Avainsana-arkisto: piratismi

Nostalgiatrippi I: Ysäri

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Törmäsin viime viikolla viisi vuotta sitten kavereilleni tekemääni mixtapeen, joka esitteli musiikkimakuni kehitystä. Se oli eräänlainen musiikillinen autobiografia, jossa oli kronologisesti biisejä siinä järjestyksessä missä ne ovat tehneet minuun ja musiikkimakuuni lähtemättömän vaikutuksen.

Sain siitä inspiraation päivittää sitä vuodelle 2012, sekä sisältönsä että formaattinsa puolesta. Koska olen perusteellinen ihminen, ei ne yhteen soittolistaan mahdu vaan tuloksena on viisiosainen Spotify-nostalgiatrippi, jonka olen jakanut musiikkimakuni eri ”vaiheisiin”. Esittelen nämä osat nyt tässä blogissa, asiaankuuluvien linkkien kanssa tietenkin.

Ensimmäiseksi on toki huomautettava tällaisen lähestymistavan puutteista. Spotifyssa ei edelleenkään ole kaikkea maailman musiikkia vaan näidenkin soittolistojen tekeminen on vaatinut paljon kompromisseja. Pelkän Spotifyn kautta ei siis voi saada minkäänlaista eheää kokonaiskuvaa musiikkimaustani ja sen kehityksestä. Maustan olennaisuuksien osalta kokonaisuutta YouTuben avulla, jos sieltäkään nyt tarpeellisia kappaleita löytyy.

Toinen keskeinen ongelma on kronologiaan ja musiikillisiin ”kausiin” liittyvä. Musiikkimaku ja sen kehitys ei tietenkään ole asia jonka voisi puhdasoppisesti jakaa erilaisiin ajanjaksoihin vaan musiikkimakuni koostuu totuudenmukaisemmin erilaisista rinnakkaisista kronologioista, joissa on myös paljon katkoksia ja päällekkäisyyksiä. Tarkoitan tällä sitä, että olen saattanut kuulla jotain bändiä tai genreä ensimmäistä kertaa vuonna 1990, vihannut sitä vuonna 2000 ja todenteolla hurahtanut siihen vuonna 2010. Haen musiikista monenlaisia erilaisia elämyksiä, ja myös näiden elämyksien etsiminen on samanlainen monen rinnakkaisen kehityskulun yhdistelmä.

Laitan varsinaisten soittolistalta löytyvien biisien eteen niiden järjestysnumeron soittolistalla. Linkki koko soittolistaan on alla.

Army of Lovers - Crucified; kuvankaappaus musiikkivideosta

Osa I: Ysärivaihe

Aloitan käsittelyn jostain 20 vuoden takaa, koska lasken oman persoonallisen musiikkimakuni syntyneen joskus vuosien 1991-92 tienoilla. 1980-luvulla musiikillinen ympäristöni koostui lähinnä lastenlauluista ja isoveljen kasarihevistä.

Ihan ensimmäisiä sykähdyttäviä erillisiä kuuntelukokemuksiani liittyi nykyään aika nolosti Star Inc:in Synthesizer Greatest -halpiskasetteihin, joilla hollantilainen Ed Starink siis soittaa viiden pennin versioita instrumentaalin ja välillä populaarinkin syntetisaattorimusiikin saralta. Tätä kautta tarttui kuitenkin mieleen monia elektronisen musiikin nimiä, joihin ryhdyin sitten tarkemmin tutustumaan Avaruusromua-ohjelman myötä lukioaikoina.

Musiikkimakuni alkumetrit liittyvät kuitenkin populaarimpaan konemusiikkiin ja monen 90-luvulla nuoruutensa viettäneen ihmisen tapaan kuuntelin lähinnä eurodancea, tuttavallisemmin ysäriteknoa. Ensimmäinen oma C-kasettini noiden Star Inc. -räpellysten jälkeen taisi olla Army of Loversin Massive Luxury Overdose. Olin nähnyt 1. Crucifiedin musiikkivideon ja tykästynyt siihen sen verran että minulle ostettiin kyseinen kasetti sitten syntymäpäivä- tai joululahjaksi.

En kyllä silloin vielä tajunnut kuinka perverssi video on kyseessä. Nyt tajuan ja siksipä kyseessä on edelleen yksi suosikeistani. Siinä on samaa seksuaalisuuden ja judeokristillisen mytologian tematiikkaa, joka on ollut aikuisiälläkin keskeisessä osassa suurta osaa suosikkimusiikistani.

Snap!:in 2. Rhythm Is a Dancerista tuli suosikkikappaleeni lähes koko vuosikymmeneksi. Luultavasti löysin sen Techno & Dance 2 -kokoelman kautta ja tuosta K-Telin kokoelmalevysarjasta tulikin yksi musiikkimakuani melkein koko vuosikymmenen ajaksi määrittävistä tekijöistä. Eurodancen piiristä ehdoton suosikkini oli 2 Unlimited, mutta sen tuotantoa ei valitettavasti löydy kämäisiä remixejä lukuunottamatta Spotifysta. Stereotyyppisintä eurodancea saa soittolistallani edustaa DJ Bobon 3. Let the Dream Come True. Räppiä ja naislaulua juuri sopivassa yhdistelmässä tarttuvan melodian ja jyskyttävän biitin seassa.

Snap! - Rhythm Is a Dancer; kuvankaappausa musiikkivideosta

Vuosina 1993-1994 meillä näkyi MTV joten musiikkivideot olivat tuona aikana tärkeässä osassa, ja nauhoitin niitä mm. VHS-kaseteille. 2 Unlimitedin No Limit ja Let the Beat Control Your Body olivat ehdottomia suosikkejani. Musiikkivideoiden kautta sain ensikosketuksen myös mm. Depeche Modeen, Pet Shop Boysiin ja Madonnaan, joiden musiikkiin perehdyin tarkemmin vasta joskus melkein kymmenen vuotta myöhemmin.

