Belgiasta tuli new beatin (ks. #91) jälkeen mannereurooppalaisen hardcore technon kehto. Vuosi 1991 oli hardcoren ensimmäinen suuri vuosi, jolloin listat täyttyivät hardcoren eri alalajeista: ”belgialaisesta brutalismista” (ks. #62), brittiläisestä breakbeat hardcoresta (ks. #58), mutta myös pop-vaikutteisesta kevyemmästä hardcoresta, jota edusti myös antwerpeniläisen tuottajaduon Jean-Paul De Costerin ja Phil Wilden instrumentaali Get Ready for This (1991).
Kaksikko halusi lopulta biisiin myös räpin, jota hoitamaan saapui amsterdamilainen kokki Ray Slijngaard. Alunperin projektin johtohahmona oli tarkoitus olla vain Slijngaard, mutta hän lisäsi biisiin myös ystävänsä Anita Dothin laulua. Syntyi dynaaminen duo, 2 Unlimited, vaikka oikeasti luovat voimat ”yhtyeen” takana olivatkin De Coster ja Wilde. Koska Britanniassa nimenomaan instrumentaali hardcore oli kova juttu, siellä julkaistiin vain lauluton versio kappaleesta (lukuunottamatta Slijngaardin ”y’all ready for this” -huudahdusta).
Kokoonpanon tyyli kehittyi kuitenkin ajan myötä popimpaan ja kevyempään suuntaan ja 2 Unlimitedista tuli yksi eurodancen suurimmista nimistä genren kulta-aikana 1993-1996. Eurodancessa yhdistyivät 80-luvun lopun eurobeat ja Hi-NRG 90-luvun alun rave-musiikista käteen jääneisiin soundeihin. Tärkeää oli kuitenkin että biiseissä oli kaupallista potentiaalia, eli tanssittava rytmi mutta myös tarttuva melodia. Ja se että biisissä vuorottelivat miesräppäri ja naislaulaja.
2 Unlimitedin suurimmaksi kaupalliseksi menestykseksi osoittautui kakkoslevy No Limitsin (1993) melkein nimikkokappale No Limit, jonka suosion avain oli varmaankin rankaisevan massiivinen bassojumputus. Slijngaardin ja Dothin sanoituksissa ei ollut kyllä järjen häivää, mutta ainakin ne jäivät päähän soimaan. Eurodancessa sanoitukset ovat kyllä tanssimusiikiksi poikkeuksellisen tärkeitä, minkä vuoksi onkin kovin älytöntä kuinka huonoja ne lähes poikkeuksetta ovat.
Eurodance on varmaankin yksi inhotuimmista elektronisen tanssimusiikin genreistä, ja sitä pilkataan usein aivottomana jumputuksena. Pop-piireissä sitä pidetään liian monotonisena ja huvittavana, klubikulttuurissa liian kaupallisena juustona. Siitä kuitenkin tuli mahdollisesti historian myydyin elektronisen tanssimusiikin genre, varsinkin Euroopassa, ja ainakin kunnes big beatista tuli globaali trendi 1990-luvun lopulla. No Limitistä tuli listaykkönen käsittämättömän monessa maassa ja monet muut keskieurooppalaiset eurodance-aktit seurasivat perässä.
2 Unlimitedin uran loppuvuodet olivat melkoinen nolouden huipentuma. Kokoonpanon sisäiset jännitteet kasvoivat koska Slijngaard ja Doth eivät mielestään saaneet riittävää osuutta projektin tuottamasta rahavirrasta, eivätkä he olleet myöskään tyytyväisiä heidän marginaaliseen rooliin itse musiikin tekemisessä. Seurasi luonnollisesti myös käräjöintiä, josta Doth selvisi voittajana, ja De Coster joutui maksumieheksi. 2 Unlimited näytti tulleensa tiensä päähän vuonna 1996.
De Coster ja Wilde saivat kuitenkin jo vuonna ’98 päähänsä että koska heillä on oikeudet 2 Unlimitedin nimeen, he voivat korvata Slijgaardin ja Dothin ihan hyvin kahdella uudella laulajalla, Romy van Ooijenilla ja Marjon van Iwaardenilla. 2 Unlimitedin uusi inkarnaatio ei arvatenkaan saavuttanut suosiota, vaikka saikin yhden top 10 -hitin Alankomaissa. Musiikin tekijät olivat ehkä samoja kuin aiemminkin, mutta eurodancen kulta-aika oli jo ohi ja popissa keulakuva on yhtä kuin yhtye. Anonyymi tuottajavetoisuus olisi ehkä toiminut paremmin jonkin tiukemmin rave-kulttuurissa olevan kokoonpanon tapauksessa.
Kenties levymyynnin hupenemisen vuoksi 2000-luvusta on tullut reunionien kultaista aikaa, myös ysäribändien osalta, eikä 2 Unlimited ole poikkeus. Slijgaard ja Doth ovat esiintyneet yhdessä 2 Unlimitedina, mutta heidän uudet kappaleensa on julkaistu Ray & Anita -nimellä. Myös van Ooeijen ja van Iwaarden ovat levyttäneet duona, jonka nimi on vieläkin mielikuvituksettomammin 2. Onnea vain bändin googlaamiseen.
Kuuntele myös: Vuodesta 1993 tuli eurodancen kultainen vuosi, jolloin julkaistin mm. hitit What Is Love ja Mr. Vain. Musiikkityyli oli hyvin eurooppalainen ilmiö, mutta kyllä Yhdysvalloissakin pärjäsi muutama hassu yrittäjä, kuten Real McCoy (Another Night, 1994), joka kuitenkin jäi Euroopassa melko tuntemattomaksi nimeksi. Oikeastaan ainoastaan reggaesta vaikutteita ottanut Ace of Base (The Sign, 1994) ja enemmän houseen kallellaan ollut Snap! (Rhythm Is a Dancer, 1992) onnistuivat valtaamaan molemmat suuret musiikkimarkkinat.
