Tälläkin kertaa valitsen artistilta videon sieltä helpoimmasta päästä. Myös FKA twigs on kunnostautunut kokeellisten, jopa abstraktien, musiikkivideoiden julkaisemisessa. Sekä musiikillisesti että visuaalisesti haastava ja kiehtova kokemus on esimerkiksi Glass and Patron. Se sisältyy myös lyhytelokuvaan M3LL155X, joka on esimerkillinen YouTube-ajan pitkämuotoinen musiikkivideo. Listalle pääsi kuitenkin artistin katsotuin ja tunnistettavin video Two Weeks.
Video on minimalismin mestarinäyte. Siinä on vain yksi kuva, minkä ansiosta se on niin mieleenpainuva ja ikoninen. Kamera ei liiku koko videon aikana, ainoastaan zoomaa ulos saumattomasti. Tästä huolimatta videossa kuitenkin tapahtuu paljon ja se sisältää runsaasti yksityiskohtia joita ei ensinäkemällä huomaa. Ohjaaja Nabilin ideana oli tehdä liikkuva maalaus, ja sen taustaksi saatiinkin Twigsin ystävän videota varten tekemä maalaus, jonka edessä artisti esiintyy 15:nä kopiona.
Jostain syystä videosta näyttää tulevat katsojille melko universaalisti jotenkin ”egyptiläinen” fiilis, vaikka mitään tiettyä kulttuuria ei siinä yritettykään matkia. Ohjaajan mukaan tavoitteena oli haaremi, jonka keskellä se isoin FKA twigs hallitsee suvereenina kuningattarena. Ainakin kuningatar-twigsin kruunusta tulee mieleen ihan AaliyahQueen of the Damned -elokuvan vampyyrikuningatar Akashana.
Two Weeks toimii hyvänä esimerkkinä eräästä aiemmin mainitsematta jääneestä YouTuben edusta perinteiseen musiikkivideomediaan verrattuna: siinä sanotaan ”fuck” eri muodoissaan vaikka kuinka monta kertaa, mutta siitä ei ole silti tarvinnut tehdä sensuroitua versiota. Silloin 1990-luvulla kun kiroilu mainstream-musiikissa kunnolla löi läpi, musiikkivideoiden alkuperäisiä versioita piti odottaa jonnekin keskiyölle, koska MTV ei suostunut soittamaan niitä aikaisemmin.
YouTube on ensimmäinen johtava musiikkivideokanava, jolla sensuroimaton versio on aina se ensisijainen versio. Toisin kuin televisiossa, nyt valtaosa videon katsojista näkee sen juuri sellaisena kuin tekijät ovat tarkoittaneet. Toki esimerkiksi Vimeossa on mahdollista julkaista YouTubea graafisempia musiikkivideoita, joten ei tässä millään sensuurivapaalla vyöhykkeellä kuitenkaan olla.
Koko musiikkivideoiden historian ajan on ollut olemassa kahdenlaisia bändejä: tavallisia bändejä joiden musavideot ovat onnekkaita poikkeuksia lukuunottamatta puolipakolla tehtyjä mainoksia, ja sitten on erityisiä musiikkivideobändejä. Jälkimmäisillä on toistuvasti selkeä käsitys siitä miten ne haluavat esittää itsensä visuaalisesti, ja jokainen uusi bändin video on Tapaus. Yksi tärkeimmistä tällaisista videobändeistä YouTuben aikakaudella on olut eteläafrikkalainen Die Antwoord, jonka videoita luonnehtii katsojan hämmentäminen, ellei jopa shokeeraaminen. Muistan erittäin elävästi oman WTF-ensikontaktini yhtyeeseen Evil Boy -videon kautta vuonna 2010. Se on aika hyvin, ottaen huomion kuinka tiuhaan tahtiin internetiä selaillessa tulee vastaan WTF-hetkiä.
