1001 klassista levytystä: Claudio Monteverdin madrigaalit

Teen tällä viikolla kuunteluhaasteen hengen vastaisesti ja kuuntelen itselleni tuttua musiikkia. Tähän on kaksi syytä. Ensinnäkin minusta alkoi tuntua, että haasteen takia muut projektini hidastelevat liikaa, joten syntyi ajatus klasariprojektin ja kuunteluhaasteen crossoverista. Toiseksi, tämä haastekohta oli muutenkin vaikea. Olen viime vuodet keskittynyt tutustumaan nimenomaan ennen vuotta 1700 sävellettyyn musiikkiin ja minun alkaa olla jo hyvin vaikeaa löytää jotain sellaista mistä en olisi aiemmin kuullut. Vaikka löytäisinkin entuudestaan vieraan säveltäjän, musiikki olisi kuitenkin tyylillisesti hyvin tuttua.

Kaiken lisäksi kyseessä on vieläpä levy, jonka omistan jo entuudestaan, sillä ostin sen 1001 klassista levytystä varten jo jokin aika sitten. En kuitenkaan osta levyjä pelkästään projekteja varten, sillä niiden pitää myös sisältää musiikkia josta tiedän joka tapauksessa pitäväni. Claudio Monteverdin (1567-1643) madrigaalien tapauksessa ostospäätös ei tuottanut mitään hankaluuksia, sillä hän on yksi suosikkisäveltäjistäni. Vaikka en tätä levyä ole aiemmin kuunnellut, muita levytyksiä sitäkin enemmän

Monteverdi on todennäköisesti tärkein renessanssin ja barokin taitekohdan säveltäjä. Hänen pitkän uransa varhaisimmat motetit ovat vielä puhdasta renessanssia, kun taas viimeiset oopperat ovat jo täyttä barokkia. Hänen merkityksestä musiikin historiassa kertoo esimerkiksi se, että hän on vanhin säveltäjä, jolta on valittu 1001-kirjaan enemmän kuin kaksi teosta (yhteensä 6). Parhaiten säveltäjän oman kielen ja uuden aikakauden kehityksen kuulee kuuntelemalla hänen madrigaalejaan, joita on olemassa koko uran varrelta – yhteensä 161.

Monteverdin madrigaaljit julkaistiin yhdeksässä eri kirjassa 65 vuoden aikana, eli niihin mahtuu hänen uransa koko kirjo. Kaksi ensimmäistä kirjaa olivat nuoruudenteoksia oppivuosilta Cremonasta (1587-1590) ja seuraavat neljä Mantovan vuosilta (1590-1612), jolloin Monteverdi löysi oman äänensä ja muodostui yhdeksi tärkeimmistä vuosisadan vaihteen musiikillisista uudistajista. Viimeiset kolme, joista yhdeksäs julkaistiin postuumisti (1651), ovat kypsältä kaudelta Venetsiasta (1612-1643).


Claudio Monteverdi: Madrigali concertati (Tragicomedia, 1993)20. klassinen levytys

Claudio Monteverdi:
Madrigaalit (1587-1651)

Tragicomedia
Stephen Stubbs, chitarrone, kitara ja johto

Madrigali concerati (1993/2007)
Teldec / Das Alte Werk 2564 69857-4

11. musahaasterasti: Musiikkia, joka on sävelletty ennen vuotta 1700
Mistä: CD Presto Classicalilta
Saatavuus yleisten kirjastojen Finna-tietokannassa
Kuuntele Spotifyssa


1001 levytykseen on valittu otosmaisesti 14 madrigaalia, jotka mahtuvat yhdelle CD-levylle. Tragicomedia-yhtyeen levy Madrigali concertati sisältää teoksia seitsemännestä (1619) ja kahdeksannesta (1638) madrigaalien kirjasta. Lisäksi mukana on ciacona Zefiro Torna vuoden 1632 Scherzi musicali -kokoelmasta. Tämä valinta on kaikkea muuta kuin itsestäänselvä, koska esimerkiksi Cambridge Companion to Monteverdissä musiikintutkija Tim Carter pitää nimenomaan Mantovan ajan madrigaaleja keskeisimpinä.

