#85 2 Unlimited – No Limit (1992)

YouTube (musiikkivideo)

Oikea 2 Unlimited ja No Limit -singlen kansiBelgiasta tuli new beatin (ks. #91) jälkeen mannereurooppalaisen hardcore technon kehto. Vuosi 1991 oli hardcoren ensimmäinen suuri vuosi, jolloin listat täyttyivät hardcoren eri alalajeista: ”belgialaisesta brutalismista”  (ks. #62), brittiläisestä breakbeat hardcoresta (ks. #58), mutta myös pop-vaikutteisesta kevyemmästä hardcoresta, jota edusti myös antwerpeniläisen tuottajaduon Jean-Paul De Costerin ja Phil Wilden instrumentaali Get Ready for This (1991).

Kaksikko halusi lopulta biisiin myös räpin, jota hoitamaan saapui amsterdamilainen kokki Ray Slijngaard. Alunperin projektin johtohahmona oli tarkoitus olla vain Slijngaard, mutta hän lisäsi biisiin myös ystävänsä Anita Dothin laulua. Syntyi dynaaminen duo, 2 Unlimited, vaikka oikeasti luovat voimat ”yhtyeen” takana olivatkin De Coster ja Wilde. Koska Britanniassa nimenomaan instrumentaali hardcore oli kova juttu, siellä julkaistiin vain lauluton versio kappaleesta (lukuunottamatta Slijngaardin ”y’all ready for this” -huudahdusta).

Kokoonpanon tyyli kehittyi kuitenkin ajan myötä popimpaan ja kevyempään suuntaan ja 2 Unlimitedista tuli yksi eurodancen suurimmista nimistä genren kulta-aikana 1993-1996. Eurodancessa yhdistyivät 80-luvun lopun eurobeat ja Hi-NRG 90-luvun alun rave-musiikista käteen jääneisiin soundeihin. Tärkeää oli kuitenkin että biiseissä oli kaupallista potentiaalia, eli tanssittava rytmi mutta myös tarttuva melodia. Ja se että biisissä vuorottelivat miesräppäri ja naislaulaja.

2 Unlimitedin suurimmaksi kaupalliseksi menestykseksi osoittautui kakkoslevy No Limitsin (1993) melkein nimikkokappale No Limit, jonka suosion avain oli varmaankin rankaisevan massiivinen bassojumputus. Slijngaardin ja Dothin sanoituksissa ei ollut kyllä järjen häivää, mutta ainakin ne jäivät päähän soimaan. Eurodancessa sanoitukset ovat kyllä tanssimusiikiksi poikkeuksellisen tärkeitä, minkä vuoksi onkin kovin älytöntä kuinka huonoja ne lähes poikkeuksetta ovat.

Eurodance on varmaankin yksi inhotuimmista elektronisen tanssimusiikin genreistä, ja sitä pilkataan usein aivottomana jumputuksena. Pop-piireissä sitä pidetään liian monotonisena ja huvittavana, klubikulttuurissa liian kaupallisena juustona. Siitä kuitenkin tuli mahdollisesti historian myydyin elektronisen tanssimusiikin genre, varsinkin Euroopassa, ja ainakin kunnes big beatista tuli globaali trendi 1990-luvun lopulla. No Limitistä tuli listaykkönen käsittämättömän monessa maassa ja monet muut keskieurooppalaiset eurodance-aktit seurasivat perässä.

Väärä 2 Unlimited ja II-albumin kansi2 Unlimitedin uran loppuvuodet olivat melkoinen nolouden huipentuma. Kokoonpanon sisäiset jännitteet kasvoivat koska Slijngaard ja Doth eivät mielestään saaneet riittävää osuutta projektin tuottamasta rahavirrasta, eivätkä he olleet myöskään tyytyväisiä heidän marginaaliseen rooliin itse musiikin tekemisessä. Seurasi luonnollisesti myös käräjöintiä, josta Doth selvisi voittajana, ja De Coster joutui maksumieheksi. 2 Unlimited näytti tulleensa tiensä päähän vuonna 1996.