Musiikkiformaattina 1990-lukuani luonnehtii ennen kaikkea C-kasetti, vaikka isommassa mittakaavassa olikin kyse nimenomaan CD-levyn vuosikymmenestä. Sain CD-soittimen suhteellisen myöhään vuonna 1994 mutta tämänkin jälkeen ostin CD-leyjä kohtuullisen vähän. Sen sijaan nauhoitin Radiomafiasta kasettitolkulla kaikkea sekalaista kamaa. Enimmäkseen juuri eurodancea, kaikista näistä Salovaaran Härdelleistä ja mitä kaikkia niitä nyt oli. Jostain kumman syystä ysäriteknon lisäksi näiltä kaseteilta löytyy merkittävät määrät power balladeja ja muita slovareita. Älkää kysykö miksi, en oikeasti muista miksi ihmeessä minä olen niistä joskus pitänyt. Tai rehellisesti en edes muista että olisin niistä joskus pitänyt, mutta paha sanoa tuota suurta raskauttavaa kasettiaineistoa vastaan.

Tätä rauhallisempaa puolta 1990-luvun musiikkimaustani saa edustaa Roxetten 4. Fading Like a Flower, joka löytyy ensimmäiseltä omistamaltani CD-levyltä, Joyridelta. Sain myös Queenin Live at Wembley -kasetin lahjaksi joskus 90-luvun alussa joten en minä ihan puhtaasti pelkkää konemusiikkia silloin kuunnellut, vaikka se selvästi olikin suosikkimusiikkiani. Viimeisenä sitä saa luvan edustaa U96:n 5. Love Religion. Club Bizarre (1995) oli yksi suosikkilevyistäni ja näin jälkikäteen ajateltuna yhtyeen Replugged (1993) on yksi harvoista eurodance-levyistä jotka toimivat kokonaisuuksina ja ovat kestäneet vanhenemista hämmentävän hyvin.

Lukion alku tiesi musiikkimaussani selvää murrosta. Radiossa eksyin niiden erikoisohjelmien pariin ja päädyin lopultakin etsimään ne Star Inc:in raiskausten alkuperäiset kohteet käsiini. Jean-Michel Jarresta tuli ensimmäinen artisti 2 Unlimitedin jälkeen jonka levyjä ostin järjestelmällisesti. Ensimmäinen näistä taisi olla Oxygene 7-13, joten Jarrea edustaa soittolistallani tuon levyn hittibiisi 6. Oxygene 8. Vangelis seurasi loogisesti pian perässä. Muistaakseni tutustuin ensin hänen 90-luvun new age -henkisempään tuotantoon ja vasta myöhemmin 70-luvun progesynailuun. Jälkimmäinen on paljon parempaa ja sitä jaksan edelleenkin kuunnella, mutta soittolistalla on kuitenkin mukana 7. Moxica and the Horse -kappale elokuvan 1492 – Paratiisin valloitus soundtrackilta. Tähän hymistelymusiikkibuumiini kuului tietysti myös Enyan kuunteleminen: 8. On My Way Home.

Lukiossa se varsinainen rock-musiikkikin alkoi lopulta kiinnostaa ja palasin Queenin pariin entistä innokkaampana. Greatest Hits I & II oli varmasti yksi lukioajan puhkisoitettuimpia levyjäni. Aluksi varmaankin tykästyin enemmän kakkososan syntikoin maustetusta kevyemmästä kasarituotantoon, vaikka Brian Mayn kammottavat överiksi vetävät kitarasoolot varmasti ärsyttivät minua jo silloin. Lopulta ykköslevystä kuitenkin tuli suosikkini. Studioalbumeista taisin kuunnella vain kirjastosta lainattua A Night at the Operaa (1976) mutta se nyt onkin niistä se selvästi paras. Queeniä saa kuitenkin soittolistallani edustaa 9. Seven Seas of Rhye. Ajan hiteistä puolestaan Manic Street Preachersin 10. Tsunami iski lujimmin. This Is My Truth Tell Me Yours oli kova levy.

Jo lukiossa alkoi myös metsästykseni näiden kahden musiikkimakuni osa-alueen yhdistämiseksi: kaipasin rock-musiikkia joka yhdistäisi itseensä myös runsaasti konemusiikkia ja syntikoita, joiden ääniin jostain syystä tykästyin jo nuorena poikana. Ne siinä kasarihevissäkin varmasti parasta olivat. Queenin kasarituotannon lisäksi esimerkiksi Genesiksen 11. Land of Confusion oli tosi kova. Siinä on myös yksi maailman parhaista musiikkivideoista, joka sekin tarttui nauhalle silloin 1993-94.

Genesis: Land of Confusion; singlen kansi, yksityiskohta

Avaruusromua kuuntelemalla (mieleen on jäänyt erityisesti Mellotron-jakso) tutustuin myös varovaisesti progeen, mutta sitä on huonosti tarjolla Spotifyssä. Tai siis siellä ei ole niitä kahta levyä, joita tuosta genrestä lähinnä kuuntelin, eli In the Court of the Crimson Kingiä ja juurikin Genesiksen Lamb Lies Down on Broadwayta. Spotifyn puutteiden vuoksi proge jää nyt kokonaan pois näistä soittolistoista, mutta voin elää sen kanssa koska tuo musiikkityyli ei kuitenkaan lopulta ole ollut musiikkimakuni kannalta aivan niin keskeinen.

”Koneet kohtaavat kitarat” -ideastani oli siis aluksi vielä hyvin pitkä matka johonkin industrial rockiin, josta myöhemmin todella lyösin sen oman juttuni. Silloin suunnilleen ainoa kanavani löytää uutta musiikkia oli Radiomafia, joten ei ollut kauheasti valinnanvaraa kun yritti löytää jotain sellaista musiikkia. Siispä ostin mm. Garbagen 2.0:n (12. Hammering in My Head) ja Chumbawamban Tubthumperin (13. Outsider), joilla oli edes jonkin verran sitä etsimääni soundia.