Yhtyeen videoissa on yleensä pimeää ja likaista, ja niissä esiintyy usein ihmisiä joilla on fyysisiä epämuodostumia, joiden vuoksi he eivät sovi valtavirtamedian kauneusihanteisiin. On vaikea sanoa, onko kyse hyväksikäytöstä vai erilaisuuden esilletuomisesta ja juhlistamisesta. High Snobietyssä on jokseenkin olennainen lista Ranking Die Antwoord’s Videos From Least to Most Disturbing. Antwoordista tekee keskeisen YouTube-bändi juuri se, että he kiinnittivät aluksi valtavirran suosion nimenomaan häiritsevillä visuaaleilla. Niillähän sitä saadaan viraalisuutta ja paljon klikkauksia!
Tälle listalleni yhtyeeltä kuitenkin päätyi uudempia videoita, joissa näkyy jo kasvavan globaalin menestyksen mukanaan tuoma kesyyntyminen. Valintani ovat siis tavallaan konservatiivisia; koska kyse on ikonisista musiikkivideoista, Antwoordin videografiasta listalle valikoituivat mukaan visuaalisesti harkituimmilta ja taiteellisesti kunnianhimoisimmilta vaikuttavat teokset. Kuten alussa sanoin, pelkällä shokkiarvolla ei listalle päästä.
Ugly Boyssa on silti kaksi nimenomaan YouTube-ajalle ominaista piirrettä: erityinen fiksaatio julkkiksista ja voimakkaat värit. Onhan se nyt helppo klikata videota jossa tietää olevan tuttuja henkilöitä: Jack Black, Marilyn Manson, Flea, Dita Von Teese ja Cara Delevingne heiluvat sinä yhdessä NINJAN ja Yo-Landin sekä vähemmän tunnettujen näyttelijöiden kanssa. Jälkimmäisiä edustavat mm. Spring Breakersissa esiintyvät ATL Twinsit sekä pian kuvausten jälkeen ammuttu tatuointiartisti Trigger, jolle video on myös omistettu.
Videota luonnehtivat voimakkaat kontrastit ja selkeät värikokonaisuudet. Musta, valkoinen, punainen ja kultainen esiintyvät upeasti rakennetuissa kuvissa. Ero on siis varsin merkittävä esimerkiksi kaksi vuotta varhaisempaan I Fink U Freekyyn, jonka mustavalkoisessa videossa on varsin saastainen tunnelma. Mutta mitä siihen kauneusnormeista poikkeamiseen tulee, lienevät nämä molemmat videot ja kappaleet kuitenkin varsin empaattisia asian suhteen. Lauletaanhan niissä mm. ”I fink u freeky and I like u a lot”, ”I love my ugly boy” ja ”ugly on the skin / but you’re lovely from within”.
Ugly Boyssa viesti ehkä tulee kuitenkin visuaalisesti yksiselitteisemmin esille, koska se on visuaalisesti niin kaunis; se ei aseta erilaiselta näyttäviä ihmisiä epäilyttävään ympäristöön. Huomionarvoinen on myös esimerkiksi Blackin hahmo, jonka kasvoista puolet on maskeerattu arpiseksi. Useimmilla videon hahmoista on myös tatuointeja ja kehomaalauksia, eli kai tässä ihan hyvällä asialla ollaan, vaikka toteutus nyt ei varsinaisesti olekaan tehty niiden ”rumien” ihmisten ehdoilla vaan etuoikeutettujen artistien PR:n lähtökohdista.
Antwoordin videoissa on paljon samaa kuin Aphex Twinin 1990-luvun ”tarkoituksellisen rumissa” teoksissa. Erityisen helppoa yhteys on havaita juuri Ugly Boyssa, koska sen kantava melodinen elementti on sample Aphex Twinin kappaleesta Ageispolis, ja Aphex Twinin logokin esiintyy videossa ahkerasti. Video synnytti myös melko korkealentoisen salaliittoteorian siitä että itse Richard D. James esiintyisi siinä blackfacessa. Foliohattu päässä voi ruveta tulkitsemaan myös videon numerologiaa: 6, 8, 23, 27 – mitä tämä kaikki tarkoittaa?
YouTuben merkitys musiikkivideoiden teknologisessa kehityksessä ei ole rajoittunut pelkästään levitysmenetelmiin, vaan se on mahdollistanut myös täysin uudenlaisten taiteellisten visioiden toteuttamisen. Aiempaa paremman saatavuuden ja kuvanlaadun lisäksi etenkin interaktiivisuus ja virtuaalitodellisuus ovat yhä vahvemmin läsnä palvelun musiikkivideoissa.
