Avainsana-arkisto: mobiiliteknologia

95. ikonisin video: St. Vincent – Digital Witness (2014)

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Ohjaus: Chino Moya
Ladattu YouTubeen: 31.1.2014
Näyttökertoja: 7 664 135 (13.6.2018)

St. Vincent - Digital Witness (kuvankaappaus musiikkivideosta)

St. Vincentin musiikkivideo Digital Witness on kuin 2010-luvulle päivitetty versio Fritz Langin Metropolis-elokuvasta. Mustavalkoisen ekspressionismin tilalla vain on pastellinsävyinen minimalismi. Perinteisten duunareiden (keltaiset haalarit) lisäksi tässä on mukana myös ihan yhtä mekaanista ja yksitoikkoista työtä tekevät palvelualojen valkokaulusduunarit (turkoosit haalarit). Artisti itse näyttelee vähäeleisesti nykyajan Maschinenmenschiä.

Metropolis-yhteys luo loogisen linkin myös Queenin Radio Ga Gaan (1986). Päällisin puolin biiseissä ja videoissa ei tunnu olevan hirveästi samaa, koska Queen ilmiselvästi ylistää teknologiaa, St. Vincent vain kritisoi. Mutta yhteisen syntipukin molemmat saavat televisiosta: Queen harmitteli visuaalisen kulttuurin ylivaltaa ääneen nähden, kenties nimenomaan viittauksena musiikkivideoiden ja ulkoisen imagon merkityksen kasvuun MTV-aikana. Paradoksaalisesti toki, koska Queen oli yksi musiikkivideotaiteen tärkeimmistä pioneereista ja sen suosion suurimmista hyötyjistä.

Freddie Mercury lauloi rakkaalle radiolleen ”stick around ’cause we might miss you / When we grow tired of all this visual”. St. Vincent on huomattavasti radikaalimpi: ”People turn the TV on and throw it out the window, yeah”. Tämä näkemys kuullaan kuitenkin vasta lopussa, sillä sitä ennen lause kuuluu muodossa ”People turn the TV on it looks just like a window”. Ensimmäisellä toistokerralla tämä vielä yhdistyy hyvin ajoitetusti kuvaan toimistorakennuksesta, jossa ei ole ikkunoita. Koska eihän niitä tarvita, jos kaikki voivat katsoa ulos älylaitteensa näytöstä!

TV:n sijaan St. Vincentin pääasiallisena kritiikkin kohteena onkin jakamisen kulttuuri ja todellisuuden kokemisen entistä vahvemmin (sosiaalisen) median kautta välillisesti, eikä omien aistien kautta välittömästi. Tällainen uuden teknologian paheksuminen on tietenkin ominaista kaikille sukupolville, niin MTV:n kuin YouTubenkin ajan ihmisille. Vaikka St. Vincentin lyriikka onkin ilmiselvästi kärjistävä ja poleeminen, siitä välittyy turhan vahvasti tunkkainen ja luddiittinen ”ennen oli kunnollista” -asenne, joka herää vanhassa polvessa aina kuin nykyajan nuoret tekevät jotain käsittämätöntä. Biisiin tehdyn videon voima onkin siinä, että se saa pöhkön sanoituksen vaikuttamaan fiksulta. Voisikin sanoa että teoksen terävin yhteiskunnallinen kommentaari tulee juuri sen visuaalisesta tyylistä eikä niinkään lyriikoista.

Videon ohjaaja Chino Moya ei itse mainitse Metropolista inspiraation lähteenä, vaan Jevgeni Zamjatinin romaanin Me (1927), Neo Rauchin maalaukset, valokuvaajat Josef Schulz ja Elad Lassry, sekä ehkä hieman yllättävämmin Playmobil-lelut ja sarjakuvat. Surrealistiset maisemat saatiin aikaiseksi poistamalla tietokoneella oikeasta madridilaisesta lähiöstä talojen ikkunat, puut, jalankulkijat ja kaiken muun epäkliinisen ja liian kontrolloimattoman. Näin syntyi dystooppinen maisema, joka kuvaa yksinkertaistettua maailmaa josta puuttuu kaikki persoonallinen, mikä estää tehokasta työntekoa pääoman hyväksi.