De Coster ja Wilde saivat kuitenkin jo vuonna ’98 päähänsä että koska heillä on oikeudet 2 Unlimitedin nimeen, he voivat korvata Slijgaardin ja Dothin ihan hyvin kahdella uudella laulajalla, Romy van Ooijenilla ja  Marjon van Iwaardenilla. 2 Unlimitedin uusi inkarnaatio ei arvatenkaan saavuttanut suosiota, vaikka saikin yhden top 10 -hitin Alankomaissa. Musiikin tekijät olivat ehkä samoja kuin aiemminkin, mutta eurodancen kulta-aika oli jo ohi ja popissa keulakuva on yhtä kuin yhtye. Anonyymi tuottajavetoisuus olisi ehkä toiminut paremmin jonkin tiukemmin rave-kulttuurissa olevan kokoonpanon tapauksessa.

Kenties levymyynnin hupenemisen vuoksi 2000-luvusta on tullut reunionien kultaista aikaa, myös ysäribändien osalta, eikä 2 Unlimited ole poikkeus. Slijgaard ja Doth ovat esiintyneet yhdessä 2 Unlimitedina, mutta heidän uudet kappaleensa on julkaistu Ray & Anita -nimellä. Myös van Ooeijen ja van Iwaarden ovat levyttäneet duona, jonka nimi on vieläkin mielikuvituksettomammin 2. Onnea vain bändin googlaamiseen.

Kuuntele myös: Vuodesta 1993 tuli eurodancen kultainen vuosi, jolloin julkaistin mm. hitit What Is Love ja Mr. Vain. Musiikkityyli oli hyvin eurooppalainen ilmiö, mutta kyllä Yhdysvalloissakin pärjäsi muutama hassu yrittäjä, kuten Real McCoy (Another Night, 1994), joka kuitenkin jäi Euroopassa melko tuntemattomaksi nimeksi. Oikeastaan ainoastaan reggaesta vaikutteita ottanut Ace of Base (The Sign, 1994) ja enemmän houseen kallellaan ollut Snap! (Rhythm Is a Dancer, 1992) onnistuivat valtaamaan molemmat suuret musiikkimarkkinat.

#86 Happy Mondays – Hallelujah [Club Mix] (1989)

SpotifyHappy Mondays - Hallelujah EP; kansikuva
YouTube (singleversio)

Nine Inch Nailsin (#87) lisäksi kitaroita ja konemusiikkia yhdistelivät 80- ja 90-luvun taitteessa omalla tavallaan myös Madchester-yhtyeet. Tuon genren ja skenen keskipisteessä oli Manchesterin The Haçienda  -klubi, jonka perustivat Factory-levymerkin pomo Tony Wilson ja yhtiön isoin bändi New Order (#26). Klubista tuli kaupungin musiikkiskenen keskus.

House-musiikki rantautui Britanniaan vuonna 1985, mutta ei ottanut tuulta siipiensä alle muualla kuin homoklubeissa. Suosituinta tanssimusiikkia olivat eurooppalaisten omat genret italodisco, hi-NRG ja eurobeat. Vasta acid housen myötä tämä uusi amerikkalaislähtöinen tanssimusiikki alkoi saada suosiota Britanniassakin. Acid house teki tuloaan Eurooppaan nimenomaan mm. Haçiendan kautta.

Huumeet osoittautuivat jälleen keskeiseksi voimaksi uudessa musiikkikulttuurissa, sillä rave-kulttuurin ensimmäisen aallon voi ainakin Reynoldsin (2008) mukaan rajata niin, että se alkoi ekstaasin saatavuuden helpottumisesta vuonna 1988 ja loppui kun siitä tuli pula talvella 1990 (toisesta aallosta ks. #58). Kesästä 1988 tuli ”toinen rakkauden kesä” (se ensimmäinen oli tietysti 1967), vaikka oikeastaan kyse oli pääosin hedonismista. Kyseessä ei ollut tällä kertaa poliittisesta protestista vaan pelkästä hauskanpidosta. Silti maailma näytti tuona yhtenä kesänä muuttuvan rennommaksi ja rakastavammaksi paikaksi, kunnes tietysti huumekulttuuri alkoi näyttää ikäviä puoliaan.

Reynoldsin mukaan ekstaasin laajalla saatavuudella oli niin iso vaikutus, että jalkapallohuligaanitkin lopettivat toistensa pieksemisen ja menivät sen sijaan reiveihin tanssimaan ja vetämään huumeita. Jalkapallon ja musiikin yhteys on muutenkin mielenkiintoinen. 1980-luvun lopulla reivit ja jalkapallo-ottelut olivat harvoja tilaisuuksia joissa työväenluokka saattoi kokea yhtenäisyyden tunnetta. Acid housen ja jalkapallon yhteyden ikään kuin sinetöi New Orderin vuoden 1990 MM-kannustuslaulu Englannin maajoukkueelle, World in Motion. Tuossa listaykkössinglessä laulettiinkin ihan että ”E is for EcstasyEngland”.

Britannian rave-kulttuuri oli varsin hidas reagoimaan acid houseen omilla tuotoksilla; klubeilla soitettiin pitkään pääosin tuontitavaraa. Vuonna ’88 muutamia hittejä jo saatiinkiin. Legendaarisimmaksi varhaiseksi brittihousen edustajaksi nousee kuitenkin toistuvasti alan kirjallisuudessa A Guy Called Geraldin Voodoo Ray vuodelta 1989. Mies biisin takaa, Gerald Simpson, tuli myös Manchesterista.

Vuonna 1989 Britannia oli kypsä sille, että elektronisen musiikin ja indie rockin välinen ero muuttui yhdentekeväksi. Klubimusiikin ja muun popin ero alkoi menettää merkitystään. Happy Mondaysin ja Stone Rosesin kaltaisten yhtyeiden edustama Madchester-suuntaus yhdistelikin housemusiikkia rockiin uraauurtavalla tavalla. Tyyliä kutsuttiin myös baggyksi, viitaten bilekansan pukeutumistyyliin joka oli yhtä löysä ja rento kuin heidän elämänasenteensakin.

Tämä löysäily oli monin osin vastareaktiota thatcherismille. Individualismi ja yritteliäisyys olivat vallitsevia arvoja 1980-luvun Britanniassa ja raven myötä sille tuntui löytyneen vaihtoehto. Aivan kuten klubien yleisötkin, Happy Mondaysin tyypit kieltäytyivät uusliberalistisesta kilpailuyhteiskunnasta ja mieluummin vain olivat. Massatyöttömyyteen reagoitiin heittäytymällä ennemmin rikolliseen toimintaan kuin lainvoimaiseen yritteliäisyyteen. Yhtyettä verrattiin musiikkimediassa usein Sex Pistolsiin; heitä pidettiin ensimmäisenä aitona työväenluokkaisena bändinä sitten punkin. Happy Mondays oli kyllä myös varsin epäilyttävä bändi: he itse myivät ekstaasia yleisölle, varmaan siksi että tripillä heidän musiikkinsa kuulosti paremmalta.

Yhtyeen kaksi ensimmäistä levyä eivät vielä edustaneet klassisinta Madchester-soundia koska niissä oli vielä varsin vähän elektronisia elementtejä. Olennaiseksi osoittautuikin heidän yhteistyönsä DJ Paul Oakenfoldin kanssa, joka oli yksi keskeisimmistä nimistä housen tuomisessa Britanniaan. Oakenfold tuotti bändin kolmannen levyn vuonna 1990, mutta aloitti yhteistyön bändin kanssa jo aiemmin remixaamalla esimerkiksi Hallelujahia, bändin epäjoulusinglen vuodelta ’89. Oakenfoldin lisäksi remixiä oli tekemässä toinen brittihousen merkkinimistä, Andrew Weatherall.

Kuuntele myös: Kahdesta suurimmasta Madchester-bändistä The Stone Roses (Fool’s Gold) oli myös poliittista ja vihaista, kun Happy Mondaysissa oli kyse pelkästä loputtomasta hauskanpidosta. Ensimmäisen rave-aallon jälkeen kuvioihin astui menestyinen psykedeelistä indierockia koneisiin yhdistänyt brittibändi, skotlantilainen Primal Scream. Weatherallin tuottamasta Screamadelica-albumista (1991) tuli suuri menestys ja kuten tavallista, lukemattomat remixit liittivät levyn rave-kulttuuriin entistäkin tiukemmin: Higher Than the Sun (Higher Than The Orb Mix).

Lue lisää: Reynolds (2008): s. 35-94; Bidder (2001): s. 147-177.

#91 Amnesia – Ibiza (1989)

Spotify
YouTube (fanivideo)

Elektronisen musiikin historia on täynnä tarinoita siitä miten jokin soundi tai musiikkityyli on syntynyt vahingossa. Vaikka musiikkiteknologian suunnittelijoilla onkin ollut suuri panos siihen millaiseksi elektroninen musiikki on kehittynyt, muusikot ovat kuitenkin melko harvoin Amnesia - Ibiza; singlen kansikäyttäneet soittimia niiden tarkoitetuilla tavoilla. Esimerkkejä tulee listauksen edetessä enemmänkin, mutta nyt kerron legendan new beatin synnystä: joku DJ kuulemma soitti EBM:ää 45 rpm -vinyyliltä, vahingossa tai tahallaan, nopeudella 33 rpm josta oli tuloksena alkuperäistä hitaampi mutta tavallaan myös synkempi ja tuhdimpi versio. Tämä luultavasti tapahtui Belgiassa, koska new beat on niin leimallisesti belgialainen musiikkityyli. Vinyyli oli legendan mukaan A Split-Secondin Flesh.

Seurauksena Belgiassa ruvettiin sitten tekemään tahallaan tuollaisia hidastempoisia EBM-biisejä joihin lisättiin vielä vaikutteita rave-kulttuurissa pinnalla olleesta acid housesta. Termi ”new beat” oli heijastus eurobeatista: tuota nimeä käytettiin tuohon aikaan Euroopassa suuresta mainstream-suosiosta nauttivasta Hi-NRG-vaikutteisesta soundista jonka mestareita olivat tuottajakolmikko Stock-Aitken-Waterman. New beat oli yksi keskeisimmistä eurooppalaisista tanssimusiikin underground-ilmiöistä ennen kuin hardcore ja jungle valtasivat rave-kulttuurin.

Tämä happoinen ja uhkaavan tasaisesti eteenpäin kömpivä uusi biitti vaikuttikin vahvasti juuri hardcore technon syntyyn (#62) ja se onkin tärkeä linkki industrialin (#61), EBM:n (#90), klubikulttuurin ja huume-estetiikan välillä. New beat -artistit käyttivät paljon acidiin viittaavia sanoja biisiensä ja bändiensä nimissä, sekä ekstaasiin viittaavaa smiley-naamaa kuvastossaan. Monin paikoin onkin hyvin vaikeaa erottaa tyylisuuntaa acid housesta. Ibizalla muuten toimii Amnesia-niminen klubi, mikä on tuskin yhteensattumaa.

Kuuntele myös: Tunnetuimmiksi new beat -bändeiksi nousivat Lords of Acid ja Confetti’s, mutta paras on silti Tragic Error:

Ei kun pitää vielä jakaa Confetti’sinkin video. Hauskoja nuo belgialaiset: