YouTuben aikakaudelle on ollut ominaista postmoderni valtavirran musiikkityylien välisten raja-aitojen kaatuminen. Vuonna 2012 tämä kehitys pääsi ihan uudelle vaihteelle kun Vain elämää -sarja alkoi dominoida suomalaista musiikkimaisemaa. Tässä ohjelmassa neljän suomalaiseen valtavirtaan hyväksytyn tyylisuunnan – popin, rockin, rapin ja iskelmän – saralla uransa tehneet muusikot versioivat ennakkoluulottomasti toistensa tuotantoa.
Selvintä tämä tyylien sekoittuminen on ollut iskelmän ja popin välillä. Yksi onnistuneimmista näiden tyylien yhdistelmistä on samaisena vuonna julkaistu Anna Erikssonin albumi Mana, jolla iskelmälaulaja palasi Garden of Loven (2010) jälkeen suomenkieliseen ilmaisuun. Mutta uusi levy ei kuulostanutkaan miltään Kun katsoit minuun -hitiltä (2001) vaan tummasävyiseltä, konevaikutteiselta ja mahtipontiselta aikuispopilta. Tämän ajalleen hyvin leimallisen levyn kärkisingle ja videobiisi oli Jos mulla oli sydän, jonka visualisoinnissa pitäydyttiin yllättävän pelkistetyssä ilmaisussa. Videossa on käytännössä kaksi elementtiä: pimeässä tunnelissa kohtalokkaasti kameralle laulava Eriksson ja vielä pimeämmässä studiossa tanssiva Tuomo Railo.
Tämä on nyt ihan puhdasta mutua, mutta yleisfiilikseni on, että tällaisia soolotanssikoreografioita olisi alkanut olla enemmän musiikkivideoissa YouTube-aikana. Ehkä sekin on joku budjettikysymys, tai sitten olen vain kuvitellut koko jutun. Itse ainakin olen ruvennut kiinnittämään enemmän huomiota taidetanssiin tällä vuosikymmenellä. Voisi melkein sanoa, että 2010-luvun musiikkivideo on saanut minut ensimmäistä kertaa elämässäni kiinnostumaan tästä taiteenmuodosta. Musiikkivideot eivät tarvitse juonta korostaakseen lyriikoiden merkityksiä, sen voi tehdä myös abstraktisti. Ja tässä videossa tanssi tukee ja täydentää tekstin merkityksiä aivan täydellisesti.
Vielä vuonna 2012 musiikkivideoiden merkitykseen netissä suhtauduttiin ilmeisesti sen verran vähättelevästi, etten löydä mistään tämän videon tekijätietoja. Ehkä tämä ei siis ainakaan levy-yhtiön mielestä ollut mitään ikonista materiaalia. Railon intensiivinen koreografia on kuitenkin sen verran ilmaisuvoimainen ja emotionaalisesti väkevä, että ansaitsee paikkansa suomalaisen musiikkivideon historiassa.
Tällä kertaa kuunteluhaasteessa (23. rastilla) etsittiin musiikkia, jossa on erikoisia ihmisääniä ja äänialoja. Esimerkiksi tarjottiin kontra-alttoa ja kontratenoria. Kontratenoreita, eli tavallista korkeampaa laulavia miehiä, olin jo kuunnellut runsaasti koska niitä käytetään usein vanhassa musiikissa nyt kun kastraattilaulua ei enää katsota hyvällä. Valitsinkin sitten itselleni kontra-alton, joka on huomattavasti harvinaisempi ääniala. Verkkokirjastosta löytyi hakusanalla vain 7 äänilevyä ja niistäkin enemmistöä oli Beethovenia ja Händeliä eli eivät mitään erityisen tuntematonta musiikkia.
Hakutuloksissa olikin ainoastaan yksi levy joka sisälsi itselleni vieraia teoksia, Les Arts FlorissantsinLe jardin de Monsieur Rameau. Levy sisältää lauluyhteen johtohahmojen, William Christien ja Paul Agnew’n, järjestämän laulukurssin ohjelmiston vuodelta 2013. Konserttiohjelman keskiössä on 1700-luvun tärkein ranskalaissäveltäjä Jean-Philippe Rameau (1683-1764). Hänen lisäkseen mukana on myös muiden hänen aikalaisten musiikkia, joka kuitenkin liittyy vahvasti kyseiseen säveltäjään. Eli musiikkia, josta hän on ottanut vaikutteita tai musiikkia joka on erityisen paljon velkaa hänelle. Levyn teokset on julkaistu vuosina 1697-1768.
Tavallista matalampi naisääni, kontra-altto, on tällä levyllä Benedetta Mazzucato. Hän on äänessä neljäsosalla levyn raidoista, jotka ovat pääosin aarioita aikakauden suosituimmista oopperagenreistä tragédie lyrique ja opéra-ballet. Lisäksi mukana on myös Rameaun säveltämiä kaanoneita, sekä pätkiä yhdestä comédie lyriquesta ja yhdestä kantaatista. Comédie ja tragédie lyriquen ero on siinä että ensin mainitun tunnelma on koominen, jälkimmäisen vakava ja ylevä (ei siis välttämättä traaginen). Opéra-ballet arvatenkin yhdistää tanssia oopperaan.
Musiikillisesti tässä liikutaan siis hyvin samoissa tunnelmissa kuin musahaasteen toisella rastilla kuuntelemissani barokkiooppera-alkusoitoissa. Tässä on nyt vain sitten laulua mukana. Ohjelmisto on rakennettu laulukurssin osallistujen äänialojen mukaan, ja Mazzucaton bravuureiksi on valittu aariat Rameaun Hippolyte & Ariciesta ja André Campran (1660-1744) L’Europa galantesta. Lisäksi hän on mukana parissa duetossa ja triossa. Nämä ovat kaikki melko hitaita osia, ja lähinnä alkavat unettaa minua. Kontra-alton kuuntelun osalta mielenkiintoisin raita on oikeastaan duetto Rameaun Dardanuksesta, jossa Mazzucaton kanssa laulaa tenori Zachary Wilder. Äänialat ovat melko lähellä toisiaan, enkä oikeastaan osaa sanoa kumpi laulaja on kumpi. On varsin virkistävää kuunnella laulua, jonka esittäjien sukupuolesta ei ole mitään käsitystä.
Jotta näistä herkistä lauluista saisi kunnolla jotain irti, ne pitäisi kuitenkin kuulla alkuperäisteoksen kontekstissa. Sellaista minua miellyttävää reipasta barokkimeininkinä on varsin harvoissa kappaleissa, lähinnä Christoph Willibald Gluckin (1714-1787) rytmikkäissä trioissa ja kvartetoissa oopperasta L’Ivrogne corrigé. Niissä laulajien stemmat risteilevät oikein pirteästi samalla kun lyömäsoittimia paukutetaan täysillä taustalla.
Jos pitää nimetä YouTube-ajan keskeisin suomalainen soittovideobändi, ei kyseeseen voi tulla kukaan muu kuin Haloo Helsinki! Yhtye on puhaltanut henkeä upeasti maailman väsyneimpään musavideokonseptiin, biisiään soittavaan rock-bändiin. Mielestäni tähän on kolme pääasiallista syytä: jokainen yhtyeen jäsen on hyvin karismaattinen esiintyjä, bändi kuvaa videonsa suomalaisittain eksoottisissa paikoissa, ja bändin musiikki on riittävän epäbändimäistä.
Vaikka yhtyeen videot ovatkin yleensä peformanssin näkökulmasta hyvin samasta puusta veistettyjä, niissä on usein nokkelia ristiriitoja. Bändin soundiin kuuluu paljon muutakin kuin perinteiset rock-soittimet, ja yksi yleisimmistä yhtyeen suorittamista huijauksista onkin näyttää Jukka Soldan soitamassa perinteistä rumpusettiä kun musiikista vastaan rumpukone. Ratkaisu on yleensä melko kevyesti naamioitu, sillä videoissa käytetty rumpusetti on usein hyvin riisuttu. Tärkeintä on mielenkiintoinen visuaalinen esiintyminen, ei aidolta vaikuttava soittamisen teeskentely. Koska teeskentelyähän kaikki soittovideot ovat. Myös Ellin taipumus räppäämiseen luo tavanomaiseen esiintymiskonseptiin oman visuaalisen lisäelementtinsä.