Tuota kirjaa lukemalla minulle syntyykin mielikuva, että musiikkityylin normatiivisen elinkaaren käsitettä (ks. The Beatles) voi hyvin käyttää myös Monteverdin madrigaalien selittämiseen: varhaistuotanto (Cremona) edustaa konservatiivista vanhojen tyylien imitointia, keskituotanto (Mantova) sitä kaikkein innovatiivisinta osastoa, ja myöhäistuotanto (Venetsia) uudistumista välttävään tyyliin palaamista, mutta tällä kertaa kokemuksen ja iän tuomalla viisaudella.

Juuri Mantovan hovi oli se paikka ja kausi, jolloin Monteverdi oli mukana uudistamassa musiikillisia muotoja. Erityisesti kolme asiaa vaikuttivat hänenkin sävelkielensä kehitykseen: soololaulun, orkesterisoiton ja näyttämötaiteen merkityksen kasvu kaupungin kulttuurielämässä. Varhaistyöt ovat a cappella -teoksia lauluyhtyeelle, mutta myöhäisemmissä madrigaaleissa on solistisia osioita, itsenäisiä soitinosia, ja joskus jopa dramaturgisia elementtejä – madrigaalien teksteinä käytettiin aikansa maallisia runoja, ja osa Monteverdin kirjoista oli rakenteeltaan hyvinkin narratiivisia.

Cambridge Companion nostaa tästä narratiivisuudesta esimerkiksi kahdeksannesta kirjasta löytyvän Non havea febo ancoran eli Lamento della ninfan, joka sisältyy myös Tragicomedian levytykseen. Siinä menetettyä rakkauttaan surevan nymfin hahmo on sävelletty omaksi äänekseen. Giovanni Battista Rinuccin teksti on siis jaettu eri rooleihin: sopraanon lisäksi siinä on kolme mieslaulajaa persoonattoman kertojan osassa. Soololaulun merkitys kasvoikin barokin aikana polyfonisia lauluyhteitä tärkeämmäksi suurelta osin juuri narratiivisuuden ja näyttämömusiikin vuoksi: jotta teoksessa voitaisiin musiikillisesti esittää erottuvia hahmoja, tulee jokaisen hahmon vastata yhtä ääntä ja laulajaa. Samalla yksittäisen esiintyjän tulkinta tekstistä nousi tärkeäksi: tapa esittää teksti riippuu siitä miten laulaja tulkitsee esittämänsä hahmon.

Monella tapaa madrigaaleissa oli siis jo elementtejä, joista ooppera syntyi. Monteverdi olikin yksi tuon taiteenmuodon pioneereista, ja hänen Orfeonsa (1607) vanhin ooppera, jota nykypäivänäkin esitetään ja levytetään säännöllisesti. Orkesterimusiikin syntyyn taas vaikuttivat madrigaalien ja oopperoiden alkusoitot, sinfoniat. Myös teosten keskellä alkoi olla lauluttomia kohtia, joiden aikana yhtyesoitto nousi pelkkää säestystä isompaan rooliin. Madrigaalien kuunteleminen isompana projektina on siis antoisaa, ja siksi on vähän sääli että 1001-kirjaan ei ole valittu mitään laajempaa levytyskokonaisuutta.

Kaikki Monteverdin madrigaalit ovat levyttäneet ainakin Concerto Italiano ja La Venexiana, mutta ihan niinkään pitkälle ei tarvitse mennä. Les Arts Florissantsin kolmen levyn projekti (2014-2017) jäsentyi hienosti juuri Monteverdin elämänvaiheiden ympärille: jokainen CD edustaa yhtä kaupunkia säveltäjän uralla. Ei Tragicomediankaan levytys huono ole, eikä minua haittaa, ettei se sisällä yhtä innovatiivista musiikkia kuin esimerkiksi viides madrigaalien kirja. Tämä musiikki herättää minussa hylkimistä lähinnä vain teatraalisimmillaan: silloin kun madrigaalit siirtyvät tekstiä puhelaululla eteenpäin vieviin resitatiiveihin, niistä ei oikein saa irti mitään kun ei ymmärrä sanoja. Ja koska kyse on madrigaaleista eikä esimerkiksi oopperasta, teoksiin ei kuulu mitään visuaalista elementtiä joka auttaisi immersiossa.

1001 klassista levytystä: Francisco Guerrero ja sodan äänet

19. klassinen levytys

Francisco Guerrero: Battle Mass (kansikuva)Francisco Guerrero:
Missa de la batalla escoutez (1582)

Westminster Cathedral Choir
His Majestys Sagbutts and Cornetts
James O’Donnell, johtaja

Battle Mass (1998)
Hyperion CDA 67075 / Helios CDH55340

Kuuntele/osta:
Finna (yleisten kirjastojen kokoelmat)
Presto Classical


Yksi soitinmusiikin historian keskeisistä kiistakysymyksistä on ollut se, onko musiikki abstrakti taiteenmuoto, joka ei viittaa mihinkään itsensä ulkopuolella, vai voiko se tai tulisiko sen kuvata jotain ulkomusiikillista. Vastakkainasettelu oli vahvimmillaan 1800-luvun romanttisessa musiikissa, jolloin syntyivät termit absoluuttinen musiikki ja ohjelmamusiikki. Ensin mainittua edustivat silloin etenkin abstraktit sinfoniat, ja jälkimmäistä narratiiviset sinfoniset runot.

Ilmiö on kuitenkin paljon vanhempi, koska jo renessanssissa sävellettiin kuvailevaa soitinmusiikkia. Tällainen imitaatio alkoikin jo laulumusiikin valtakaudella: laulutekniikoilla, ihmisäänen ominaisuuksilla ja sanojen rytmityksellä matkittin ulkomusiikillisia ääniä. Esimerkiksi Josquinin frottolassa El Grillo nopeasti lauletut lyhyet tavut matkivati rytmiltään laulun nimikkoeläimen, heinäsirkan, siritystä.

Eihän se tietenkään heinäsirkalta oikeasti kuulosta, varsinkaan nykyaikana, kun kaikki maailman äänet voidaan toistaa uskollisesti tallenteilta. Kyse ei kuitenkaan ole koskaan ollut siitä, että jotain ei-musiikillista ääntä on yritetty matkia mahdollisimman tarkasti, vaan siitä että se on ollut inspiraation lähteenä säveltäjille. Esimerkiksi linnunlaulu on todennäköisesti innoittanut musiikintekijöitä niin kauan kuin musiikkia on ollut olemassa.

1500-luvulla yhdeksi tärkeimmäksi ulkomusiikilliseksi imitaation kohteeksi muodostui sodankäynti. Aiheesta tehtyjä teoksia kutsuttiin yleensä italian taistelua tarkoittavan san mukaisesti battagliaksi, tai sen vieraskielisellä vastineella. Renessanssin aikana ne olivat enimmäkseen laulumusiikkia, koska soitinmusiikki ei ollut vielä saavuttanut täyttä kukoistustaan. Tunnetuja battaglia-lauluteoksia olivat mm. Matthias Werrecoren La Battaglia Taliana ja Mateo Flechan La Guerra.

Kenties kuuluisin battaglia-laulu oli kuitenkin Clement Janequinin chanson Escoutez tous gentilz (tunnetaan myös nimillä ”La bataille de Marigna” ja ”La Guerre”) vuodelta 1529. Ajan hengen mukaisesti se oli puolestaan inspiraationa monille myöhemmille sävellyksille. Syntyi siis imitaation imitaation imitaatioita. Tanssirytmejä noudattavan instrumentaaliversion sen teemoista sävelsi esimerkiksi Claude Gervaise vuonna 1557 (Pavane et gaillarde de La Guerre).

Siinä vaiheessa kun Janeqinin laulu päätyi Francisco Guerreron (1528–1599) messun valmistusaineeksi (1582), taistelun äänistä ei ollut enää juuri mitään jäljellä. Vaikka taisteluun viitataankin messun nimessä, se ei liity mitenkään sodankäyntiin. Nimi vain tuli messun cantus firmuksesta, kuten renessanssissa oli tapana.

Pitää ehkä perua aiemmat ennakkoluuloni Espanjasta toisen luokan klassisen musiikin maana, kun vastaan on jo tullut ainakin Cabezon, Morales ja Victoria. Guerrero oli joukosta se joka asui kaikkein eniten Espanjassa. Hän ei samalla tavalla kiertänyt Eurooppaa, etenkin Italiaa, kuten muut edellä mainitut. Guerrero teki lähes koko uransa Sevillassa. Tästä huolimatta hän oli ehkäpä kaikkein suosituin säveltäjä latinalaisessa Amerikassa.

Tässä levytyksessä on messulle poikkeuksellisesti soitinsäestys. Levyä voi siis suositella lämpimästi etenkin heille, joita puhdas a cappella -musiikki ei jaksa innostaa. Tätä musiikkia on tuskin esitetty kirkollisessa messussa tässä muodossa, mutta ratkaisulle on silti perustelut sevillalaisessa esitysperinteessä. Siellä kirkkomusiikista tehtiin usein soitinsovituksia, joita katedraalin palkkalistoilla olevat muusikot soittivat kirkonmenojen oheistoiminnoissa.

Soittimet ja soittajien määrä on valittu huolellisesti aikalaisdokumenttien perusteella. Esittävän ensemblen nimestä voi jo päätellä, että nämä eivät ole järin nykyaikaisia instrumentteja: His majestys sagbutts and cornetts. Kuten ajan musiikissa yleensä muutenkin, kyse on puhallinsoittimista, pasuunan varhaisesta esiasteesta sekä sinkistä, joka ei siis ole sama asia kuin trumpettia edeltänyt kornetti. Lisäksi levyllä kuullaan nokkahuilua, skalmeijaa (muistuttaa lähinnä oboeta) ja dulziania (fagottia); kaiken taustalla soi kamariurku. Soittimien rooli on kuitenkin varsin hillitty ja laulu on aina ehdottomassa pääosassa. Ne täydentävät silti toisiaan hienosti: vaskien metallinen mutta juhlava sointi ja kirkas kuoropolyfonia yhdistävät tähän levytykseen kaikki renessanssimusiikin parhaat puolet.

Varhaisbarokin aikana 1600-luvulla lauletut battagliat vähenivät radikaalisti ja ulkomusiikillisia ääniä ryhdyttiin imitoimaan pääasiallisesti soittimilla. Tämä laaja-alainen muutos liittyi mm. viulun kehittymiseen ja orkestereiden kasvuun. Yksi imitoinnin mestareista oli Heinrich Ignaz Franz von Biber (1644-1704), jonka Sonata Representativassa (n. 1669) viulisti matkii mm. seitsemän eri eläimen ääniä, hyvin pitkälti Saint-Saënsin Eläinten karnevaalin hengessä.

Biberin 10-äänisessä Battaliassa (1673) kuulee paljon laulumusiikkia selvemmin, mitä siinä yritetään imitoida. Toiseksi viimeisessä osassa viulun jousien puisen kääntöpuolen taputtaminen kieliä vasten imitoi aivan selvästi miekkojen kalsketta. Kiinnitän huomiota erityisesti myös riitasointuiseen toiseen osaan, jossa soitetaan monta eri kansansävelmää päällekkäin. Biberin mukaan tämä kuvastaa sitä miten humalaiset baarissa laulavat omia laulujaan toisista välittämättä. Tämä ei liity suoranaisesti sodankäyntiin, mutta kai sitä voi ajatella myös kuvastamaan kansojen välisiä ristiriitoja.

Muita tärkeitä battaglia-instrumentaaleja sävelsivät mm. Andrea Gabrieli (Battaglia à 8 per strumenti da fiato) ja William Byrd (The Battell). Barokin aikana tämä sävellysmuoto kuoli pois samalla kun soitinmusiikki muuttui muutenkin abstraktimmaksi ja irtaantui imitaatiosta säveltämisen keskeisenä metodina. Tilalle tuli teoreettinen – ja kirjaimellisesti klassinen – muodon korostaminen.

Tämä muutos koski kaikkea kuvailevaa musiikkia, mutta luulen, että erityisesti battaglioiden jääminen historiaan johtui myös laajemmista kulttuurisista muutoksista. Sodan sosiologiakin on varmasti muuttunut, mutta en tunne asiaa sen tarkemmin. Se kuitenkin vaikuttaa selvältä, että jos barokin aikaan sotaan on voitu liittää eettisiä hyveitä kuten kunnia ja urheus, 1900-luvun taidemusiikki kuvaili lähes pelkästään laajamittaisen sodankäynnin kauhuja.

Sodan äänet alkoivat kuitenkin tehdä paluuta länsimaiseen taidemusiikkiin romantiikan aikakaudella: kuuluisimpana esimerkkinä Tšaikovskin 1812-alkusoiton (1890) instrumentaatioon kuului oikeita tykkejä. Modernissa maailmansotien ajassa sota taas on kuulunut mm. futuristien manifesteissa ja Šostakovitšin tuotannossa. Näihin myöhempiin sota-aiheisiin teoksiin palataan tässä projektissa kuitenkin myöhemmin useaan otteeseen.