin video: Enrique Iglesias – Bailando (2014)

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Vierailevat artistit: Descemer Bueno & Gente De Zona
Ohjaus: Alejandro Perez
Ladattu YouTubeen: 11.4.2014
Näyttökertoja: 2 630 487 874 (9.11.2014)

Enrique Iglesias - Bailando (kuvankaappaus videosta)

Tällaisen listan yhteydessä on hyvä matkustaa oman länsimaisen kulttuurisen kuplansa ja mukavuusalueensa ulkopuolelle. Kun rupesin kartoittamaan potentiaalisia videoita, tutkin tarkkaan mm. listan YouTuben historian katsotuimmista videoista. Musiikkivideoita, joista en ollut aiemmin kuullut, tuntui yhdistävän yksi asia: ne olivat kaikki Latinalaisesta Amerikasta. YouTube on maailman ensimmäinen ihan oikeasti globaali musiikkimedia, joka asettaa nämä videot samalle viivalle angloamerikkalaisen popmusiikin kanssa kun kilpaillaan massasuosiosta. Mutta miksi tätä katsotuimpien videoiden listaa kansoittaa juuri lattarimusiikki eikä esimerkiksi k-pop, jonka globaali menestys tuntuu edelleen rajoittuvan Gangnam Styleen?

Onneksi IFPI julkaisi jokin aika sitten uuden tutkimuksen, joka selittää ilmiötä. Music Consumer Insight Report 2018 [PDF] paljastaa kaksi keskeistä tekijää: 1. Älypuhelimilla kuuntelu edustaa latinalaisessa Amerikassa suurempaa osaa musiikin kulutuksesta kuin missään muualla maailmassa (mikä ei tosin vielä kerro kuinka paljon niillä katsotaan YouTubea); 2. Latinalaisessa Amerikassa kotimaisen musiikin osuus musiikkimarkkinoista on poikkeuksellisen suuri. Yhdessä nämä kulutustottumukset johtavat siihen, että alueen popmusiikkia kuunnellaan YouTubesta varsin paljon verrattuna muuhun ei-englanninkieliseen musiikkiin. Kolmanneksi tekijäksi ehkä uskallan esittää Yhdysvaltojen suuren latinalaisväestön kulutusvoiman.

Koska tunnen tätä musiikkia niin huonosti, valitsin sieltä vain pari suosituinta mukaan puhtaasti katselumäärien perusteella. Jonkin verran katselin niitä muitakin ja yksi asia näyttää yhdistävän videoita: ne on kuvattu Latinalaisen Amerikan kaduilla, kansan keskuudessa. Oletan että tämä on osa kansallisylpeyttä ja paikallisromantiikkaa, jolla videoissa pyritään tekemään pesäeroa angloamerikkalaiseen musiikkiin. Kyseessä saattaa myös olla kansallisidentiteettiä laajempi latinalainen identiteetti: esimerkiksi Bailandon video on kuvattu Dominikaanisessa tasavallassa, vaikka kappaleen esittäjät ovatkin syntyjään Espanjasta ja Kuubasta.

Laulukielen lisäksi visuaalinen puoli tuntuukin olevan toiseksi tärkein identiteettikysymys näissä biiseissä, vaikka toki itse musiikkikin on ilmaisukieleltään lattarityylistä. Bailandossa ei ole visuaalisesti mitään mielestäni erityisen kekseliästä, vaikka toki isot tanssinumerot Santo Domingon kaduilla ovatkin näyttäviä, mutta se ajaa tehtävänsä oikeanlaisen ambienssin luojana. Joka tapauksessa koin, että tämä YouTube-ajalle ominainen kulttuurinen monimuotoisuus on tuotava esille tällä listalla vaikka en eurooppalaisena valkoisena miehenä olekaan kovin hyvä taho arvioimaan sen ikonisuutta.