Kyllähän tähän kokonaisuuteen lyriikatkin liittyvät, mutta musiikkivideo laajentaa käsittelyn yhteiskunnallisesti relevantille tasolle. Ei juuri mikään uusi teknologia ole itsessään huono tai hyvä asia, kyse on lähes aina siitä miten sitä käytetään ja omistetaan. Tämä video kuvaa sellaisia olosuhteita, joissa teknologiaa käytetään tasapäistävänä massahallinnan välineenä. Jos se kuulostaa länsimaisesta näkökulmasta vainoharhaiselta, niin ajatelkaa sitten vaikka Kiinaa ja sitä, että teknologisesti mikään ei estä (mutta ei myöskään edellytä) koko maailman muuttamista samanlaiseksi.

10 elämäni tärkeintä musiikkikirjaa

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Elektronisen listan edellistä sijoitusta kirjoittaessani innostuin listaamaan Facebookiin 10 elämäni tärkeintä musiikkikirjaa, mutta listasta tuli niin pitkä että tämä blogi on sittenkin luontevampi paikka sille, joten hieman laajensin ja viimeistelin tekstiä ja siirsin sen tänne.

Kyse ei siis ole välttämättä kirjallisesti ansioituneista teoksista vaan kirjoista, jotka ovat ratkaisevalla tavalla muuttaneet suhdettani musiikkiin. Olen tutustunut kaikkiin näihin teoksiin 2010-luvulla, ja suhteeni musiikkiin onkin muuttunut valtavasti näinä viitenä vuotena. Se on heijastunut suoraan myös tähän blogiin, ja tapaani kirjoittaa musiikista. Jos siis haluatte jotain syyttää siitä, että blogini on muuttunut harvoin päivittyväksi tl;dr-esseekokoelmaksi, syyttäkää näitä kirjoja.

Bibliografiset tiedot löytyvät täältä.

1001 Classical Recordings You Must Hear Before You Die

Tämän kirjan ansiosta opin kuuntelemaan klassista samalla järjestelmällisyydellä kuin populaarimusiikkia. Opin käyttämään HelMet-musiikkivarastoa ja metsästämään juuri oikeita levytyksiä klassisista teoksista. Ennen tätä en vain yksinkertaisesti pystynyt keskittymään vakavasti klassisen musiikin kuunteluun, koska perfektionismini ei antanut minun kuunnella mitä tahansa levytyksiä.

Bromell, Nick: Tomorrow Never Knows – Rock and Psychedelics in the 1960s

Tämän kirjan ansiosta opin viimein arvostamaan Beatlesin, Rolling Stonesin ja Bob Dylanin musiikkia. Siihen asti olin pitänyt heitä maailman yliarvostetuimpina artisteina (mitä he ehkä ovatkin), mutta tämän luettuani tajusin miten 1960-luvun lopun psykedeelinen kulttuuri muutti musiikin ja länsimaisen yhteiskunnan suuntaa peruuttamattomasti. Se myös vahvisti käsitystäni siitä, kuinka länsimainen sivilisaatio tarpeettomasti rajoittaa henkistä kehitystään pitämällä osaa itse kehittämistään kemikaaleista tabuina. Bromellin käyttämä kaksoistietoisuuden käsite oli kantavana teemana listan sijoilla 32, 31 ja 30.

Bull, Michael: Sounding Out the City

Tämän kirjan ansiosta aloin suhtautua uudella tavalla mobiiliteknologiaan ja taustamusiikin rooliin kaupallisessa kaupunkikulttuurissa. Kirja käsittelee Walkmanin käyttöä, mutta lukukokemuksesta teki erityisen antoisan se, että samalla pystyi pohtimaan miten se soveltuu 2010-luvun yhteiskuntaan, jossa musiikki on levittäytynyt ennenkuulemattoman laajalle. Olen kirjoittanut kirjasta esseen.

Kernfeld, Barry: What to Listen for in Jazz?

Tämän kirjan ansiosta opin ymmärtämään jazzin rakennetta ja kuuntelemaan sitä analyyttisesti – mikä ei suinkaan sulje pois musiikin kuuntelusta seuraavaa nautintoa ja tunnereaktiota, vaan jazzin tapauksessa nimenomaan mahdollisti sen. Kirjassa oli mukana myös biisinäyte-CD ja runsaasti nuottiesimerkkejä. Tästä alkoikin tapani tutustua uuteen musiikkiin (pääasiallisesti klassiseen) monimediallisesti, lukemalla tekstiä ja nuotteja samalla kun kuuntelen.

