46. ikonisin video: The Weeknd – False Alarm (2016)

Ohjaus: Ilya Naishuller
Ladattu YouTubeen: 13.10.2016
Näyttökertoja: 196 410 961 (11.4.2021)

The Weeknd: False Alarm; kuvankaappaus musiikkivideosta

Videopelien kehittyminen koko kansan viihteeksi ja vakavastiotettavaksi taidemuodoksi on ollut pitkä ja vaiheittainen.  Ehkä se on ollut niin kaikissa viihteen ja taiteen lajeissa, mutta ne muut ovat syntyneet paljon ennen omaa elinikääni, joten ehkä kehitys tuntuu hitaalta vain siksi. YouTuben aikakaudella kehitys on kuitenkin kiihtynyt, eivätkä videopelit ole enää alakulttuuria vaan valtavirtakulttuuria. Hauskaa myös huomata, että vaikka viihde ja taide nähdään usein toistensa vastakohtina, videopeleissä kaupallinen suosio ja taiteellinen kunnianhimo ovat kasvaneet käsi kädessä.

Tämä alkaa näkyä luonnollisesti myös kasvavana poikkitaiteellisuutena. Toki pelaamista on esitetty elokuvissa ja musiikkivideoissa jo 1980-luvulta alkaen, ja peleistä on tehty elokuvasovitukiakin Super Mario Brosista (1993) lähtien. YouTuben ajalla on kuitenkin nähty, että myös videopeleille ominaiset tekniset ja taiteelliset keinot ovat levinneet muille kulttuurin aloille. Jo Doomissa (2005) nähtiin FPS-räiskintäpeleille uskollinen toimintakohtaus, joka oli kuvattu kokonaan hahmon näkökulmasta.

Tämän tekniikan mestariksi kuitenkin nousi venäläisohjaaja Ilya Naishuller, jonka debyyttielokuva Hardcore Henry (2015) oli kuvattu kokonaan tällä tyylillä. Elokuva ei saanut kovin hyviä arvosteluja, ja rahallisestikin se teki tappiota. Ehkä hahmon silmien läpien tuijottaminen koko elokuvan läpi ei ole kovin palkitsevaa. Pelaamien onkin sitten ihan eri asia, koska silloin voi myös itse vaikuttaa hahmon toimintaan.

Siinä missä täyspituisen elokuvan katselu tästä kuvakulmasta on lähinnä rasittavaa, musiikkivideon mitta sopii sille täydellisesti. Hardcore Henryn harjoitustöinä voi pitää Naishullerin oman Biting Elbows -bändin videoita The Stampede (2011) ja Bad Motherfucker (2013), mutta parhaiten nämä opit hyödynnettiin The Weekndin videossa False Alarm (2016), joka siirtää Grand Theft Auton estetiikan toiseen taiteenlajiin.

Pelikulttuurin mukana Naishullerin videoihin tuli valitettavassti myös toksista maskuliinisuutta, sillä naiset esitetään hänen videoissaan hyvin esineellistävästi. Tämä ei sinänsä ole mitään uutta musiikkivideoissa, ja False Alarmin lyriikat ovat ihan yhtä misogyynisiä kuin videon kuvastokin. Olisi silti ollut toivottavaa, että naisvihaa ei olisi tuotu musiikkivideoihin vielä lisää pelienkin puolelta.

47. ikonisin video: Paleface – Helsinki – Shangri-La (2010)


Ohjaus: Rasmus Försti
Ladattu YouTubeen: 15.6.2012
Katselukertoja: 3 969 029 (2.4.2021)

Paleface - Helsinki - Shangri-La; kuvankaappaus musiikkivideosta

Kun Paleface vaihtoi laulukielensä suomeksi ja otti mallia vanhan ajan kupleteista, se oli hieno suomalaisen musiikkielämän piristysruiske. Palefacen ajatuksena oli, että rap on nykyajan kansanmusiikkia, joka kommentoi ajankohtaisia tapahtumia. Helsinki – Shangri-Lasta tulikin ehkä tarkoitettuakin enemmän oman ajansa kuva, sillä nyt se tuntuu jotenkin naiivilta ja etäiseltä. Biisin julkaisusta on vuosikymmen, mutta siitä tuntuu olevan ikuisuus. Esimerkiksi Sipilän hallitus ja presidentti Trump olivat silloin vielä kaukaisia painajaisia. Koronapandemiasta nyt puhumattakaan. Tekee mieli matkustaa aikakoneella sanomaan ”voi Karri kun tietäisit…”

Monet vuoden 2010 ajankohtaiset asiat tuntuvat vuonna 2021 täysin yhdentekeviltä, vaikka tärkeitä ne silloin olivatkin. Siksi Helsinki – Shangri-La on pahasti vanhentunut biisi, mikä ei tietenkään ole huono asia tämän listan kaltaisen retrospektiivin yhteydessä. Vaikka Paleface sinänsä onnistui tavoitteessaan luoda 2010-luvun kansanmusiikkia, häneltä unohtui että kansanlauluja käytettiin aikoinaan ajankohtaisten ilmiöiden kommentointiin, koska sähköisiä massamedioita ei vielä ollut keksitty. Uutiset myös vanhenivat paljon hitaammin. Kansanlaulu ehti kiertää maita ja mantuja vuosikausia ilman että se voitiin vain ohittaa olankohautuksella, koska kyllähän nämä tapahtumat ovat jo tulleet tutuksi, ja unohdetuiksikin.

Ajattomimman havainnon, jonka tältä videolta voi tehdä, on oikeastaan se, että siinä on kitara. Kitaran ei pitäisi olla mikään erikoinen näky musiikkivideossa, mutta tällä listalla ei paljon kitaraa soitella. Tässäkin sitä soitetaan räppäämisen taustalla, mikä kertoo toisaalta rockin vallan väistymiseltä: monessa mielessä suomiräp on saavuttanut vastaavan dominointiaseman listamusiikissa. Toisaalta se kertoo siitä, että kitaran soittaminen ei näytä kiinnostavalta. Onhan se toki visuaalisempaa kuin DJ painelemassa nappeja, mutta se rajoittaa liikaa musiikkivideon mahdollisuutta kokeelliseen ilmaisuun. Vapautuminen rock-bändin kahleista on vapauttanut videoiden tekemistä kun niitä ei tarvitse aina lähteä suunnittelemaan siitä näkökulmasta, että missähän se bändi tällä kertaa soittelisi.

Palefacen tapauksessa se soittelumiljöö on graffitein koristeltu urbaani betonihalli; ratkaisu, jolla on selvästikin haettu kontrastia ”orgaaniselle” folk-soundille, ikään kuin kuvauksena siitä miten betoniviidakko on se nykyajan duunarin luonnollinen elinympäristö. Siinä mielessä video myös olisi voitu tehdä ihan hyvin vaikka vuonna 2021, koska siinä ei näy muita ihmisiä kuin Paleface. Turvavälit taisivat ainakin toteutua!

Ikonisuutta mitataan tällä listalla usein parodioiden määrässä, ja totta kai Palefacen provosointi tuotti tulosta, kuten vasemmistolle piikittelevän Suomi – Pispa-lan. Tai  oikeastaanhan tässä tapauksessa kyse ei ole varsinaisesti parodiasta, koska ei Palefacenkaan biisiä voi varsinaisesti originaalina pitää. Se perustuu kansansävelmään, jota on aiemmin käytetty Tapio Rautavaaran kappaleessa Mannakorven mailla (1968) ja, Palefacen kannalta oleellisemmin, S. Albert Kivisen Oikeuden jumalattaressa (1970). Eli parhaan kansanmusiikin hengessä samaa melodiaa käytetään vuosikymmenestä ja -sadastakin toiseen niin, että jokainen tuo omat ajalliset ja paikalliset murheensa siihen omien sanojensa muodossa. 2010-luvulla näitä paikallisia tulkintoja biisistä on Pispalan lisäksi myös ainakin Oulusta ja Kauhajoesta.

48. ikonisin video: Alan Walker – Alone (2016)

Ohjaus: Rikkard & Tobias Häggbom
Ladattu YouTubeen: 2.12.2016
Katselukertoja: 1 139 869 190 (19.1.2021)

Alan Walker - Alone; kuvankaappaus musiikkivideosta

Toinen vuoden 2021 lisäys listalle on arkkityyppinen EDM-musiikkivideo viiden vuoden takaa, Alan Walkerin Alone, joka Aviciin Wake Me Upin tapaan on epätavallisen mainosmainen brändäyksen taidonnäyte. DJ/tuottaja-tähdet eivät ole läsnä videoissa fyysisesti vaan symbolisesti; riittää että artistin videoissa esiintyy ainoastaan artistin logo. Tämän opin ovat molemmat artistit sisäistäneet täydellisesti. Molemmat videot ovat myös tyylillisesti hyvin mainosmaisia: Alone näyttää Bergenin matkailumainokselta, kun taas Wake Me Up ilmiselvästi mainosti Ralph Laurenin tuotteita. Musiikin visuaalisen puolen tuotteistaminen onkin erityisen tärkeää silloin kun artisti ei perinteisessä mielessä laula tai soita mitään.

YouTube-ajalle yleisemmin tyypillistä Alonessa on sen visuaalinen ristiriitaisuus. 2010-luvulla musiikkivideoiden kuvanlaatu on parempi kuin koskaan, mutta silti niiden estetiikan keskiössä on kuvavirheiden tarkoituksellinen toisintaminen. Tässä videossa käytetään valvontakameroiden, webcamien ja kämäisten tv-näyttöjen kuvia sekaisin, minkä lisäksi siinä on paljon digitaalisia pikselöitymisefektejä sekä VHS-nauhoille tyypillistä analogista värinää. Nämä paradoksaaliset esteettiset ratkaisut yhdistelevät nostalgiaa ja modernismia ajallemme ainutlaatuisella tavalla. Toisaalta videossa halutaan korostaa nykyaikaisuutta – osin kuvasto on jopa futuristista (augmented reality on vahvasti läsnä) – mutta toisaalta siinä simuloidaan analogisen kuvan virheitä.

Ajatonta videossa kuitenkin on se, että muusikkomiljonääri yrittää populistisesti ottaa kantaa ja olla vastakulttuurinen (videoilla joilla on yli miljardi katselukertaa). Videossa Walkerin fanit – walkers – assosioituvat jonkinlaisiksi vastarintataistelijoiksi, sillä onhan heidän asunsakin selkeä viittaus black bloc -mielenosoitustaktiikkaan. Nykyään näistä musiikkivideon nettipuheluista ja mustista kasvomaskeista tulevat kyllä ihan eri asiat mieleen.

49. ikonisin video: Travis Scott – Sicko Mode (2018)

Vieraileva artisti: Drake
Ohjaus: Dave Meyers
Ladattu YouTubeen: 19.10.2018
Näyttökertoja: 762 705 735 (12.1.2021)

Trevor Scott - Sicko Mode; kuvankaappaus musiikkivideosta

Tämän listan oli tarkoitus valmistua nopeasti, mutta sille kävi samoin kuin kaikille muillekin blogin projekteille, eli ensin viivästyi ja sitten jäi kesken. Jossain vaiheessa alkaa vain tökkiä; tuntuu ettei ole enää mitään uutta sanottavaa koska kaikki paukut ja oivallukset on käytetty jo listan häntäpäässä. Motivaatio listan julkaisemiseksi on alhainen koska itse tietää jo ykkösen ja haluaisi vain hypätä suoraan sinne. Omassa mielessä ikään kuin on tehnyt jo suurimman työn ja haluaa vain jatkaa eteenpäin. Vaikka isoin hommahan on juuri tämä kirjoittaminen, ja siksi ne listat siihen aina lopulta kaatuvatkin!

Nyt kun jatkan tätä listaa vuonna 2021, on uusia musiikkivideoitakin ehditty julkaista jo yli kaksi vuotta sen jälkeen kun laadin listan. Venähtämisessä on myös se huono/hyvä puoli, että sijoituksia ja valintojaan ehtii kypsytellä pitkään. Siksi päädyinkin vaihtamaan vielä kolme top 50 -videota tässä vaiheessa. Voin paljastaa että pois jätetyt videot olivat Lady Gagan ja Beyoncén Telephone (koska molemmilla artisteilla on useita videoita listalla muutenkin), Iggy Azalean Fancy (koska se on pohjimmiltaan ihan samanlainen elokuvapastissi kuin Black Widow, eikä edes yhtä hyvä) ja Rihannan Umbrella (koska se on liian vanhanaikainen). Viimeksi mainitun ikonisuudesta ei siis ole epäilystäkään, mutta ehkä se ei kuitenkaan ollut vielä YouTube-ajan video.

Ensimmäinen uusi lisäys listalle on Travis Scottin Sicko Mode, jonka tunnistaa välittömästi YouTube-ajan tuotteeksi sen runsaista glitch-efekteistä, voimakkaista väreistä ja HUMBLE.tyyppisistä perspektiivikikkailuista. Jälkimmäiset eivät olekaan mikään yllätys, sillä Dave Meyers on ohjannut molemmat videot. Erityisen merkillepantavaa on kuitenkin se, kuinka lukemattomista visuaalisista tyyleistä Sicko Mode koostuu. Videon irrallisia kohtauksia ei pidä kasassa mikään muu kuin musiikki. Välillä video muuttuu mustavalkoiseksi; välillä se on lyriikkavideo, jossa biisin tekstit ovat tatuointeja; välillä näytetään twerkkausta ja alusvaatteissa pyöräilyä. Selkein siirtymä tulee siinä ensimmäisen minuutin kohdalla, kun Draken laulama säkeistö päättyy ja tulee glitch-efektein tehty siirtyä Scottin säkeistöön. Samalla musiikki muuttaa luonnettaan radikaalisti eli mash-up-vaikutelma on vahva.

Sicko Modea katsoessa ja kuunnellesssa tunnen itseni vanhaksi, sillä tämän musiikin ymmärtäminen on vaikeaa. Onko tämän siis tarkoitus olla synkkä biisi? Jos on, niin miksi siinä on twerkkausta? Onko tämän tarkoitus olla seksikästä (ja naisia esineellistävää), vai onko twerkkauksella jokin abstraktiin tanssiin vertautuva taiteellinen funktio? Pidän kyllä biisin painostavasta äänimaailmasta paljonkin, mutta koska kaikki on niin vierasta, olen melko varma että kuuntelen ja katson tätä väärin. Koska tämähän on sitä nykynuorison eikä minun musiikkia. Koronapandemian takia se piti esittää livenäkin jossain nettipelissä!

 

50. ikonisin video: Luis Fonsi – Despacito (2017)

Vieraileva artisti: Daddy Yankee
Ohjaus: Carlos Pérez
Ladattu YouTubeen: 12.1.2017
Näyttökertoja: 7 153 403 801 (10.1.2021)

Kuvankaappaus Luis Fonsin musiikkivideosta Despacito

Miksi YouTuben katsotuin musiikkivideo on vasta 50. ikonisin musiikkivideo? Ikonisuus muodostuu yhdistelmästä videoiden tunnettuutta ja taiteellista laatua. Sanotaan vaikka että molempien painoarvo on 50 %; Despaciton tunnettuus on sataprosenttista, koska se on se katsotuin. Taiteelliseksi laaduksi laksen 0 % – en siksi ettei sillä olisi mitään taiteellisia ansioita, vaan siksi että muiden ”ikonisten musiikkivideoiden” joukossa siinä ei ole varsinaisesti mitään persoonallista tai innovatiivista. Jos video ei olisi ollut niin järjettömän suosittu, en edes harkitsisi sitä tällaiselle listalle. Eli kompromissina videon kuuluu osua suunnilleen listan puoliväliin.

Väitän myös, että Despacito ei ole YouTuben katsotuin, koska se on hyvä musiikkivideo. Suurin osa suosiosta johtuu siitä, että kappale on niin hyvä, ja suuri osa YouTuben käytöstä on oikeasti kuuntelemista eikä katselemista; IFPI:n mukaan 47 % musiikin striimaamisesta tapahtui vuonna 2018 YouTubessa. Despacito ei siis ole YouTube-ajan paras musiikkivideo vaan YouTube-ajan paras biisi.

Suurimpia hittejä ei lasketa enää myyntiluvuissa vaan YouTube-katseluissa, varsinkin Latinalaisessa Amerikassa. Despaciton katselujen jakautumista maittain ei ole ilmeisesti saatavilla julkisesti, mutta ensimmäisen puolen vuoden aikana sitä katsottiin yli 385 miljoonaa kertaa Meksikossa, missä YouTuben käyttö musiikin kuunteluun olikin vuonna 2017 suhteellisesti yleisintä koko maailmassa.

Latinalaisen Amerikan osuutta YouTuben suosiossa pohdin viimeksi Enrique Iglesiaksen yhteydessä (83. ikonisin video). Silloin jo totesin, että viime vuosien globaalisti katsotuimmat YouTube-musiikkivideot ovat tulleet nimenomaan espanjankielisiltä artisteilta. YouTuben aika on siis tehnyt musiikkimarkkinoista aiempaa globaalimmat, ja ei-englanninkielisillä biiseillä on paljon paremmat mahdollisuudet nousta kansasinvälisiksi megahiteiksi kuin aikana ennen YouTubea.

Ei siinä Despaciton musiikkivideossakaan siis mitään vikaa ole, sillä se tukee kyllä kappaletta oikein hyvin. Visuaalinen puoli tavoittaa saman tunnelman, joka musiikistakin välittyy. Erityisen avuliasta kansainvälistä yleisöä ajatellen on se, miten artistien käsiliikkeet korostavat sanan des-pa-cito rytmitystä. Melkein yhtä hyvä lauluapu kuin karaokevideon värjäytyvä tekstitys.

Despaciton video on hyvin samantyylinen kuin Iglesiaksen Bailando ja monet muut espanjankielisistä YouTube-megahiteistä. Se esittelee Latinalaisen Amerikan kulttuuria ja luontoa eli näyttää enemmän turismimainokselta kuin 2010-luvun kulttuurisesti määrittelevältä audiovisuaaliselta mestariteokselta. Sellaisena se olikin täydellinen napakymppi: videon julkaisun jälkeen turistien mielenkiinto kuvauspaikka Puerto Ricoa kohtaan kasvoi 45 % ja sen kuvauspaikoille alettiin järjestää kiertoajeluja.