84. ikonisin video: Viktoria Modesta – Prototype (2014)

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Ohjaus: Saam Farahmand
Ladattu YouTubeen: 12.12.2014
Näyttökertoja: 10 783 589 (7.11.2018)

Viktoria Modesta - Prototype (kuvankaappaus musiikkivideosta)

Listan pariin on hyvä palata jälleen musiikki- ja mainosvideoiden raja-aitoja rikkomalla (vrt. Brooke Candy ja QT). Ison-Britannian ”kontroversiaaliin sisältöön” keskittyvä tv-kanava Channel 4 lanseerasi vuonna 2014 Born Risky -kampanjan, jonka oli tarkoitus pönkittää kanavan imagoa haastavaa sisältöä tarjoavana ja vaikeita asioita käsittelevänä sisällöntuottajana. Kampanjan symboliksi valittiin pyörivä punainen kolmio, joka alunperin nähtiin 1980-luvun lähetyksissä silloin kun esitettävässä ohjelmassa oli järkyttävää sisältöä tai jotain muuta mistä katsojia haluttiin varoittaa.

Kampanjaan kuului myös pop-artisti Viktoria Modestan musiikkivideo Prototype, jonka omana sloganina oli ”forget what you know about disability”. Modesta on nimittäin ”maailman ensimmäinen amputoitu pop-tähti”, mikä herättää lauseena varsin ristiriitaisia tunteita. Kyllä, se on hyvä ettei jalan puuttuminen ole esteenä musiikkiuralle, mutta Modestan tapauksessa tuntuu siltä että se on hänen biisejään tärkeämpi asia. Toisaalta normeista poikkeaminen on iso taakka kenelle tahansa joka ei täytä kulttuurimme ulkonäköpaineita. Eikä se asia katoa mihinkään vaikka siihen ei itse kiinnittäisi huomiota. Ehkä Modesta on siis tehnyt ainoan mahdollisen itseään voimaannuttavan valinnan: ei yritä peitellä disabilityään, vaan tekee siitä abilityn.

Prototype-video toteuttaakin tätä periaatetta erinomaisesti. Se esittää Modestan jonkinlaisen vastarintaliikkeen symbolina yhteiskunnassa, jota hallitsee sen tarkemmin määrittelemätön fasistinen poliisivaltio. Hän on niin voimakas kapinan edustaja, että videossa jopa esitetään hänestä mallia ottanut marttyyri, joka on leikannut oman jalkansa irti poliittisena protestina. Enimmäkseen keskitytään kuitenkin Viktoria-tatuointien ottamiseen ja hänen logonsa raapustamiseen pulpettiin. Hahmolla on ilmeisesti tässä universumissa myös oma piirrosohjelmansa, jota jostain syystä voi katsoa tv:stä hirmuhallinnon alaisuudessa.

Siinä välissä Modesta esiintyy normaalin pop-tähden tapaan tanssikoreografian keskellä. Mukana on myös ”asiaan kuuluva” tähteä seksualisoiva alastonkohtaus, joka onkin rohkeinta koko videossa. Fasismia ja poliisiväkivaltaa nyt esitetään missä tahansa nykyään varsin kasuaalisti, mutta ”puolikkaan” jalan näyttäminen taitaa olla ennenkuulumatonta musiikkivideoissa. Modesta on myös seksisymboli – seksikäs ilman jalkaa. Tämä on ehkä koko videon voimakkain kannanotto.

Pian tämän jälkeen Modesta raahataan jonnekin kuulusteltavaksi ja sen sijaan, että hän vastaisi syytöksiin, hän vain käyttää överiä bling bling -proteesiaan heijastaakseen laservaloja kohti syyttäjiään. Jos kyseessä olisi tavanomaisempi, proteesi olisi varmaan paljastunut tässä vaiheessa konekivääriksi tai muuta vastaavaa. Nyt kuitenkin hypätään pois poliisikuulustelusta keskelle abstraktia taidetanssinumeroa, jossa Modesta roikkuu vaijereista ja esittelee metallista piikkiproteesiaan.

Mitä kappaleen sanoitukseen ja ennen kaikkea nimeen tulee, minkä prototyyppi (fiktionalisoitu) Modesta on? Musiikkivideo ei esitä amputaatiota heikkoutena vaan vahvuutena. Modesta ei ole muita huonompi koska hänellä ei ole toista kokonaista jalkaa. Hän on muita parempi juuri ”epätäydellisyytensä” takia. Asian voi tulkita metaforisesti: mikä fyysinen tai henkinen  sinulla onkaan, voit leikata sen pois ja saada jotain parempaa tilalle.

Biisin sanoman voi ajatella kuitenkin myös erittäin konkreettisesti ja mennä jopa transhumanistisen tulkinnan puolelle. Futuristinen sanoitus viittaa aika vahvasti siihen, että puuttuvan jalan tilalle voi oikeasti saada jotain parempaa. Ainakin The Alternative Limb Projectin Modestalle valmistamat proteesit ovat erittäin kauniita jo nyt. Toki tämä koskee teknologian edistyessäkin vain rikkaita maita ja henkilöitä, mutta ohitetaan nyt tämä ongelmakysymys tällä kertaa. Tulevaisuudessa voidaan todellakin olla tilanteessa, jossa jalan menettämisestä voi olla hyötyä koska tilalle tulee jotain mikä toimii tervettäkin jalkaa paremmin.

Proteesit ovat jo nykyäänkin todella hyviä, ja ”viallisen” jalan amputointi ja korvaaminen jollain ei-biologisella on monelle ihmiselle suuri elämänlaadun parannus. Myös Modesta on yksi heistä: hän ei menettänyt jalkaansa onnettomuudesa tai syntynyt ilman sitä, vaan kärsi elämänsä ensimmäiset 20 vuotta kivuista ja epämukavuudesta jotka johtuivat syntyjään sijoiltaan olevasta jalasta ja lonkasta. Kun hän lopulta sai vakuutettua lääkärit amputaation välttämättömyydestä, hänen elämänlaatunsa ja itsevarmuutensa kohenivat huomattavasti. Kenties videon päättävä (sekä Modestaan että Channel 4:n ohjelmistoon viittaavaa) teksti ”some of us were born to take risks” kertoo juuri tästä rohkeasta hypystä tuntemattomaan.

85. ikonisin video: QT – Hey QT (2015)

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Ohjaus: Bradley & Pablo
Ladattu YouTubeen: 25.3.2015
Näyttökertoja: 1 628 109 (6.9.2018)

QT – Hey QT (kuvankaappaus musiikkivideosta))

2010-luvun post-postmodernissa populaarikulttuurissa on väistämätöntä että syntyy PC Musicin kaltaisia ilmiöitä. Levy-yhtiö julkaisee popmusiikin karikatyyrejä: estetiikka on korostetun konsumeristista ja musiikki luonteeltaan överin söpöä. Pastellivärejä, korkealle pitch-shiftattuja vokaaleja ja lapsenkasvoisia artisteja, jotka ovat enemmän brändejä kuin laulajia. Musiikillisesti näistä projekteista voi olla vaikea löytää taiteellisia arvoja, mutta kyse ei olekaan musiikki- vaan performanssitaiteesta.

PC Musicin kantavia periaatteita on käsitellä jokaista artistiaan niin kuin kyseessä olisi iso mainstream-tähti, vaikka takana olisi vain yksi biisijulkaisu. Budjetit ovat kuitenkin aina varsin vaatimattomia, mikä käy hyvänä osoituksena siitä että nykyään halvallakin saa kalliin näköistä. Feikkiä ja aitoa on lähes mahdotonta erottaa toisistaan, eikä tarvitsekaan. PC Music ohittaa koko kysymyksen, samoin kuin toisen vanhentuneen vastakkainasettelun: kysymyksen hyvästä ja huonosta taiteesta.

Tarkemmin perehtymättä tätä musiikkia voisi luulla vain konsumeristisen popmusiikin parodiaksi tai satiiriksi, mutta se on turhan yksinkertaistava selitys, johon vasemmistolaisuuteen kallellaan olevan musiikkijournalismin on helppo sortua. Esimerkiksi Vicen Angus Harrison käyttää tästä QT:n videosta sanaa ”dystooppinen”, mikä on jo melkoinen mielikuvituksen loikka ja äärimmäisen subjektiivinen tulkinta, jolle on vaikea löytää mitään varsinaisia perusteita itse teoksesta.

PC Music on ajatusleikki, jossa musiikin tuotteistaminen viedään loogiseen ääripisteeseensä. Sen artistit ovat rehdisti fiktiivisiä ja yksi keskeisimmistä mysteereistä on kysymys siitä onko kyseessä oikeasti vain A. G. Cookin eri projektit, joissa ainoastaan keulakuvana oleva henkilö vaihtelee. Siitä ei kuitenkaan ole kovin helppo löytää mitään piikikästä tai ivallista, vaan kaikki viittaa siihen että kyse on ennemminkin konsumerismin juhlistamisesta. Tietenkin sitä voi sekä juhlistaa että kritisoida samanaikaisesti, mikä onkin se järkevin tarkastelukulma ilmiöön.

Paras esimerkkiartisti lienee Hannah Diamond, koska hänen biisinsä ovat riittävän huonoja. Esimerkiksi Hi sisältää kömpelösti rytmitettyä puhelaulua muovisilla digitaustoilla. Leimallisinta on kuitenkin kappaleen epämääräinen rakenne: PC Music -biiseissä ei ole selkeää säkeistö-kertosäkeistö-rakennetta ja niistä jää aina vähän keskeneräinen fiilis. Ne eivät kuulosta kokonaisilta pop-biiseiltä vaan lyhyitä videoinserttejä varten tehdyiltä aihioilta.

Biisinä toimivinta PC Musicia on ehkä LIZ:in When I Rule the World, mutta yhtiön kokonaisvaltaisen vision tiivistää kuitenkin parhaiten Hey QT, yksi YouTube-ajan onnistuneimmista tuotteistamisperformansseista. QT on energiajuoma ja artisti, joita ei voi erottaa toisistaan. QT-artisti on olemassa vain promotoimaan DrinkQT-juomaa, joka on Wikipedian mukaan ”semifiktiivinen”; varsinaista juomaa on siis tuotettu pieniä määriä promotarkoituksiin, mutta ei koskaan myyntiin. QT:n universumissa tämä juoma on tislattu suoraan artistin sisimmästä olemuksesta; prosessi, joka musiikkivideossakin näytetään.

Videon alkupuoliskossa kuvataan futuristista laboratoriota, jossa QT säätää juomansa kaavaa täydellisyyteen; jälkipuoliskolla matkitaan Gapin mainoksia. Tuotteistamiseen kuuluu YouTube-aikana luonnollisesti myös Beats-kuulokkeiden näkyvä esittely. Tämä Dr. Dren kuulokemallisto on muodostunut 2010-luvulla tärkeäksi tyylitietoisuden symboliksi, joka on esiintynyt todella tiuhaan musiikkivideoissa. Merkki on saanut osakseen aikamme anteliaimmat product placementit. Tällä listalla jo mainituista esittäjistä Die Antwoord ja Musta Barbaari ovat esitelleet sitä videoillaan, ja paljon on tulossa vastaan myöhemminkin.

PC Music on niitä harvoja musiikkeja, joista voi ihan rehellisesti käyttää sanaparia ”kaupallista paskaa”, koska se kuulostaa ja näyttää tarkoituksella sekä kaupalliselta että huonosti tehdyltä. Tavallaan tämä on harmi, koska ajattelisin että parhaiten nämä performanssit toimisivat, jos musiikki olisi niin hyvin tehtyä, että vaikkapa Hannah Diamondista olisi voinut tulla oikea pop-tähti, tai jos DrinkQT:sta olisi oikeasti voinut tulla suosittu energiajuoma.

Nyt PC Music oli tuomittu jäämään pienen piirin huviksi, Nuorgamin kaltaisen pop-älymystön lemmikiksi. Suurin osa tällaisesta metapopista jääkin performanssina puolitiehen, koska massasuosiota ei voi kunnolla käsitellä olematta massojen suosiossa. Toistaiseksi paras esimerkki tästä tällä listalla on ollut Kanye West, josta on ihan vahingossa tullut täydellinen YouTube-ajan metajulkkis.

Kenties QT-projektin osuvin pointti tuli kuitenkin artistin ohimenevyydestä; HeyQT:lle ei koskaan tullut jatkoa. Kuten asiaan kuuluu, DrinkQT:lle tehtiin myös oikea nettisivu, ja aivan yhtä paljon asiaan kuuluu ettei sitä ole enää olemassa nyt, vain kolme vuotta myöhemmin. Myös QT:n some-tilit hiljenivät jo 2016. Ehkä PC Musicin tarkoitus onkin nimenomaan tehdä mahdollisimman lyhytjänteisiä artisteja. Tuotteita, jotka ovat niin valmiita, etteivät ne voi ensimmäisen julkaisunsa jälkeen tehdä enää mitään muuta kuin kadota julkisuudesta.

86. ikonisin video: Musta Barbaari – Salil eka salil vika (2013)

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Ohjaus: Eino Manner
Ladattu YouTubeen: 20.8.2013
Näyttökertoja: 6 123 282 (28.8.2018)

Musta Barbaari – Salil eka salil vika (kuvankaappaus musiikkivideosta)

Cheek ja Musta Barbaari edustavat hyvin erilaista suomalaista maskuliinisuutta. Cheekille se on naisia, ryyppäämistä ja kallista luksuselämää; Mustalle Barbaarille se on salilla käymistä ja itsensä fyysistä kehittämistä. Myös Mustan Barbaarin sosioekonominen status on hyvin erilainen kuin Cheekillä: luksusauton ja smokin tilalla on sossun jono.

Suomalainen hyvinvointivaltio onkin luonut hyvin erikoiset rap-maailmat: huumekaupasta ja muista rikoksista räpätään Suomessa lähinnä vitsillä tai ainakin reilusti karrikoiden. Huipulla rahaa hankitaan Cheekin ja Elastisen puhtoisella oikeistoyrittäjyydellä, mutta karummissa oloissa arjessa tapellaan sosiaali- ja TE-toimistoja vastaan. Ei siis kilpailevia jengejä, kuten isossa maailmassa.

Mustan Barbaarin pitää bodata, että skinit eivät uskalla hyökätä kimppuun, ei siksi että kilpaileva huumediileri pelkäisi häntä. Cheek edustaa etuoikeutettua valkoihoista heteromiestä, Musta Barbaari ennakkoluulojen kohteeksi jatkuvasti joutuvaa vähemmistöä. Kuten biisissä räpätään, hänellä on Suomen vaikein duuni, olla musta mies.

Olisi mahdotonta kuvitella tällaista musiikkivideota Cheekin tai kenenkään muun valkoihoisen räppärin tekemäksi, vaikka kuinka bodaamisesta räpättäisiinkin. Siinä tanssii paidattomia miehiä niin lähellä toisiaan, että homofobia voisi varmaan iskeä konservatiivisemmassa henkilössä. Ajatellaan nyt perinteistä suomalaista ”maskuliinista” miestä: Pate Mustajärvi, Jouni Hynynen ja muut vastaavat suomirock-äijät ovat niin kaukana tästä kuin mahdollista.

Naisoletetun näkökulmasta tällainen macho-mieslauma voi varmaan olla hyvinkin uhkaava. Lopun yläosaton kohtaus kun muistuttaa aika paljon Grimesin Oblivionia, jossa hento artisti on bileissä, jossa paidaton miesjoukko tönii toisiaan ”huvikseen”, eli tavalla joka biisin kontekstissa on todella ahdistava. Toisaalta Mustan Barbaarin videossa juuri se konteksti on hyvin erilainen: on tietenkin eri asia tehdä tällainen video kulttuurisesti kaikkein etuoikeutetuimmasta asemasta (Cheek) kuin etnisen vähemmistön omanarvontunnon nostamisen näkökulmasta. Tässä biisissä ei myöskään sanota sanaakaan mitään seksuaalista, eikä Barbaari esineellistä riimeissään naisia muutenkaan samassa mittakaavassa kuin monet muut uhoamiseen ilmaisunsa perustavat räppärit. Ero Skandaalin Salikissa-videoon on melkoinen.

Mustan Barbaarin videoista Kuka pelkää pimeet olisi kyllä ollut visuaalisesti hienompi, ja se myös käsittelee rodun ja pakolaisuuden teemoja tehokkaammin. Sillä ei kuitenkaan ole biisinä riittävästi kulttuurista painoarvoa, että olisin voinut ottaa sen hyvällä omatunnolla mukaan tälle listalle. Artisti jäi kuitenkin lopulta yhden hitin ihmeeksi jääneeksi tähdenlennoksi, joten valinta ei voinut olla mikään muu kuin Salil eka salil vika.

87. ikonisin video: Cheek – Sokka irti (2012)

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Ladattu YouTubeen: 15.4.2012
Näyttökertoja: 7 506 300 (23.8.2018)

Cheek – Sokka irti (kuvankaappaus musiikkivideosta)

Cheek on kiistatta yksi YouTube-ajan ikonisimmista suomalaisista artisteista. Siksi olinkin ihan varma että häneltä pitäisi valita mukaan listalle useampi video, mutta jouduin jälleen pettymään Cheekiin. Haluaisin pitää hänen musiikistaan pelkästään siksi, että siitä ei saa pitää omassa kulttuurisessa kuplassani. Siis ihan vaan kiusallani. Yritykseni kuitenkin kaatuvat aina siihen, kuinka huono Cheek on. En ihan oikeasti haluaisi sitä, mutta niin se vain on.

En yleensä pidä sanasta ”huono” musiikin yhteydessä, enkä tässäkään tarkoita sillä esteettistä huonoutta;  ihan sama kuinka feikiltä tai ”kaupalliselta” Cheek kuulostaa, se ei minua kiinnosta. Ongelmani on siinä kuinka amatöörimäistä hänen musiikkinsa on teknisesti. Cheekillä ei ole hyviä riimejä eikä hyvää flow’ta, ja biisien taustat kuulostavat halvoilta ja muovisilta. Hänen musiikkinsa nyt vaan kuulostaa paljon huonommin tehdyltä kuin kenelläkään muulla suomalaisella valtavirran rap-artistilla. Petri Nygårdkin on taidokkaammin tehtyä, vaikka se on pelkkää huumorimusiikkia.

Edellinen kuulosti ehkä haukkumiselta, mutta ei se ollut sitä. Cheek ei ole oikeasti rap-artisti vaan punkkari. Tekee kaiken tosi huonosti, mutta uskoo omaan ylivoimaisuuteensa kaikesta huolimatta horjumattomasti (ei nyt sotketa tähän Cheek vs. Jare -kriiseilyä). Hän on rakentanut uransa tyhjästä itse, kuten kunnon kokoomuslainen, eikä välitä heittereistä pätkääkään. Siksi hän on varmaan hyvä idoli, ja jotenkin tosi suomalainen sellainen. Tee mitä teet, vaikka ihan huonosti, mutta pidä itseäsi silti aina parhaana.

Sama huonosti tekemisen meininki pätee Cheekin musiikkivideoihinkin. Niissä ei ole mitään mieleenpainuvaa, ei mitään mitä voisin hyvällä tahdollakaan kutsua ikoniseksi. Esimerkiksi Timantit on ikuisia selvästi yrittää tosi paljon tavoitella suuren maailman fiilistä, mutta näyttää Aurinkomatkojen mainokselta. Kun Cheekin videossa on smokki, se näyttää vuokratulta. Jos siinä on timanttikoru, se näyttää jäljennökseltä. Kaikki viestii menestyksen esittämistä, ei menestystä. Niinhän sen kuuluu mennäkin: menestys ei ole mikään objektiivinen arvo vaan kulttuurinen konstruktio. Jos ihminen uskoo olevansa menestynyt, hän on jo sitä.

Löysin lopulta yhden luontevan näkökulman Cheekin visuaalisuuteen: Sokka irti -musiikkivideossa käytetyn aavikkosodankäynnin estetiikan. Aina Desert Stormista lähtien sota ja aavikko ovat olleet kiinteästi yhteydessä toisiinsa globaalissa mediamaisemassa. Viimeistään 2000-luvun ”terrorismin vastaisen sodan” aikana siitä on tullut myös populaarikulttuurin kiinteä osa. Tematiikkaa on käytetty musiikkivideoissa runsaasti, mutta harvoin yhtä tökerösti kuin tässä videossa.

Biisi käyttää ahkerasti väkivaltaa ryyppäämisen vertauskuvana. Cheekin tyylitajuttomuudesta kertoo ehkä parhaiten se, että alunperin siinä piti olla laini ”pimee kuin Breivik, viilee kuin James Dean”. Nyt siinä vain verrataan shotin vetämistä Kurt Cobainin itsemurhaan. On toki mukana myös viittaus Tuntemattomaan sotilaaseen, koska koti, uskonto ja isänmaa. Videossa ajellaan maasturilla pitkin hiekkaa ja väistellään kämäisiä räjähteitä. Kyydissä Cheekillä on tietenkin vähäpukeisia naisia ja mustavalkoinen lippu, josta tulisi ihan ISIS mieleen, ellei siinäkin olisi povekkaan naisen siluetti. Onneksi autovalintakin on Jeep eikä Toyota Hilux tai Land Cruiser.