Chumbawambasta on sanottava sen verran että kyseessä on varmaan yksi surullisimmista ”yhden hitin ihme” -ilmiön esimerkeistä. Sen uskomattoman ärsyttävän Tubthumping-hitin takia bändin koko muu, paljon laadukkaampi, tuotanto on jäänyt valtavirralta ihan huomioimatta. Pari vuotta sitten päädyin vuosien tauon jälkeen taas kuuntelemaan bändiä, tällä kertaa sitä paljon parempaa Anarchy (1994) -levyä ja huomasin kuinka punk tämä yhtye kaikesta soundin kaupallistumisesta huolimatta on. Bändin itsensä mielestä se kaupallinen soundi varmaan nimenomaan oli paljon enemmän punk kuin joku ’77-vuosikerran aivoton kaavamainen toisto.

Lukion loppumetreillä musiikkimakuni alkoi myös siirtyä hieman raskaampaan suuntaan. Abivuonna kuuntelin aika paljon Metallicaa (varsinkin S&M:ää ja Master of Puppetsia, ks. YouTube), mutta kun sitä ei ole Spotifyssä. 1990-luvun viimeinen edustaja saa siis olla Rammstein, sillä ainoalla Spotifystä löytyvällä biisillään eli 14. Du hastilla. Radiomafian Gasthaus Ristolassa soitettiin joskus Sehnsuchtia (1997) kun se oli juuri tullut ulos. Siinä oli jo sitä kone- ja rock-musiikin toimivaa yhdistelyä jota niihin aikoihin etsin. Levy oli kuitenkin vielä silloin vähän liian rankkaa kamaa minulle enkä kuunnellut sitä paljon kuin vasta joskus sitten kun Mutter-levy iski lujaa. Mutta nyt menen jo asioiden edelle eli seuraavalle vuosituhannelle…

Menin 1990-luvun läpi melkoisella pikakelauksella ja seuraavat neljä osaa käsittelevät kaikki sitten niitä seuraavaa kymmentä vuotta. Tämä johtuu siitä että 90-luvulla musiikki oli aika tasaväkinen kiinnostukseni kohde yhdessä elokuvan, urheilun ja kirjojen kanssa. Vasta 2000-luvulla lukion jälkeen minusta alkoi kasvaa tällainen monomaaninen musiikkifriikki, joka olen nykyään. Levyjen ostotahtini moninkertaistui ja musiikkimakuni alkoi monipuolistua. Ratkaisevin taustatekijä tässä oli se, että lopetin Radiomafian kuuntelemisen ja siirryin internetiin.

Laittomasta musiikinjakelusta sanon sen verran, että ilman sitä minusta tuskin olisi tullut musiikkifania, joka käyttää suurimman osan ylimääräisestä rahasta ja ajastaan musiikkiin eikä esim. noihin elokuviin, urheiluun ja kirjoihin. Omalla kohdallani P2P-verkko on ollut merkittävin yksittäinen tekijä joka on saanut minut kuuntelemaan musiikkia paljon ja monipuolisesti. Muista ihmisistä en osaa sanoa, mutta oman mutuni perusteella piratismilla ei ole mitään tekemistä levynmyynnin laskun kanssa. Ilman sitä omistaisin luultavasti 100 levyä enkä 900.

Seuraavissa osissa lisää siitä mitä ihanaa löysin internetin ihmemaailmasta.

Chumbawamba - Tubthumper; levynkansi

Tallenne on vankila

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Ihmisillä on tapana olla kontekstiensa orjia, joiden on vaikea ymmärtää miten sopimuksenvaraisia monet itsestäänselvinä pidetyt asiat ovat. Esimerkiksi 1900-luvun ihminen tottui ajattelemaan että musiikkiteos ja musiikkitallenne ovat sama asia, mutta näin ei suinkaan ole. Musiikin, tai siis oikeastaan koko ihmiskunnan, historiassa äänite on todella uusi keksintö.

Äänite on hyvä esimerkki siitä miten teknologia muuttaa myös ajattelemisen tapoja. Se on keksintönä muuttanut ihmisten musiikkikäsitystä valtavasti. Vuosituhantinen elävän musiikin perinne väistyi 1900-luvulla äänitteen tieltä musiikin ensisijaisena muotona. Tällä on ollut merkittäviä vaikutuksia itse musiikkiin. Keskeisin on ehkä se, että äänite vangitsee musiikkiesityksen tiettyyn staattiseen muotoon. Nykyajan ihminen on tottunut ajatukseen että musiikki koostuu selvärajaisista biiseistä, joilla on selvärajainen alkumuoto. Kuitenkin, perinteisesti suuri osa musiikillisesta kokemuksesta perustuu muuntelulle ja improvisoinnille.

Ääniteajan alussakin oli vielä kohtuullisen yhdentekevää mikä oli kappaleen alkuperäinen versio. Traditionaaleja kansan- ja jazz-sävellyksiä äänitettiin lukuisina versioina välittämättä siitä kuka sen oikeasti on säveltänyt. Toisten sävellyksiä jopa omittiin röyhkeästi omiin nimiin. Myös rock-musiikin alku perustui hyvin pitkälti siihen että valkoiset tähdet coveroivat mustien tähtien hittejä. Vasta myöhemmin, kun rock-musiikin tietynlainen ”auteur”-painotus alkoi syntyä, 60-70-luvuilla, alettiin lyödä lukkoon nykyistä jäykkää käsitystä siitä miltä tietyn kappaleen pitää kuulostaa. Ajatusta, että biisi on aito ja oikea vain sen alunperin tehneen bändin esittämänä.