Moisala, Pirkko (toim.): Kansanmusiikin tutkimus – Metodologian opas

Kansanmusiikin tutkimus; kansikuvaTämä kirja on listan merkittävin, mikä on perin yllättävää, koska se on ainoa näistä, jonka olen joutunut lukemaan. Yleensä lukemisen liittäminen tentteihin ja opintopisteisiin on paras tapa tappaa oppimisen ilo, mutta tämä tenttikirja oli suuri nautinto, joka on kanssani loppuelämäni. Kansanmusiikin tutkimus kyseenalaisti suunnilleen kaiken mitä kuvittelin tietäväni musiikista, joten en tiedä edes mistä aloittaa Se mitä pidämme länsimaisessa populaari-musiikissamme itsestäänselvänä, on vain kapea historiallinen ja alueellinen suikale ihmiskunnan musiikista. Toki se koskettaa useampaa ihmistä kuin mikään aiempi musiikkikulttuuri, mutta se edustaa vain pientä osaa siitä mitä kaikkea musiikki voi olla.

Opin ymmärtämään, että klisee musiikista ”universaalina kielenä” on huuhaata. Edes länsimaisten ”sivistyskielten” rajat ylittävä nuottikirjoitus ei päde muuhun kuin länsimaiseen musiikkijärjestelmään. Musiikin ja kielen vertailu on muutenkin hyvin kyseenalaista, mutta yksinkertaistaen niitä kuitenkin yhdistää se, että molemmat ovat kulttuurisidonnaisia merkitysjärjestelmiä. Vieraan kulttuurin musiikkia ei voi sen paremmin ymmärtää kuin vierasta kieltäkään. Siksi lupaavasti alkanut kansanmusiikki-innostukseni lopahtikin: tuntui väärältä kuunnella musiikkia tuntematta sen synnyttänyttä kulttuuria.

Tässä pari yksityiskohtaa, jotka erityisesti palautuivat mieleeni kirjaa selaillessani: Timo Leisiön seligregaatti-käsite sai minua ymmärtämään skenen/alakulttuurin/uudisyhteisön merkitystä, kun taas Heikki Laitisen ansiosta ymmärsin levytyksen, teoksen ja esityksen välisen perusteellisen eron; levytysten saavuttama ylivoimainen asema kulttuurissamme on sumentanut musiikillisen kokemuksen monimuotoisuutta, mikä on tietysti vain pieni osa koko yhteiskunnan läpäisevää mediallistumista.

Laitinen myös kuvailee artikkelissaan varsin eksoottista tutkimusmetodia, kuvitteellisia kenttäretkiä, jossa parhaan tutkijan tiedon mukaan kuvitellaan olevansa tutkittavan musiikin syntysijoilla ja -ajoissa. Olen käyttänyt menetelmää ahkerasti etenkin top 100 -listalla, vaikka minun onkin vaikea pitää sitä uskottavana tieteellisenä metodina. Nämä olivat vain helpoimmin mieleen muistuneet yksityiskohdat, tärkeämpää kirjassa oli kokonaisvaltainen musiikillisen maailmankuvan ja asenteen muutos.

Negus, Keith: Popular Music in Theory

Tämän kirjan ansiosta opin irti vanhanaikaisesta jaosta ”epäkaupalliseen taiteeseen” ja ”kaupalliseen viihteeseen”. Sain nykyaikaista perspektiiviä Theodor Adornon ajatuksiin, mikä tasapainotti hienosti hänen elitististä ja seksististä setämäisyyttään. Pääasiallisesti tämä oli Simon Frithiä käsittelevien osuuksien ansiosta.

Pääasiallisesti Adornon, Frithin ja Leisiön ajatusten pohjalta kirjoitin Neljä musiikkia -juttusarjan, jota voi pitää monessa mielessä Melomaanikon käännekohtana. Se oli eräänlainen synteesi kaikesta siitä mitä luin ja opin musiikista vuosina 2010-2012, ja siitä lähtien olen kirjoittanut paljon aiempaa harvemmin, pitemmin, perusteellisemmin ja rönsyilevämmin – tavalla, jota ei tiukasti määriteltynä voi oikeastaan enää pitää bloggaamisena.

Plotkin, Fred: Classical music 101 – a complete guide to learning and loving classical music

Tämän kirjan ansiosta opin kuuntelemaan länsimaista taidemusiikkia; kiinnittämään huomioita yksityiskohtiin, joiden avulla lyhytmittaisen populaarimusiikin piirissä kasvaneena kuulijana sain otteen suurimuotoisista sävelteoksista. Löysin klassisen musiikin sielun ja opin kuuntelemaan sitä tunteella. Sen jälkeen siitä kuitenkin puuttui vielä itselleni välttämätön diskografinen järjestelmällisyys, johon auttoi listan ensimmäinen kirja.

Revill, David: The Roaring Silence – John Cage, A Life

Tämän kirjan ansiosta opin suhtautumaan kaikkeen ääneen, ja elämäänkin, uudella tavalla. Kaikki ääni on musiikkia, jos sitä sellaisena kuuntelee. Ja koska hiljaisuutta ei ole olemassa, olen koko ajan musiikin ympäröimä. Mutta John Cage, kenties historian väärinymmärretyin säveltäjä, meni tätäkin pidemmälle. Hän ei tehnyt eroa eri taiteenlajien välille, eikä taiteen ja muun elämän välille.

Sillä ei ole merkitystä, onko kukkien kasteleminen tai drinkin tekeminen musiikkia tai mitään muutakaan taidetta. Kukkien kasteleminen on yhtä tärkeä kokemus kuin parhaankin taideteoksen kokeminen. Kaikki tapahtuva on elämää, ei asioita tarvitse jakaa taiteeseen ja ei-taiteeseen. Jokainen tietoinen hetki tässä maailmassa on ääretön kokemus, johon sisältyy koko kaikkeus. Jokainen hetki on uusi, kaunis ja ainutkertainen, eikä mikään ole banaalia tai merkityksetöntä. Jokainen hetki on musiikkia. Yksikään ääniaistimus tai muukaan kokemus ei ole turha. Kaikkeen, mitä teen, panostan yhtä paljon intohimoa kuin rakastamani musiikin kuuntelemisen. Vain siten voin elää täysillä tämän lyhyen maallisen taipaleeni.

Tämä, listan ainoa elämäkerta, ei oikeastaan siis ollut minulle musiikkikirja, koska Cagen ajatuksilla on mielestäni enemmän yhteistä tietoisen läsnäolon ja zenin kuin musiikin teorioiden kanssa. Kirja oli keskeisin lähde listan sijalla 33.

Rodgers, Tara: Pink Noises – Women on electronic music and sound

Tämän kirjan ansiosta opin lukemaan musiikkijournalismia ja musiikin historiaa sukupuolen näkökulmasta, ja kyseenalaistamaan patriarkaaliset totuudet etenkin elektronisesta musiikista – kirja olikin tärkeä inspiraatio top 100 -listalleni. Olen sivunnut aihetta omassa bloggauksessaan.

Strinati, Dominic: An Introduction to Theories of Popular Culture

Tämä kirja sai minut suhtautumaan populaarimusiikkiin osana kapitalistisen talousjärjestelmän tuotantokoneistoa. Adornon omia tekstejä ei hullukaan jaksa lukea, mutta Strinatin kirjan luku Frankfurtin koulukunnasta (ja Esteettisen teorian johdanto) tiivistivät adornolaisen ajattelun minulle tajuttavaan muotoon. Myös feminististä populaarikulttuurin tutkimusta käsitellyt luku oli vaikutusvaltainen.

Musiikkiteollisuuden ekologinen jalanjälki

Julkaistu , kirjoittanut
2

Tällaisena tiedostavana elämäntapailonpilaajana olen jo pitkään miettinyt mitkä ovat maanisen musiikkiharrastukseni mahdolliset ympäristövaikutukset. Viimeksi kun yritin selvittää asiaa, siitä ei tuntunut olevan mitään tietoa missään. Tämä oli luultavasti vuonna 2008 koska nyt löysin lukuisia vuonna 2009 aiheesta julkaistuja tutkimuksia. Pääsin siis viimein perehtymään asiaan ja julkistan löydökseni, koska joku muukin on varmaan miettinyt asiaa ja turhautunut tiedon puutteeseen.

Kirjoitukseni tarkoituksena ei ole sen enempää tarjota musiikin kuluttajille synninpäästöä kuin syyllistääkään heitä. Tavoitteena on tieteellinen objektiivisuus! En tässä silti mitään suuria paljastuksia tee, vaan kaikki sanomani on suhteellisen helppo todentaa googlaamalla – tuolla tiedonhakumenetelmistä luotettavimmalla. Eli ei tällä oikeasti ole mitään tekemistä tieteen ja objektiivisuuden kanssa, vaikka ihan oikeisiin tutkimuksiin viittaankin.

Aloitan sillä helpoimmalla ja tutkituimmalla jutulla, eli äänitteiden ja niiden hankkimisen ympäristövaikutuksilla. Suurin osa aiheeseen liittyvistä bloggauksista ja muista kirjoituksista viittaa Weberin, Koomeyn ja Matthewsin Microsoftille ja Intelille tuottamaan tutkimukseen The Energy and Climate Change Impacts of Different Delivery Methods (2009, PDF). He saivat erilaisille musiikkialbumin hankintatavoille seuraavanlaiset hiilijalanjäljet:

1. Fyysisestä levykaupasta ostettu fyysinen CD: 3200 g CO2-ekv.
2. Nettikaupasta ostettu fyysinen CD (lentokoneella): 2400 g
3. Nettikaupasta ostettu fyysinen CD (rekalla): 2100 g
4. Ladattu albumi poltettuna CD-R:lle (kotelossa): 1250 g
5. Ladattu albumi poltettuna CD-R:lle (ilman koteloa): 600 g
6. Ladattu albumi: 400 g

Lähde: Weber, Koomey & Matthews (2009)

Lue loppuun →

Shufflen vallankumous

Julkaistu , kirjoittanut
2

Jatkan vielä Simon Reynoldsin Retromanian (2011) käsittelyä, koska siitä riitti liikaa juttua yhteen bloggaukseen. Shufflen vallankumous ei ole Reynoldsin oma termi vaan olen johtanut sen hänen kirjastaan sekä John Richardsonin artikkelista Satunnaisuuden vallankumouksen markkinointi: Applen iPod Shuffle (Lähikuva 3/2006). Shufflen vallankumouksen konseptiin sisältyvät ainakin seuraavat teknologiset innovaatiot ja musiikinsosiologiset ilmiöt:

1. Satunnaistoisto musiikkisoitinten perus- tai jopa oletustoimintona.
2. Kuuntelun luonne on mobilisoitunut.
3. Soitinten tallennuskapasiteetti on niin iso että ihmiset voivat kantaa mukanaan enemmän musiikkia kuin ehtivät elämänsä aikana kuunnella.
4. Netissä on laittomasti saatavilla suuri osa kaikesta levytetystä musiikista.

Kyse ei ole siis vain musiikin kuuntelusta satunnaisessa ja pirstonaisessa järjestyksessä vaan myös siitä millaisissa tilanteissa ja millä laitteilla musiikkia kuunnellaan, sekä siitä että musiikin tarjonta on käytännössä ääretöntä. Tätä kaikkea on luontevaa kutsua shufflen vallankumoukseksi koska shufflessa tiivistyy kaikki se keskittymätön satunnaisuus mikä luonnehtii länsimaista nykykulttuuria laajemminkin.

Reynoldsin shufflen vastaisen argumentoinnin keskiössä on ajatus siitä että nämä innovaatiot ovat johtaneet kuuntelijoiden liian suureen voimaantumiseen taitelijoiden kustannuksella. Kyse on siis kirjaimellisesti vallan kumoamisesta artisteilta kuulijoiden hyväksi. Keskeisintä tässä ei ole sinänsä levyjen rajoittamaton jakelu verkossa vaan itse tallenneformaatin ja kuuntelutottumusten muutos. Waretettua levyä kun voi teoriassa kuunnella monella muullakin tavalla, mutta laajempana ilmiönä nettipiratismi on johtanut siihen että musiikkia kuunnellaan enemmän kuin koskaan mutta ilman suurta keskittymistä tai emotionaalista investointia.

iPod shuffle: Life is random; Applen mainospropagandaa

Lue loppuun →

Michael Gira vs. Internet, 2. erä

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Swans-vokalisti Michael Giran yhden hengen sota Internetiä vastaan jatkui Korjaamolla järjestetyn Folks-festivaalin lauantai-illassa. Tapahtuma oli aika suora livevastine Swansin tuoreimmaille julkaisuille. Eivät ne samoja biisejä siis sisältäneet, mutta levylle upotetut pyynnöt siitä että levyä ei ripattaisi ja levitettäisi netissä olivat nyt muuttuneet keikkapaikalle levitetyiksi lapuiksi ja välispiikiksi. Alla ei ole sanatarkkaa käännöstä, mutta tulkitsin että keskeinen ajatus oli tässä:

”Älkää kuvatko kännykkäkamerallanne tai muuten tallentako tätä keikkaa. Tämä on vain teille, tässä ja nyt. Älkää jakako videota tai kuvia tästä keikasta Internetissä.”

Michael Gira; promokuvaSinänsä olen kyllä ihan samaa mieltä, että keikkojen kuvaaminen on aika typerää, varsinkin huonolaatuisella kännykkäkameralla. Se tosiaankin estää olemasta läsnä keikalla ja keskittymästä siinä hetkessä tapahtuvaan musiikkikokemukseen. En ole omaksunut tätä nykyään melko vakiintunutta tapahtumien medialisoitumista (jonka voisi kai kääntää myös välineellistymiseksi): asioista pitää olla digitaalinen tallenne että kokee olleensa paikalla, sen sijaan että omin aistein hankittu kokemus ja muisto riittäisivät. Siksi olen itsekin luopunut keikkakuvaamisesta jo ajat sitten. En kuitenkaan vakuuttunut tavasta jolla Gira ilmaisi oman mielipiteensä.

Aivan yhtä hyvin Gira olisi voinut kieltää ihmisiä puhumasta toisilleen, humaltumasta tai kirjoittamasta jutusta musablogeihin koska nekin estävät kuulijaa olemasta läsnä keikalla. Päihteistä voi tietysti olla eri mieltä, että lisäävätkö vai vähentävätkö ne läsnäoloa, tai että mitkä päihteet korostavat läsnäolon tunnetta ja kokemusta ja mitkä ovat ”keinotekoisia” kokemuksia jotka johtuvat vain kemiasta.

Musablogin mainitsin siksi, että vaikka en valokuvaakaan keikkoja, omaa läsnäoloani niillä usein häiritsee tämän blogin olemassaolo. Minun on vaikea käydä keikoilla, kuunnella levyjä, lukea kirjoja tai katsoa elokuvia ilman että mietin koko ajan mitä kirjoittaisin niistä blogiin. Blogin lopettaminen ei auttaisi mitään, koska sitten miettisin vain että pitäisi perustaa blogi johon voisin kirjoittaa. Eihän minulla kirja- ja elokuvablogia (vielä) olekaan. Pelkkä Internetin olemassaolo ja sen potentiaali muuttaa tapaani kokea taidetta.

Olen sitä mieltä, että hyvän ”keikka-arvostelun” lukija saa ihan yhtä autenttisen kuvan keikan tapahtumista kuin jos hän katselisi kuvia tai YouTube-videoita siitä keikasta. Kaikki nämä ovat median kautta vääristyneitä dokumentteja menneestä tapahtumasta. YouTube-video ehkä antaa ”objektiivisemman” kuvan siitä mitä keikalla tapahtui, mutta hyvä kirjoitus keikasta vai antaa ”objektiivisemman” kuvan siitä mitä keikan katsojan sisällä tapahtui. Kaikkien näiden keikkadokumenttien katsominen tai lukeminen on ihan yhtä lailla vain kalpea heijastus siitä mitä tapahtui. Mikään näistä dokumenteista ei mielestäni vastaa keikalla käymisen kokemista niin paljon, että artistien pitäisi pelätä niiden takia tulonmenetystä.

Konsumeristisesta näkökohdasta livevideoita ja keikka-arvioita voisi tietysti ylistää siitä että niiden avulla kuluttajat voivat tehdä päätöksensä siitä onko jokin keikka tai kiertue osallistumisen arvoinen, vai soittaako se konkaribändi samat väsyneet hitit samalla väsyneellä koreografialla. Itse en tästä näkökulmasta tykkää koska konsumerismi pelkistää ihmisen yksiuloitteiseksi olennoksi. Olisi varmaan pitänyt ostaa myyntipöydästä Giran kirja jossa oli kolme tarinaa hänen loppuunmyydystä The Consumer -teoksestaan. Ehkä sen lukeminen avaisi sitä missä konnotaatioissa Gira käyttää tuota kammottavaa ”kuluttaja”-sanaa. Keikka ei sentään alkanut sanoilla ”dear valued customer”. Sen sijaan Gira kutsui yleisöä lapsiksi.

Tästä päästäänkin siihen A.W. Yrjänänkin päiväkirjassaan tai CMX:n nettisivuilla esittämään ajatatukseen, että rock-keikassa on jotain hyvin piilofasistista. Selvimmin tämän tietysti näkee suuren luokan rock-konserteissa, joissa rock-tähti komentaa ja 100 000 ihmistä tekee kyselemättä perässä. Gira teki samaa tietysti paljon pienemmässä mittakaavassa: päätti kuulijoiden puolesta miten heidän tulisi osallistua keikkaan ja käski heitä tottelemaan. Hänelle syy vastustaa levytysten ja keikkojen leviämistä Internetiin ei siis liity ainakaan puheen tasolla tulonmenetyksen pelkoon vaan siihen, että hän haluaa kontrolloida sitä miten hänen musiikkinsa koetaan.

Giran ajatusten taustalla tuntuu olevan vahva usko siihen, että hän tietää mikä on hänen musiikkinsa kuuntelijoille parhaaksi. Tämä on erityisen ongelmallista, koska hän edustaa vanhaa Internetiä edeltävää sukupolvea, joka on tottunut täysin erilaiseen musiikkikulttuuriin kuin ”diginatiivi” sukupolvi. Itse taidan kuulua jonnekin näiden sukupolvien väliselle raja-alueelle koska suhtaudun kriittisesti verkko- ja mobiiliteknologian tapaan vaikuttaa ihmisten musiikkikokemuksiin, mutta hyväksyn sen että uusi sukupolvi kokee musiikin eri tavalla, paljon teknologia- ja mediakeskeisemmin kuin minä itse.

Siksi minulle onkin sinänsä ihan sama miten ihmiset keikalla aikansa viettävät, kunhan eivät häiritse muita. Käytännössä olen kokenut häiritseväksi käytökseksi keikoilla puhumisen sekä kameroiden salamavalot. Jos olisin Giran kaltainen taiteilija, vaatisin varmaankin suukapulaa kaikille katsojille, koska haluan ihmisten kokevan taiteeni sillä tavalla. Francisco López taisi muuten taannoin esiintyä Avanto-festivaalilla niin että yeisön oli pidettävä silmät peitettynä, jotta kuulijat keskittyisivät pelkästään ääneen. Vähän arvelluttavalta sekin kuulostaa, mutta ainakin siinä oli silloin selvä perustelu performanssin luonteessa. Asiasta oli myös ilmoitettu hyvissä ajoin etukäteen ja keikan miljöö oli hyvin erilainen kuin rock-klubi.

Jos haluaa Giran tapaan päättää diktaattorimaisesti miten hänen musiikkinsa tulee kokea, on mielestäni aivan turha edes julkaista levyjä. Julkaisemalla äänitteitä ja esiintymällä livenä antaa väistämättä ”kuluttajille” vallan tulkita ja käyttää ”tuotetta” kuten he itse haluavat. Nykyään tähän valtaan kuuluu, joskin laittomasti, myös mahdollisuus jakaa musiikki ja kokemus muiden kanssa. Tämän yleisessä käytössä olevan sosiaalisen käytännön pitäminen laittomana on maalaisjärjen vastaista.

Giran ajattelusta välittyy melko kylmä ja individualistinen kuva: tämä musiikki on koettava yksilöinä, ette saa jakaa kokemusta kenenkään muun kanssa. Vanhan polven tuntuu olevan mahdotonta ymmärtää, että nettijakelu on nykyaikainen tapa kokea musiikki sosiaalisena ilmiönä, jollainen se aina on ollut. Sosiaalisuuden tavat ja teknologiat vain muuttuvat. Itsekin suhtaudun kriittisesti tähän ihmisten välisten kontaktien välineellistymiseen, mutta jos haluaa päättää miten omaa musiikkia käytetään, se kannattaa pitää omassa pöytälaatikossaan. Internetin aikana sitä ei vain voi enää hallita; artistin ja kuulijan ero on murenemassa ja sekös vanhaan järjestelmään tottuneita muusikoita ja yrityksiä ärsyttää.