Yksi minimalistisimmista, mutta silti toimivimmista bändin soittovideoista on vuoden 2015 hitti Pulp Fiction. Videon teho perustuu vahvasti sen spontaaniuteen. Sillä ei ollut käskirjoitusta vaan se kuvattiin Kuussa tulee -videon kuvaussessioiden jämäajalla kun Espanjan matkan pääasiallinen tarkoitus oli jo täytetty. Muistaako kukaan enää Kuussa tuulee -videota? Ainakin sillä on vain vähän yli kolmasosa Pulp Fictionin näyttökerroista. Tässäkin siis erinomainen esimerkki siitä, että YouTube-täysosumaan ei tarvita isoa budjettia ja suuria suunnitelmia.
Herra Ylpön ohjaus, mustavalkoinen välimerellisessä uima-altaassa kuvattu video, kanavoi Anton Corbijnin henkeä täydellisesti. Belgialaisohjaajan tyyliin on toki lisätty sitten myös Ylpölle hyvin ominaista alleviivaavaa kirjaimellisuutta: kun Elli laulaa katoamisesta, hän katoaa kuvasta; kun hän sanoo ”vain me kaks”, kuvassa näkyy numero 2; jne. Kuvaan lisätyt animaatiot ja tekstikatkelmat eivät ole mikään uusi YouTube-ajalle ominainen ilmiö, mutta kirjasintyypin valinta ja sulkeutuvien ympyröiden latausanimaatiota muistuttava design juurruttavat videon selkeästi 2010–luvun puoliväliin.
YouTube on kasvaessaan luonut aivan uuden julkkistyypin: tubettajan. Palvelusta on tullut jatkuvasti päällä oleva kykyjenetsintäkanava, jonne esiintyjän urasta haaveilevat lataavat omia ”työnäytteitään”, vlogeja joiden sisältö ei ole välttämättä rajattu mihinkään yksittäiseen taiteenlajiin. Monille pelkästä tubettamisestakin on tullut varteenotettava ammatti, ainakin hetkellisesti, mutta yleensä se on vain toiminut ponnahduslautana kestävämmällä pohjalla olevalle viihdyttäjän uralle. Justin Bieberistä lähtien yhä kasvava määrä nuoria on esimerkiksi saanut levytyssopimuksen YouTubeen lataamiensa lauluesitysten ansiosta.
Suomessakin heitä on ollut jo useita: ainakin Saara Forsberg, Arttu Lindeman, Vilma Alina ja Tuure Boelius. Tubettajan elämä on ankaraa ja harvasta on lyhyttä tähdenlentoa pitkäjänteisempään uraan. Siksi esimerkiksi Tuure Boeliuksen pysyvää vaikutusta suomalaiseen populaarikulttuurin voi ainoastaan arvailla, ja toivoa parasta. Kuukausi sitten Kaiku Entertainment kuitenkin julkaisi videon, joka herätti sen verran voimakasta huomiota, että todennäköisesti – ja toivottavasti – Boelius muistetaan vielä pitkään. Ainakin tän listan olisi tarkoitus auttaa siinä asiassa!
Vuonna 2001 syntynyt Boelius avasi YouTube-kanavansa 14-vuotiaana kesällä 2015. Ensimmäistä kertaa hän iski mielensäpahoittajien hermoon tulemalla kaapista syksyllä 2016 ja saamalla sen ansiosta Vuoden homo -palkinnon vuoden 2017 QX Gay Gaalassa. Samoihin aikoihin mm. Turun kaupunginteatterissa nuorta Touko Laaksosta näytellyt Boelius teki levytyssopimuksen Kaiku Entertainmentin kanssa. Ensimmäinen single Eikö sua hävetä nousikin singlelistan kärkeen eikä kakkossingleOh Boekaan mitenkään huonosti menestynyt. Nämä kuitenkin olivat varsin kertakäyttöisiä kappaleita, nopeasti ohi suhahtavia viraalihittejä, joista ketään ei vuosien päästä muisteta. Vasta kolmantena singlenä julkaistu Lätkäjätkä-Ville on potentiaalisesti ikimuistoinen kappale.
Kun Suomi voitti jääkiekon maailmanmestaruuden ensimmäistä kertaa vuonna 1995, maamme oli niin valmistautumaton menestykseen, että juhlabiisi Den glider inkin piti varastaa naapurista. Siitä viisastuneena A-Tyyppi rupesi samplaamaan Antero Mertarannan selostuksia ja syntyi ”lätkäbiisien” perinne. Jokakeväisten Suomen maajoukkueen epävirallisten kannatuslaulujen määrä lähti lopullisesti käsistä kun Suomi voitti toisen mestaruutensa 2011 ja PojunPoika saunoo toimi tunnarina. Vuonna 2018 jääkiekossa voittamisesta kertovat reippaat tanssipoppikappaleet olivat jo muuttuneet niin väsyneeksi kliseeksi, että enää ei edes keksitty parempia otsikoita kuin Kuha Ruotsi häviää. Tältä keskinkertaisuudelta meidät pelasti Tuure Boelius!
Lätkäjätkä-Ville tarttui yhteen yhteiskunnamme suurista tabuista: homoseksuaalisuuden ja urheilun suhteeseen. Miesten joukkueurheilussa kun mitä ilmeisemmin vallitsee systeeminen homofobia, jossa ”poikkeava” seksuaalisuus koetaan jotenkin uhkaksi jääkiekon machokulttuurille silloinkin kun laajemmassa yhteiskunnassa ollaan huomattavasti suvaitsevampia. Edellisen kerran asiasta kohuttiin neljä vuotta sitten kun Juhani Tamminen väitti ettei SM-liigassa pelaa homoseksuaaleja. Nostamalla tärkeän yhteiskunnallisen näkökohdan lätkäbiisin aiheeksi, Boelius myös samalla laajensi genren yleisöä huomattavasti niiden stereotyyppisten lätkäfanien ulkopuolelle. Urheilu kuuluu ihan kaikille!
Pelkällä biisillä ei ehkä vielä olisi saanut aikaan täydellistä somemyrskyä, mutta biisin YouTube-video piti siitä huolen, koska siinä Tuure pussaa ”Villeä” leijonapaidassa jäähallin pukuhuoneessa. Seurasi ennalta-arvattava reaktio: vihapuhetta ja tappouhkauksia, jotka alleviivasivat kappaleen tärkeyttä. Jos joku aihe on näin arka, siitä todellakin pitää tehdä biisejä ja herättää keskustelua! Monen lätkäfanin suurin murhe maailmassa tuntui olevan silloin se, että Tuure oli ”häpäissyt” leijonat.
Mutta miksi ihmeessä kaksi leijonapaidassa suutelevaa poikaa häpäisisi sen? Juuri siksi veteraanimme taistelivat talvisodassa Neuvostoliittoa vastaan, että suomalaisilla olisi vapaus tehdä niin. Jos ei halua sellaista katsella, tulisi ehkä ennemmin kannattaa Venäjän maajoukkuetta. Kun Suomi voittaa jääkiekko-ottelun, se edustaa länsimaisen liberaalin demokratian ja vapauden voittoa. Kun Venäjä voittaa, se edustaa totalitarismin, vihan ja pelon voittoa.
Jokaisen suomalaisen tulisi olla syvästi ylpeä Boeliuksesta, sillä hänen sisunsa edustaa kaikkea mikä maassamme on kaunista ja puolustamisen arvoista. C Moren kisasloganina oli ”On uusien sankarien aika”. MM-kaukaloista sellaisia ei tällä kertaa löytynyt, mutta Tuure Boeliuksesta saimme sellaisen. Ja hän todella on kunniaksi leijonapaidalle, sillä hänen rohkeutensa nousee aidosta leijonansydämestä.
Ohjaus: Trish Sie & Ok Go
Ladattu YouTubeen: 26.2.2009 (alkup. 31.7.2006) Näyttökertoja: 42 181 741 (5.6.2018)
Kun YouTube perustettiin 2005, se oli vallankumous videojulkaisussa. Se oli mediapalvelu, jonka nimikin asetti vallan ja vastuun käyttäjille. SinäTuubi, vastakohtana passiiviselle vanhalle tv-tuubille. Aluksi kuka tahansa pystyi pystyttämään blogin nettiin ja jakamaan ajatuksensa koko maailman kanssa. Nyt sama radikaali julkaisuvapaus levisi videomuotoon. Alkuvuosina palvelua dominoivatkin kaikenlaiset hauskat ja inspiroivat pienen budjetin viraalivideot, eivät niinkään musiikkivideot.
Musiikki oli silti vahvasti mukana alusta lähtien, sillä kaiken muun DIY-meiningin seassa YouTube tarjosi myös erinomaisen uuden kanavan aloitteleville muusikoille. Lukematon määrä bändejä kuvasi halvalla omia musiikkivideoita ja uploadasi ne YouTubeen ilman levy-yhtiön välikättä. Ja myös ilman niiden laatufiltteriä. Tästä joukosta erottui varsin pian yksi arkkityyppinen YouTube-bändi: chicagolainen rock-yhtye OK Go.
OK Go on bändi, joka tunnetaan ensisijaisesti kekseliäistä, yllättävän halvalla tehdyistä yhden otoksen musiikkivideoistaan, jotka usein ovat n. 100 kertaa kiinnostavampia kuin heidän biisinsä. YouTuben historian aikana he ovat ylittäneet itsensä toistuvasti räjäyttämällä katsojien tajunnan yhä uudelleen ja uudelleen, oli kyse sitten optisista harhoista, nollapainovoimasta tai superhidastuksista.
Tästä kaikki kuitenkin alkoi: ”Treadmill Videosta” eli yhtyeen ensimmäisestä YouTube-hitistä Here It Goes Again. Siihen tiivistyy täydellisesti varhaisen YouTube-videotuotannon henki: huono kuvanlaatu, halvat lavasteet, yksi inspiroiva idea. Käytännössä se voisi ihan hyvin olla jonkun satunnaisen biisin tahtiin tehty kotivideo jossa on hieno ja hyvin treenattu koreografia. Liikkeiden suunnittelusta vastaa kyllä ihan ammattikoreografi, Trish Sie, eikä suoritusta voi missään nimessä pitää helppona. Yhtye treenasi sitä Wikipedian mukaan viikon verran ennen kuvausta.
Here It Goes Again ei ole ollut yhtäjaksoisesti YouTubessa mutta yhteensä eri uploadien yhteenlaskettu katselumäärä noussee reilusti yli 100 miljoonan. Video voitti vuoden 2006 YouTube Award luovimmasta videosta ja vuoden 2007 Grammyn parhaasta lyhytmuotoisesta musiikkivideosta. Tämä siitäkin huolimatta, että videossa ei ole teknisesti mitään hurraamista: se näyttää helvetin rumalta nykyään katsottuna.
Se ei kuitenkaan ole se pointti, vaan se, että bändi sai yhdellä hyvällä idealla itselleen valtavasti näkyvyyttä tavalla, joka olisi ollut ennen YouTubea täysin mahdotonta. Viraalisella aikakaudella ei tarvita hienoa videota (tai edes erityisen hyvää biisiä), tarvitaan vain yksi tarttuva konsepti. OK Gon esimerkki oli tärkeä ennakkotapaus YouTuben merkityksestä musiikkivideoformaattina. Sen suosio osoitti, että tämän uuden median merkitystä ei pidä väheksyä. Etenkään aloittelevien artistien.
On tosin muistettava, että tämän videon breikatessa OK Golla oli takana jo kaksi isolle levy-yhtiölle tehtyä albumia. Videoita ei käsittääkseni tehty levy-yhtiön rahoilla vaan täysin bändijohtoisesti, mutta ei yhtye silti mitkään itsenäinen toimija ole ollut. Kaikilla muillakin tämän llistan artisteilla on taustalla merkittävä levytyssopimus. Täysin omavaraisista musavideotuotannoista olisikin pitänyt tehdä oman listansa, koska niistä ei varsinaisesti voi tulla ikonisia, ainakaan siinä mielessä mitä tässä yhteydessä sanalla tarkoitan. Lyödäkseen läpi valtavirran populaaritietoisuuteen, videoiden taustalle tarvitaan edelleen musiikkiteollisuuden koneistoa.
YouTubesta on kuitenkin tullut tärkeä ponnahduslauta lukuisten uusien aktien uralle, joten palvelua voi ehkä pitää jonkinlaisena nykyaikaisena demokasetin vastineena. Tästä saammekin hyvän esimerkin seuraavalla sijalla!