Paitsi sovitukseen, tämä pätee myös tuotantoon. Nykyajan korkean teknologian studiot ovat saaneet ihmiset tottumaan korkeisiin tuotantoarvoihin. Siihen että studiossa kikkaillaan loputtomasti ja kiillotetaan kaikki viimeisen päälle. Myös nykyinen tekijänoikeusajattelu perustuu samaan teknologiaan. Kun on joku todennettava, ainoa oikea alkuperäinen versio kappaleesta, voidaan se alistaa myös tekijänoikeuksille. On olemassa selvä dokumentti siitä kuka teki mitäkin ja milloinkin. Äänitteen myötä musiikki siis alistettiin omistettavaksi hyödykkeeksi. Fyysisen äänitteen lisäksi voi myös omistaa immateriaaliset oikeudet kyseiseen teokseen.

Musiikkitallenteen historia kuitenkin ulottuu vielä äänitettäkin kauemmaksi. Esimerkiksi Suomessa kansallismieliset fennomaanit nuotinsivat rahvaan lauluja nationalismin aatteesta käsin ja sen tueksi. Aineisto lokeroitiin käyttötarkoituksen ja tallentajien ennakko-olettamusten mukaan, jolloin kansanmusiikki esitettiin muuttumattomana perinteenä eikä jatkuvasti muuntuvana elävänä kulttuurina. Tietyt sävelmät liitettiin tiettyihin sanoihin, vaikka oikeasti kansan parissa samat sanat saatettiin laulaa usealla eri sävelmällä. Syntyi muuttumaton käsitys sanojen ja sävelen yhteydestä ja muuttumattomuudesta, nykyaikaisen popkappaleen esimuoto.

Tuo 1800-luvun säätyläinen tiedonhankintaperinne ja lopulta 1900-luvun ääniteteknologia vangitsi musiikin nuotteihin ja äänitteisiin. Painetuista ja levytetyistä versioista tuli staattisia, ”ainoita oikeita versioita”. Thomas Pettitt huomauttaa MIT:ssa pitämässään luennossa, että jo musiikkitilaisuuksien sulkeminen fyysisesti konserttisaleihin oli askel kohti musiikin vangitsemista.

Pettittin luennon punaisena lankana on ajatus Gutenbergin parenteesista. Sen mukaan painotaidon aikakausi oli noin 500-vuotinen välivaihe ihmisen historiassa, jonka jälkeen kirjallisuus on palaamassa käsikirjoituskauden joustavuuteen. Tekstien pysyvyys on ollut hyvin vahvassa yhteydessä painoteknologiaan ja nyt verkkoaikana tekstit ovat jälleen vähemmän pysyviä. Hyvä esimerkki tästä on tietosanakirjan ja Wikipedian välinen ero. Edellinen on nykyään hyvin pitkälti vanhentunut konsepti, koska Wikipedia on ajankohtaisempi ja joustavampi. Ei ole mitään tiettyä staattista ”oikeaa” versiota artikkelista eikä selvärajaista auktoriteettia sen takana.

Mielestäni Gutenbergin parenteesi soveltuu erinomaisesti myös musiikkiin. Samalla kun painetusta kirjasta tuli tekstin vakiomuoto, tanssiaiset ja konsertit siirtyivät sisätiloihin, sävellykset ja sanat kirjoitettiin paperille, ja lopulta musiikkiesitykset tallennettiin fyysiselle levylle. Näin asteittain musiikista tuli helpommin hallittava taiteenmuoto johon syntyi samalla erilainen suhde. Syntyi ajatus siitä, että on olemassa ”biisejä”; tietyn nimisiä muuttumattomia sävelmiä joihin liittyvät aina ne samat sanat, ja jotka voi soittaa vain yhdellä oikealla tavalla. Internet on jo purkanut tätä ajattelua. Musiikin helppo jakaminen ja muokkaaminen digitaalisessa formaatissa rikkoo perinteistä ajattelua selvärajaisesta ja yksiselitteisesti omistettavasta luovan työn tuotoksesta.

Aivan kuten Wikipediassa, on nyt musiikissakin vaikeampi hallita ja valvoa tekijänoikeuksia ja teosten muuttumattomuutta. Digitaalisella aikakaudella erilaiset mash-upit ja faniremixit ovat viemässä takaisin muuntuvan musiikin ajalle, unohtamatta tietenkään vanhempaa samplausperinnettä. Nekin osoittavat uudenlaista suhtautumista tekijänoikeuksiin. Verrattuna tähän joustavampaan suhtautumiseen, lainsäädäntö on auttamattoman jäykkää ja vanhanaikaista.

Kun kirjapainon jäykkä kausi väistyy, tekstit vapautuvat kirjoista ja musiikki vapautuu äänitteistä. Erinomainen todiste tästä on levymyynnin väheneminen. Äänitteidenosuus muusikkojen tuloista vähenee, jolloin konserttien merkitys elinkeinona korostuu. Musiikista voi tulla jälleen spontaanimpaa, muuntuvampaa ja yhteisöllisempää, kun muusikon toiminnasta vähemmän kuluu studioon eristäytyneenä ja enemmän kuulijoiden parissa.

En tosin usko kritiikittömästi siihenkään, että levymyynnin lasku johtaisi väistämättä levytysolosuhteiden heikkenemiseen. Levymyynnin laskusta huolimatta levyjen äänittäminen ja julkaiseminen on vain helpottunut ja lisääntynyt samanaikaisesti (ainakin vuosina 2004-2005, ks. Anderson 2006: 68). Netin ja kotitietokoneiden aikakaudella ei välttämättä edes tarvita studioita, levy-yhtiöitä, PR-toimistoja, lehtijuttuja, musiikkivideoita ja vähittäiskauppiaita jotta musiikki saadaan koko maailman kuunneltavaksi.

Toisin kuin Wareborg-blogin parodioimille digi-libertaristeille, minulle tässä netin vapautumisessa ei ole kyse mistään darwinistisesta anarkokapitalismista vaan vapaasta ja yhteisöllisestä kulttuurista. Internet avaa mahdollisuudet ekologisesti ja sosiaalisesti kestävälle elämäntavalle, ei ääri-individualistiselle egoismille. Tämä ajatus sopii hyvin degrowth-filosofiaan, jonka mukaan organisaatioiden (valtion, yritysten) tehtävänä pitäisi olla ensisijaisesti ihmisen hyvinvointi eikä taloudellinen voitto. Kenties nykyaikainen studio ja laajamittainen levytuotanto ja -levitys ovat asioita joita on mahdotonta tuottaa ilman fossiilisiin polttoaineisiin perustuvaa kapitalismia, mutta jos näin on, toivotan niille iloisesti tervemenoa.