Korkeimman profiilin todiste tästä löytyy Björkiltä, jonka Vulnicura-levyn singlestä Stonemilker ei tehty tavanomaista videota, jonka voi vain laittaa pasiivisesti pyörimään telkkariin. Sen sijaan siitä tehtiin 360 asteen panoraama, VR-tuettu immersiivinen kokemus, jossa katsoja saa omalla katseellaan (tai VR-lasien puuttuessa hiirellään) seurata tai olla seuraamatta Björkiä kävelemässä ja laulamassa rannalla. Jotta katsojalla olisi oikein kunnolla valinnanvaraa, artisti esiintyy videolla monena kappaleena. YouTuben lisäksi videota pystyi katsomaan myös erityisellä VR-applikaatiolla iOS- ja Android-älylaitteilla. Ensi-iltansa se sai kuitenkin New Yorkin MoMA:n Björk-näyttelyssä.
Video kuvattiin samalla islantilaisella rannalla, missä Björk alunperin kirjoitti biisin tekstinkin. Sanoitus on kirjoitettu sulkeutuneelle ihmiselle, josta kertoja yrittää saada jotain tunnereaktiota esille (”lypsää kiveä”). Björk ja ohjaaja Huang tavoittelivat videon riisutulla otteella tematiikkaan sopivaa intiimiyttä. VR:n ansiosta katsoja ”jakaa” saman tilan artistin kanssa kaksistaan. Lisäksi kappaleesta tehtiin videota varten pelkän jousitaustan sisältävä miksaus, jonka minimalistisuus pakottaa katsojan/kuulijan keskittymään Björkin elekieleen ja ääneen. Miksaus on suunniteltu nimenomaisesti 3D-ympäristöä varten, tavoitellen tunnetta siitä että katsoja on jousiorkesterin keskellä. Stereona kuunnellessa pitää tyytyä kuvittelemiseen.
Stonemilker oli yksi ensimmäisistä valtavirta-artistien videoista, joka toteutettiin tällä teknologialla. Uusimmasta teknologiasta aina kiinnostunut ja tinkimättömällä avantgarde-asenteella varustettu Björk olikin hyvin luonteva artisti tällaiselle uraauurtavalla videolle. Erityisen videosta tekee myös se, että uutta teknologiaa ei käytetty itsetarkoituksellisena gimmickinä, vaan toteutustavan valinta perustui kappaleen luonteeseen. Teknologiaa ei käytetty katsojan vieraannuttamiseen vaan osallistamiseen, ja korostamaan taideteoksen tunteisiin vetoavaa luonnetta.
Ohjaus: Dave Meyers & the little homies
Ladattu YouTubeen: 30.3.2017
Näyttökertoja: 515 226 419 (14.7.2018)
Jatketaan ongelmallisilla teoksilla! Mitä enemmän olen katsonut tätä videota, sitä enemmän olen alkanut katua sen ottamista mukaan listalle. Mutta tässä se on, koska kyse on kuitenkin visuaaleista; Humblessa on typerät lyriikat, mutta video on todella hieno. Sen tosin sanon että ensimmäisessä luonnoksessa tämä oli sijan 70 hujakoilla, mutta se on ärsyttänyt minua jokaisella kuuntelulla entistä enemmän ja hilautunut koko ajan alaspäin.
The Conversationin artikkeli havainnollistaa hyvin Humblen valefeminismiä, joka on sanoituksen ongelmallisin elementti. Päällimmäinen asia mikä biisin sanoista kuitenkin jää mieleen, on miesoletettu hokemassa ”bitch” 40 kertaa. Ja sitten Lamar höpisee jotain siitä että on kyllästynyt katselemaan photoshopattuja naisoletettujen kehoja. Mitä jos vaan laulaisit siirappivoileivistä ja antaisit ihmisten päättää itse omista kehoistaan, ja siitä kuka ja miten niitä saa katsella?
On toki vaihtelua, että rap-videossa näytetään meikkaamattomat (tai todennäköisemmin kevyesti meikatut) kasvot ja takapuoli jossa on venymisjälkiä, mutta molemmat näytetään nimenomaan Lamarin katseen kohteina, joiden tarkoitus on miellyttää miestä. Eli korvataan yksi ulkopuolelta saneltu kauneusihanne toisella. Lamar onnistui kantaaottavuudessa huomattavasti paremmin Alright-videolla joka osui täydellisesti yhteen Black Lives Matter -liikkeen kanssa. Nyt kun olen saanut rageni pois alta, keskitytään niihin videon ansioihin. Katotaan sitä vaikka äänettömällä ja laitetaan joku ihan toinen biisi soimaan.
Humblesta puhuessa on hyvin vaikea välttää sanaa ”ikoninen”, koska se sisältää niin paljon mieleenpainuvia ja symboliikalla ladattuja kuvia. Kulunein kulttuuriviittaus on loputtomasti musiikkivideoissa jo nähty tulkinta viimeisestä ehtoollisesta, joskin tällä kertaa Lamariin tarkentunut kuva tärisee hervottomasti reunoillaan. Tämä värisevä kuva onkin yksi monista videon käyttämistä kekseliäistä tekniikoista, joihin kuuluu myös esimerkiksi kalansilmälinssin käyttö.
Vähemmän tunnistettava viittaus on esimerkiksi kohtaus jossa Lamar ojentaa sinappia ohi ajavan auton matkustajalle, Grey Pouponin mainoksen tapaan. Sitten on artisti paaviksi pukeutuneena, artisti kaljujen miesten seassa, artisti pää palavana, ja kaikkea sellaista. Mieleenpainuvia kuvia joista saa hienoja stillejä, ja joista tämän videon tunnistaa välittömästi vielä vuosienkin päästä.
Ohjaus: Kanye West & Eli Linnetz
Ladattu YouTubeen: 1.7.2016
Näyttökertoja: 33 064 110 (8.7.2018)
Kun sanoin, ettei tälle listalle pääse pelkän some-kohun avulla, niin en suinkaan tarkoittanut sillä että nämä videot eivät saisi olla lainkaan kontroversiaaleja ja ongelmallisia. Eettisiä kysymyksiä herättää esimerkiksi Kanye WestinFamous-musiikkivideo, jossa kuvataan kuuluisuuksien näköisiä silikoninukkeja alasti sängyssä oikean Westin kanssa. Poptähtien lisäksi joukossa ovat mm. George W. Bush, Donald Trump ja Bill Cosby, eli hyvin kanyewestmäisellä provolinjalla liikutaan. Taiteellisena inspiraationa videolle toimi Vincent Desiderion maalaus Sleep. Eettisesti kestävässä ja laillisessa taiteen tekemisessä kenenkään näköisyyttä ei kuitenkaan käytetä ilman lupaa, mutta tässä tapauksessa niin on tehty.
West oli aluksi tarkoituksellisesti hiljaa siitä, ketkä videossa ovat nukkeja ja ketkä eivät, koska osa teoksen pointtia oli kyseenalaistaa sitä missä määrin mediassa esitetyt julkkikset ylipäänsä kuvataan aitoina ihmisinä. Osa teoksen voimasta tulee siitä kuinka epämukavalta sen katselu tuntui silloin kun ei vielä tiennyt ketkä videolla ovat todella niitä ihmisiä joilta he vaikuttavat. Nuket nimittäin näyttävät todella eläviltä, mitä korostetaan liikuttamalla niiden rintakehiä ”hengityksen” tahdissa ja soittamalla nukkumisääniä kuten kuorsausta ja tuhinaa. Video haastaa siis myös katsojan moraalikäsitykset.
Suurin kohu ei kuitenkaan syntynyt videosta vaan kappaleen lyriikoista, joissa West laulaa siitä miten hän ”teki Taylor Swiftistä kuuluisan” (jos et muista: ”Imma let you finish”) ja siitä, onko hänellä vielä joskus mahdollisuus harrastaa seksiä Swiftin kanssa: ”I feel like me and Taylor might still have sex / why? I made that bitch famous”. Kammottavasta sanoituksesta ja kyseenalaisesta toteutuksesta huolimatta Famous on varsin toimiva kommentaari YouTube-ajan kuuluisuuskulttuurista. Eikä tämä biisinä oliskaan millekään listalle päässyt, arvioin tässä pääasiallisesti visuaaleja.
Jonkun Werner Herzogin – tai minun – on tietysti ihan liian helppo hehkuttaa tätä mestariteokseksi koska olemme kulttuurisesti etuoikeutetuimmassa asemassa. Sitten jää esimerkiksi Lena Dunhamin tehtäväksi huomauttaa, että videossa ei ole feministisestä näkökulmasta kauheasti kehuttavaa. Naisoletetut julkkikset on nimittäin kuvattu tässä selvästi paljastavammin, rinnat näkyvästi esillä. Sekin voisi tietenkin olla osa toimivaa statementia, jos sen takana ei olisi pelkkiä julkisuutta mansplainaavia setiä. Stephanie Smith-Strickland on ehkä löytänyt kritiikissään tasapainoisimman näkemyksen videon eri tulkintojen väliltä.
Ajallemme ominaista on myös videon VHS-henkinen retrotyyli. Se sopiikin hyvin muiden Westin ja Eli Linnetzin ohjaamien The Life of Pablo -levyn videoiden sekaan, sillä myös Fade rakentuu samanlaisen kasarihenkisen retroilun pohjalle. Famous on kuitenkin se joukon rupuisin esimerkki ja vaikuttaa jonkun stalkkerin salaa julkkisorgioiden jälkeen kuvaamalta, kuin joltain pienen budjetin found footage -kauhuelokuvalta. Toisaalta video alkaa ja loppuu taivaassa, väreilevästä kuvasta pilvien yläpuolelta, aivan kuin jostain viime vuosituhannen new age -mainosvideosta. Ehkä videon tarkkailija onkin taivaasta laskeutuva julkisuuden suojelusenkeli? Molemmat tulkinnat ovat toki allegorioita, sillä sekä stalkkeri että enkeli ovat tässä (sosiaalisen) median vertauskuvia.
Famous on tämän listan pisin video, 10 minuuttia ja 36 sekuntia. Se on ainoa poikkeus mielivaltaiseen sääntööni, jonka mukaan videoiden tulee kestää alle kymmenen minuuttia. Olen tehnyt tämän linjauksen, koska tarkoituksenani on listata nimenomaan lyhytmuotoisia musiikkivideoita, koska pidän juuri niitä YouTube-ajalle leimallisina. Pitkiä, yleensä monta kappaletta sisältäviä videoita, on tehty MTV:n kulta-ajoista lähtien, eivätkä ne varsinaisesti sovi listan teemaan. Eivät ne edes olisi kunnolla vertailukelpoisia lyhyempien, yhteen popkappaleeseen perustuvien, videoiden kanssa.
Otetaan esimerkiksi vaikkapa Westin mittakaavaltaan kunnianhimoisin musiikkivideo, Runaway (2010): se on kyllä visuaalisesti upea, mutta se olisi ihan hyvin voitu tehdä vaikka 20 vuotta sitten (siis esteettisestä näkökulmasta, en tarkoita erikoisefektejä). Videon nimikkokappaleesta tehty lyhyempi 4½-minuuttinen promoklippi täyttäisi tietysti listani pituuskriteerit, mutta se ei olisi silloin kokonaisteos.
Myös Famousin varsinainen biisiosuus on lyhyt, alle kolme minuuttia. Sen jälkeen kamera liikkuu karmivassa hiljaisuudessa julkkisten ympärillä kunnes saadaan hyvinkin kauhuelokuvamaiset ”lopputekstit”, joissa kiitetään videolla esiintyvien nukkejen esikuvia siitä että ovat kuuluisia. Sen jälkeen kuullaan lyhyt coda, jossa koko nukkeinstallaatio näytetään ilman VHS-filtteriä. Lopuksi West itse herää nukkejen keskeltä ja kamera tarkastelee pilvien ylle syttynyttä taivaallista valoa.