Ääniteteollisuuden kuolemasta tai sen uhasta on hyvä blogikirjoitus Mesta.netissä, mutta se on kuitenkin kirjoitettu nimenomaan bisnes- ja teollisuusnäkökulmasta. Jos ajattelee asiaa degrowthin kautta, ilman nykyisen talousjärjestelmän pakotteita, ääniteteollisuuden kuolema alkaa vaikuttaa ihan hyvältä asialta. Se on kuitenkin täysin eri asia kuin musiikin kuolema. Musiikki ei voi kuolla niin kauan kun ihmiskunta on olemassa. Musiikki ei ole kuluttamista ja tuottamista, se on jotain syvällisempää. Ääniteteollisuus on ehkä ohimenevä ilmiö, toivonkin oikeastaan että kaikki teollisuus on – ainakin nykyisessä voiton tuottamisen viitekehyksessä.

Musiikki ei ole sama asia kuin äänite, musiikki on aineeton kokemus jota ei voi mitata rahassa, materiassa tai mitenkään muutenkaan objektiivisesti. Meidät on vain aivopesty ajattelemaan että musiikkiteos on huipputeknologisissa olosuhteissa ikuisiksi ajoiksi tiettyyn muottiin pakotettu pop-kappale, joka on jonkun omistettavissa ja kaupattavissa sekä materiaalisesti että immateriaalisesti. Ja että sen menestyksen mitta on sen myyntimäärä.

Mestan blogin mukaan Tuomari Nurmio on sanonut, että ”musiikista on tulossa harrastelijoiden puuhastelua”, mutta en pidä sitäkään mitenkään yksiselitteisesti huonona asiana. Taiteen kuuluukin olla harrastus mieluummin kuin ammatti. Raha korruptoi taidetta aina jossain määrin, jos musiikin teon edellytyksenä on se, että joku maksaa siitä. Sanat musiikkibisnes ja -teollisuus ovat minulle kirosanoja. Nykyisessä talousjärjestelmässä suunnilleen kaikki inhimillinen toiminta on tai on muuttumassa bisnekseksi ja teollisuudeksi, eikä mikään tunnu olevan tehokkuus- ja voittovaatimuksilta turvassa.

Tallennetta voikin pitää vankilana myös toisesta näkökulmasta: se vangitsee musiikintekijät tietynlaisen bisnes- ja teollisuusmallin sisälle. Koska musiikillisen toiminnan perustana on nähty korkealaatuinen studiotyöskentely, sen jatkuvuus myös nähdään musiikin jatkuvuuden ehtona. Muusikon on pakko olla alan ammattilainen, yrittäjä, koska levyttäminen vaatii paljon taloudellisia resursseja. Levyttäminen musiikin tekemisen perusyksikkönä johtaa auttamatta kaupallistumiseen (”jos sitä myydään, se on kaupallista paskaa!”). Nykyteknologia voi kuitenkin olla niin halpaa ja helppoa, ettei musiikin äänittämiselle (se on eri asia kuin levyttäminen!) ja jakamiselle (eri asia kuin myyminen!) välttämättä edes ole näitä taloudellisia reunaehtoja, jos vain rimaa suostuu hieman laskemaan.

On tosin huomautettava, että ei se keikkailukaan mitään ilmaista puuhaa ole. Se maksaa ja tuottaa kasvihuonepäästöjä siinä missä internet ja kotitietokoneetkin. Täydellinen resursseista irrottautuminen on tietenkin mahdotonta, mutta nyt ne on mahdollista jakaa tasaisemmin kuin aiemmin, jos vain kaikki suostuvat pärjäämään vähän vähemmällä. Taiteellisesta integriteetistä ei kuitenkaan tarvitse tinkiä, päinvastoin, ja senhän pitäisi olla ainoastaan hyvä asia!

Blogin kirjoittamisessa vapauttavinta on kenties se, ettei tarvitse merkitä lähteitään. Toki se olisi uskottavaa ja palvelisi kaikki, mutta ei sitä vain jaksa, kun opinnoissaan täytyy niin pilkulleen hoitaa lähdeviittaukset, perustella väitteet ja erottaa oma näkemys toisten ajatuksista. Tässä kuitenkin tämän bloggauksen lähdeluettelo, josta tosin puuttuu paljon olennaisuuksia esimerkiksi nuotinnoksen ja äänitteiden historiasta:

Anderson, Chris (2006). Pitkä häntä – miksi tulevaisuudessa myydään vähemmän enempää.
Asuintupa, Tomi (2010). Tuhoutuuko äänilevyteollisuus?
Kuuslahti, Tomi (2010). Miksi ihmiskunta ei selviä hengissä ilman täysin vapaata Internetiä.
Pettitt, Thomas (2010). The Gutenberg Parenthesis: Oral Tradition and Digital Technologies (luento).

Kuinka tuhota tekijänoikeusmafia

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Nine Inch Nailsin mentyä tauolle Trent Reznor ryhtyi puuhastelemaan Atticus Rossin ja tuoreen vaimonsa, Mariqueen Maandigin, kanssa. Eilen julkaistiin sitten tämän Coililta nimensä ottaneen How to Destroy Angels -kokoonpanon debyyttijulkaisu, eponyyminen kuuden biisin EP.

How to Destroy Angels - S/T EP; ladattavan julkaisun kansikuva

Tämä julkaisu on siitä harvinainen, että se on julkaistu juuri niin kuin levyt pitäisi mielestäni julkaista. Levyn voi ladata ilmaiseksi hyvälaatuisena MP3:na (320 kbps). Jos sitten haluaa tukea bändiä rahallisesti, on tarjolla monta vaihtoehtoa. Kahdella dollarilla saa digitaalisen julkaisun häviöttömässä formaatissa, kansitaiteella ja musiikkivideolla täydennettynä – saa siis järkevään hintaan saman audio-visuaalisen kokonaiskokemuksen kuin perinteisen levyn ostaessaan. Lisäksi voi ostaa paitaa, julistetta, tarraa ja muuta materialistista jos tykkää sellaisista asioista – itse en enää juurikaan välitä tuollaisesta fanikrääsästä. CD ja vinyylikin tulevat joskus tulevaisuudessa.

Tällaisesta julkaisutavasta pitäisi tulla minusta musiikkialan standardi. Sitten voisin itsekin ostaa yksinomaan digitaalista musiikkia. Sitä joutuu kyllä aika pitkään odottamaan, jos niin ylipäänsä voi koskaan käydä. Suurin osa digitaalisesta musiikkikaupasta on todella huonolaatuista ja kallista tuohon esimerkkiin verrattuna. Hyvän ja käyttäjäystävällisen digitaalikaupan periaatteet on siis jo luotu, mutta niitä ei käytetä laajasti. Voisi se hinta olla enemmänkin olla kuin 2 euroa kuudelta biisiltä; tärkeämpää on että palvelu on näin hyvää ja vaivatonta, että todella saa rahoilleen vastinetta.

Asiaan osin liittyen, uudessa Ydin-lehdessä on Mike Pohjolan erinomainen artikkeli Tekijänoikeus vai tekijän oikeus? Siinä oikeastaan sanotaan kaikki ne asiat joita itsekin olen ajatellut, ja paljolti myös tänne kirjoittanut, eikä siihen hirveästi olekaan lisättävää. Tärkeimpänä pointtina varmaan edelleen se, että taiteilijoiden toimeentulon varjolla tehty tekijänoikeusjärjestöjen lobbaus hyödyttää oikeasti vain sijoittajia ja suuryrityksiä eikä taiteen tekijöitä tai siitä nauttijoita.

Ylipäänsä se, että teoksen tekijänoikeus voi jatkua tekijän kuoltua, on mielestäni väärin. Ei sillä ole sitten mitään tekemistä taiteilijoiden toimeentulon kanssa ja tuo toimeentulo on ainoa syy miksi tekijänoikeuksia edes mielestäni tarvitaan. Samasta syystä on hyvä kyseenalaistaa, onko kaikkein menestyneimpien taiteilijoiden enää tarpeen saada rahaa jokaisesta julkaisustaan. Reznorhan on esimerkiksi sellaisessa taloudellisessa asemassa, että hän voi jaella omaa tuotantoaan vapaamielisesti, ja tekeekin niin. Tässä tosin mennään jo tuloerojen, ihmisten ”rikastumisoikeuden” ja kaiken sellaisen puolelle. Tämä on siis lopulta paljon pelkkää musiikkibisnestä laajempi yhteiskunnallinen kysymys.

Toinen tärkeä pointti Pohjolalla on kritisoida joidenkin Piraattipuolueen jäsenten uusiliberalistista käsitystä siitä että vain kaupallisesti tuottava taide on säilyttämisen ja luomisen arvoista. Muuten Piraattipuolue onkin aika hyvällä linjalla, koska kyllä ihmisellä on oikeus nauttia kaikesta luodusta taiteesta ihan tulotasosta riippumatta.

Musiikkiteollisuuden kootut virheet

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Ote informaatiosta; kansiOlen lukenut Sami Serolan toimittamaa Ote informaatiosta (BTJ Kustannus, 2010) -kirjaa ja vaikka sen yhteys musiikkiin onkin aika etäinen, on se silti ohjannut ajatukset siihen. Varsinkin siihen yleiseen argumenttiin, jonka mukaan levynmyynnin lasku johtuu esimerkiksi peliteollisuuden kasvavasta osuudesta viihdemarkkinoilla. En yhtään ihmettelekään sitä, koska musiikki- ja peliteollisuuden asenteet kuluttajaa kohtaan ovat aivan erilaiset. Musiikkiteollisuus ei ole kuluttajalähtöinen ala. Suuret musiikkiyritykset eivät ole ensisijaisesti kiinnostuneita siitä mitä kuluttajat haluavat vaan siitä mitä itse haluavat tai luulevat kuluttajien haluavan. Ne ovat suhtautuneen musiikin kuuntelijoihin lähinnä vihollisina, eikä asiakkaina.

Muutokset musiikin jakelun muodoissa johtuivat ensin yhtiöiden halusta rajoittaa kuluttajaa (DRM, yms.) ja sittemmin tehdyt muutokset ovat olleet vain seurausta siitä että yhtiöiden omat mallit eivät olekaan toimineet. Missään vaiheessa ei ole vaivauduttu ensin selvittämään mistä ihmiset haluavat maksaa, vaan kaikki tyrkytetään valmiina ylhäältä alas.

Hyvä esimerkki on uusi Widenation-kampanja. En ole itse sivustoa katsonut, koska se sisältää isojen bändien ja kaiken muun trendikkään ja ylikaupallisen tapaan tarpeetonta flash-animaatiota – kai se hyperaktiivisiin teineihin vetoaa enemmän kuin vanha kunnon HTML. Siis ratkaisu laittoman lataamisen lopettamiseen on propaganda, ei se että oikeasti parannettaisiin mahdollisuuksia ladata musiikkia laillisesti. Itseeni ainakin vetoaisivat enemmän teot kuin sanat. Hyvä tuote ja idea riittävät, ei sitä tarvitse näyttävästi mainostaa.

Hyvälaatuisia musiikkitiedostoja voi edelleenkin ladata aika harvasta paikasta. Suurimmat latauskaupat käyttävät yhä MP3-formaattia, aiempaa parempilaatuisena tosin. Standardihinnaksi muodostunut euro (jossain näköjään jo 1,29 €) kappaleelta on ihan ok jos kyse on FLAC-formaatista, mutta ei muuten. Sinänsä omituista, koska FLAC ei vaadi myyjältä yhtään suurempaa työmäärää kuin MP3, enemmän kaistaa vain.

Myös Spotifyhin kohdistuva kritiikki osuu mielestäni osin väärään kohteeseen. Sekin olisi paljon houkuttelevampi jos levy-yhtiöt ja artistit suhtautuisivat siihen myönteisesti eivätkä hysteerisen pelokkaasti. Syy, miksi minä en suostu Spotifysta maksamaan, on se että sen kokoelma on täysin riittämätön ja epäluotettava. Ei kiinnosta maksaa ”kaikesta maailman musiikista” kun en voi koskaan tietää mitä levyjä siellä on huomenna tarjolla. Spotifysta löytyvää musiikkia on paljon vähemmän kuin musiikkia jota siellä ei ole.

Digitaalisesta musiikista maksamisen mielekkyys on omalla kohdallani kiinni lähinnä saatavuudesta. Mikään laillinen latauspalvelu ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi kattava niin kauan kun levy-yhtiöt nipottavat aluerajoituksista ja muusta. Tai artistit; Pink Floydin puuttuminenhan taitaa olla ihan bändin tahdosta kiinni. Syynä yhtyeen tuotannon puuttumiselle kaikista nettipalveluista on ilmeisesti se, että biisejä ei saa erottaa albumikokonaisuudesta. Sanoo yhtye jonka levyillä biisit on kuitenkin indeksoitu erikseen levyille ja joka on julkaissut sinkkuja.

Tietysti tuollaisen laillisen ja sisällöltään täysin rajoittamattoman palvelun luominen olisi melkoinen riski ja vaatisi aivan uudenlaista tekijänoikeuslainsäädäntöä. Spotify tekee tappiota, kuten luultavasti mikä tahansa palvelu aluksi. Pitää vain saavuttaa jokin ratkaiseva piste, jossa ne riskit tuottavat riittävän hyvän palvelun, josta riittävän moni on valmis maksamaan. Monet levy-yhtiöt ja artistit vain eivät uskalla odottaa siihen asti ja siinä se ongelma onkin: kaikki pitäisi saada ensin vakuuttuneeksi ja sitoutua mukaan toimintaan. Yksittäiset yhtiöt ja bändit eivät paljoa voi päätöksellään vaikuttaa.

Voisin maksaa paljon Spotifyn nykyistä kuukausimaksua enemmänkin palvelusta, jos sieltä todella saisi kaiken maailman musiikin yhtä luotettavasti kuin netistä laittomasti. Melko tragikoomista: kaikesta latauslinkkien poistelusta huolimatta avoin verkko on silti paljon luotettavampi latauslähde kuin musiikkiteollisuuden itsensä tarjoamat vaihtoehdot. Käytännössä siis paras vaihtoehto on mielestäni se, että musiikkia voi ladata kuten nykyäänkin avoimesta verkosta, sillä erotuksella että siitä maksettaisiin jotenkin artisteille jaettava summa. Yksittäisistä latauksista tai streamauksesta maksaminen ei tunnu minusta mielekkäältä vaihtoehdolta.

Streamauksessa suurin ongelma on juuri tuo luotettavuus, ja se että streamit voidaan poistaa milloin vain eikä asiakas voi asialle yhtään mitään. En tosin tiedä miten offline-sisältö toimii Spotify Premiumissa. Voiko sen oikeasti ladata koneelle niin että voi kuunnella missä ohjelmassa hyvänsä vai onko niissä joku Spotify-rajoitus. Tosin jos se streamin lähde olisi yhtä luotettava kuin oma musiikkikirjasto omalla koneella, ei väistämätöntä tarvetta musiikin lataamiseen omalle koneelle turvaan välttämättä olisi. Nettiyhteyden epäluotettavuus kyllä pysyy silti koko ajan ongelmana vaikka Spotifyn päässä luotettavuus olisikin nykyistä parempi.

Palatakseni peliteollisuuteen, sillä alalla asiakaskeskeinen lähestymistapa on itsestäänselvyys ja pelaajien ja pelisuunnittelijoiden välinen kahtiajako on hämärtyneempi kuin artistin ja kuuntelijan: ”Pelaajayhteisöt eivät ainoastaan vaikuta pelin sisältöön ja oman pelaamisharrastuksensa kehittymiseen, vaan myös siihen, millaisia ominaisuuksia peliyhtiöt tuotteisiinsa kehittävät” (Frans Mäyrä et al. teoksessa Ote informaatiosta, s. 319).

Pelien muokattavuuskin on melko yleistä, ja nykyään menestyneen pelin edellytys saattaa olla modattavuus. Pelaajia kannustetaan käyttämään luovuuttaan, tekemään pelistä itsensä näköinen. Musiikkiteollisuus vain haluaa tappaa luovuuden, esimerkiksi kieltämällä faniremixit, mash-upit, samplaamisen, itsetehdyt YouTube-videot, jne. Toki peliteollisuudessakin on käyty tekijänoikeustaisteluita asian tiimoilta.

”Nykyinen pelituotanto sisältääkin sisään kirjoitettuna mahdollisuuksia pelaajan omaan tuotannolliseen toimintaan. Peleiksi ei enää voikaan lukea pelkästään niitä ohjelmapätkiä, joita pelaajat ostavat joko tallenteina tai digitaalisen jakelun kautta, vaan voidaan sanoa, että varsinaiset pelit syntyvät vasta pelikoodin ja pelaajayhteisöjen yhteistoimintojen tuloksena” – Mäyrä et al, s. 317.

Siinä on paljon oppimista musiikkiteollisuudella. Sisällöntuotannon avoimuus hyödyttää kaikkia osapuolia. Kuuntelijat ja lataajat eivät ole vihollisia vaan osallisia. Tämä on toki eri asia kuin suora kopioiminen ja tuotteista maksamatta jättäminen, mutta asenne-ero näiden kahden alan välillä on selvä ja ratkaiseva.

Täytyy toki edelleenkin muistaa, että minä olen poikkeuksellinen musiikinkuuntelija, eivätkä minua miellyttävät ratkaisut ole välttämättä suuria massoja miellyttäviä. Siksi ne eivät välttämättä toimisi käytännössä vaikka minusta ne olisivatkin täydellisiä.

Parasta ja huonointa promootiota

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Vaikka olenkin ahkerasti puolustanut musiikkitiedostojen vapaata jakamista, ymmärrän kuitenkin miksi jotkut vastustavat sitä. Sen sijaan YouTubessa pyörivien videoiden vastustamista ja poistamista en osaa ollenkaan ymmärtää. Luvattomia musiikivideoita poistetaan sieltä jatkuvasti ja aiemmin linkkaamani uutinen Warnerista koski tietysti myös YouTubea. Levy-yhtiö haluaa vetäytyä YouTubesta ja Spotifystä, eli oikeastaan parhaista promootiovälineistä joita musiikilla nykyään on. MTV ei ole ollut oikeasti musiikkikanava enää vuosiin eikä musiikkivideoita muutenkaan juuri tv:stä näe.

YouTubesta ja internetistä muutenkin on tullut paljon monipuolisempi promootiokanava kuin perinteisestä tv:stä ja radiosta, joiden musiikkitarjonta muuttuu koko ajan kapeammaksi. Warnerin linjanveto on hyvä esimerkki siitä kuinka peloissaan ja menneisyyteen jumiutuneita isot yhtiöt ovat. Kaivetaan omaa kuoppaa kieltämällä jotain mistä saisi ilmaista julkisuutta tuotteilleen. Ennemminkin sellainen vain likaa yhtiön mainetta. Musiikkitiedostojen jaossa se ymmärrettävä argumentti on että koska musiikkia lataa, sitä ei osta. Se ei ole aukoton selitys, mutta ymmärrän kuitenkin sen takana olevan logiikan. Sitä en kuitenkaan ymmärrä miten mikään YouTubessa oleva musiikkiesitys johtaisi siihen että joku ei käytä siihen rahaa. Eihän niitä edes saa omakseen sieltä.

Usein sanotaan myös että musavideot ovat nykyään bisnestä, niitäkin myydään – ja niiden osuus on yhä tärkeämpi kuin perinteisiä CD-formaatin albumeita ei osteta. Musiikki-DVD:eiden myynti kyllä kasvaa samalla kun CD-levyjen myynti laskee mutta nekin ovat yleensä keikkataltiointeja eivätkä musiikkivideokokoelmia. Ei musiikkivideoita tehdä juurikaan siinä mittakaavassa kuin MTV:n kulta-aikana 90-luvun alussa, ei siinä määrin että musiikkivideo olisi jokin ensisijainen julkaisuformaatti joka täyttäisi kokonaisen julkaisun. Poikkeuksena ovat siis nämä pitkältä aikaväliltä videoita kokoavat kokoelmat. Se päätuote musiikki-DVD:llä on yleensä kuitenkin live-esitys. En minä ole koskaan kuullut että kukaan olisi ostanut yksittäisen kappaleen musiikkivideota, joita YouTube-pätkät kuitenkin enimmäkseen ovat.

Livevideoissa sen tietysti ymmärtää: DVD saattaa jäädä hyvinkin ostamatta jos se on ripattu kokonaan YouTubeen. Mutta muut livevideot? En alkuunkaan ymmärrä keikkojen filmaus- ja kuvauskieltoa. Ei kai kukaan jätä keikalla käymistä väliin siksi että on nähnyt kiertueelta valokuvia tai amatöörivideota netissä? Se on tietysti eri asia että menee ammattimaisen kuvauskaluston kanssa paikalle, mutta eipä sellaista juuri tapahdukaan. Huonompilaatuiset näytteet keikoista korkeintaan auttavat ihmisiä arvioimaan onko joku bändi kiinnostava livebändi. Jos ei ole, niin ehkä bändin pitäisi silloin petrata live-esitystään eikä kieltää kuvaamista.

YouTubessa kukoistaa myös hieno fanivideokulttuuri, jossa bändit saavat ihan ilmaiseksi hienoja musiikkivideoita kappaleitaan promotoimaan. Nämä ovat tietysti tekijänoikeusrikkomuksia, vaikka nekin oikeasti mielestäni vain promotoivat sekä kappaletta että videoon varastettua kuvamateriaalia, jos vain lähteet on ilmoitettu selvästi. Nykyteknologia on mahdollistanut aivan uudenlaisen luovuuden jossa erillisistä taideteoksista voi kuka tahansa yhdistellä uuden toimivan kokonaisuuden.

Olisi hienoa jos bändien musavideokokoelmille saataisiin myös fanivideoita mukaan – jotkut todella ovat sen arvoisia, mutta eihän se onnistu tekijänoikeuksien, lisenssien ja muiden sellaisten luovuutta rajoittavien asioiden takia. Alunperinhän asetukset ja lait on luotu ylläpitämään ja turvaamaan luovuutta, mutta nykyään tuntuu että niitä käytetään vain luovuuden rajoittamiseen taloudellisiin etuihin vedoten.

En silti usko että nykyinen lainsäädäntö on edellytys taloudelliselle kannattavuudelle. Koko tekijänoikeusjärjestelmä kaipaa radikaalia muutosta ja digitaaliseen aikakauteen siirtymistä. Ihmisten luovuus ja taiteen dynaamisuus on päässyt pahasti karkuun lainsäädännöltä ja jäykkien viranomaisten hallinnalta.

Lopuksi vielä esimerkki täysin laittomasta mutta todella hienosta musavideosta, jossa viulua, selloa ja konebiittejä NDH-metalliin yhdistelevä Letzte Instanz saa kuvituksekseen animea: