#83 Arftul Dodger feat. Craig David – Re-Rewind [Crowd Say Bo Selecta] (1999)

Spotify
YouTube (musiikkivideo)

Artful Dodger feat. Craig David - Re-Rewind (The Crowd Say Bo Selecta)Päädyin sitten valitsemaan sijalle 83 melkoisen inhokkibiisini. UK garage on genre – tai paremminkin skene ja genrejatkumo – jota en kertakaikkiaan tajua, mutta joka on kuitenkin mielestäni liian oleellinen tässä listauksessa sivuutettavaksi. Yritin kovasti etsiä jotain miellyttävämpää biisiä edustamaan kyseistä tyyliä, mutta Arftul Dodgerin Re-Rewind (The Crowd Say Bo Selecta) nyt vain yksinkertaisesti tiivistää UK garagen ominaispiirteet mielestäni parhaiten, ja samalla myös ne ärsyttävimmät piirteet.

UK garage on melko mielikuvitukseton, mutta kuitenkin osuva nimi genrelle. Se on luonnollisestikin Yhdistyneiden Kuningaskuntien versio New Yorkin garagesta, vaikka se onkin ihan oma hybridityylinsä, jossa on hyvin paljon leimallisen brittiläisiä elementtejä. Simon Reynolds (2008) kertoo sukupuolittuneet urbaanin legendan genren synnystä: koko ajan nopeammaksi ja rankemmaksi muuttunut hardcore karkoitti kaikki naisasiakkaat klubeilta, eivätkä bileet olleet kunnon bileet pelkästään miesten kesken. Musiikilla piti siis ryhtyä uudelleen houkuttelemaan naisia klubeille.

Oli miten oli, garage toi englantilaiseen tanssimusiikkiin jälleen sielukkuuden, seksikkyyden ja rentouden. Jungle (ks. #75) oli syntynyt laman tuotteena ja se oli hyvin kylmää ja synkkää musiikkia, josta puuttui yleensä niin ihmisääni kuin melodiatkin. Garage puolestaan sopi paremmin paranevaan taloudelliseen tilanteeseen ja siitä UK garage-skenestä tulikin melko bling bling. Pukukoodi oli tiukka ja klubit palasivat suuren luokan reivejä edeltäneeseen members only -menettelyyn. Muotihuumeksikin muodostui työväenluokan suosimien ekstaasin ja amfetamiinin sijaan porvarillinen luksushuume kokaiini.

Britit sotkivat New Yorkin garagea mm. urbaanin R&B:n aistillisuuteen, house-musiikin grooveen ja junglen breakbeateihin. Alunperin UK garage noudattikin paljon junglen sääntöjä: speed garagena tunnettu varhainen soundi oli kuin junglen tempoon nopeutettua garagea. Isommaksi jutuksi englantilainen garage-musiikkii kuitenkin nousi 1990-luvun lopulla 2-step-soundin myötä. Laulaja oli useimmiten naispuolinen diiva, tai sitten herkkä-ääninen mies kuten Re-Rewindin Craig David, ja rytmi oli seksikkään keinuva.

Tärkeässä osassa UK garage -skenessä oli myös jamaikalaisesta dancehall-musiikista tuttu MC:n, seremoniamestarin, keskeinen rooli. Se kuuluu myös tässä Artful Dodgerin ja Davidin yhteiskappaleessa, jonka nimikin viittaa ns. rewind-rituaaliin, jossa yleisö huutaa ”bo!” aina kun sitä miellyttävä kappale alkaa soida klubilla. MC, seremoniamestari, ohjeistaa sitten DJ:tä soittamaan kappaleen intron uudestaan, eli kelaamaan (”rewind”) alkuun.

2-step pysyi kuitenkin pitkään underground-genrenä selvästä kaupallisesta potentiaalistaan huolimatta, pääosin Lontoon piraattiradioiden ansiosta. Ison-Britannian piraattiradiotoiminnan voi jakaa Reynoldsin mukaan kolmeen vaiheeseen. 1960-luvun ensimmäinen vaihe perustui merelle ankkuroiduilta laivoilta lähetettyihin radiosignaaleihin. Merellisen toiminnan vuoksi piraattiradio muodostuikin varsin loogiseksi nimeksi. Lainsäädännöstä löytyvä porsaanreikä lopulta suljettiin ja merellisistä luvattomista radioista tuli laittomia. Yleisradio BBC kuitenkin reagoi aloittamalla oman populaarimusiikkituotantonsa ja palkkasi riveihinsä monia piraattiradioiden DJ:tä, tunnetuimpana John Peelin.

1980-luvulla seurasi toinen piraattiradion kulta-aika, mutta tällä kertaa Lontoossa. Toiminnan perustana oli nyt lainsäädännön porsaanreikien ja merellä toimimisen sijaan teknologinen kilpajuoksu viranomaisten kanssa. 1990-luvun ravekulttuuri toi mukanaan kolmannen piraattiradioaallon: luvattomista radioista tuli tärkeä niin junglen kuin garagenkin synnyssä ja leviämisessä. Kaikille piraattiradion vaiheille oli yhteistä se, että ilman valtavirtamedian huomiota jääviä marginaalisempia musiikkityylejä haluttiin pitää esillä. Joka kerta institutionaalinen radiotoiminta on reagoinut hieman viiveellä ja sulauttanut piraattiasemien musiikilliset trendit osaksi salonkikelpoista formaattiaan.

Monen muun elektronisen tanssimusiikin tyylin tapaan UK garage syntyi DJ-vetoisesti. Englantilaiset garage-DJ:t miksasivat aluksi amerikkalaisia R&B-hittejä, joiden lauluosuuksia efektoitiin ja nopeutettiin kiivaampaan tempoon sopivaksi. Laittomaksihan tämäkin meni nopeasti ja ns. white labelbootlegejä ryhdyttiin julkaisemaan ja myymään ahkerasti. Piraattiradio oli tietysti hyödyksi koska eihän niitä nyt mikään virallinen taho olisi soittanut. Hyvin tyypillisesti britit siis aloittivat oman genrensä tekemisen muokkaamalla amerikkalaisia levyjä oman mielensä mukaan, ja ryhtyivät vasta sitten tuottamaan ihan omaa materiaalia.

Vuosituhannen taitteessa 2-step sitten lopulta lopulta kaupalliseksi listamenestykseksi, pääosin Artful Dodgerin ja Shanks & Bigfootin (Sweet Like Chocolate nousi listaykköseksi vuonna 1999) ansiosta. Vaikka UK garage syntyikin alunperin junglea optimistisempana ja valoisampana musiikkityylinä, myös siihen alkoi pikkuhiljaa tihkua synkkiä sävyjä. Tämä näkyi niin musiikissa kuin koko alakulttuurin muussakin toiminnassa, joka tiivistyi So Solid Crew -kollektiivin ympärille. Sen jäsenistä yksi tuomittiin murhasta vuonna 2005 ja toinenkin oli syytettynä, mutta todettiin syyttömäksi vuonna 2006.

Lue lisää: Reynolds (2008): s. 446-458, 510; Bidder (2001): s. 222-230; Eshun (2000): s. 83-84.

Kuuntele myös: Monet pitävät ensimmäisenä speed garage -biisinä Double 99:n Ripgroovea (1997). Speed garagea seurasi 2-stepin kulta-aika, jonka jälkeen tullutta synkempää ja ilmeisesti tiukemmin hip hop -kulttuuriin liittyvää suuntausta edustivat mm. So Solid Crew’n jäsenet Oxide & Neutrino. Heidänlistaykkösensä Bound 4 Da Reload samplasi esimerkiksi aseiden ääniä ja tv-sarja Casualtyä. Tästä synkemmästä suunnasta syntyi lopulta uusi alagenre, grime, jota edustaa mm. Dizzee Rascal (Fix Up, Look Sharp, 2003). Nykyajassa merkittävin garage-skenen jälkeläinen lienee kuitenkin se dubstep, jota lupauksistani huolimatta jaan tässä kolmen keskeisen kappaleen verran: Skream – Midnight Request Line (2005), Kode9 – Samurai (2006) & Burial – U Hurt Me (2006).

#84 RCA Mark II Sound Synthesizer (soitin, 1957)

Taisin vähän valehdella kun väitin ettei listallani ole yhtään syntetisaattoria, koska muutin mieleni viime tipassa. Yhdysvaltojen vastine Euroopan elektronisen musiikin koelaboratorioille oli Columbian ja Princetonin yliopistojen yhteinen Columbia-Princeton Electronic Music Center, joka hankki RCA:n kehittämän, maailman ensimmäisen syntetisaattoriksi kutsutun soittimen, vuonna 1957. Joidenkin mielestä ensimmäinen syntetisaattori oli Hugh Le Cainen Electronic Sackbut (1948), mutta ainakaan sen nimessä ei ollut vielä tuota maagista sanaa.

Milton Babbitt ja RCA Mark II Sound Synthesizer

Mark II oli siis toinen versio RCA:n kehittämästä laitteesta, joka ei kyllä vielä lainkaan muistuttanut ulkoasultaan sitä mikä nykyään mielletään syntetisaattoriksi. Kuten tuon ajan tietokoneetkin, se oli huoneen kokoinen järkäle, jota ohjelmoitiin reikänauhalla. Laite oli silti hyvin houkutteleva tuon ajan säveltäjille, koska se mahdollisti dodekafoniaan hyvin sopivan ennennäkemättömän matemaattisen täsmällisyyden. Syntetisaattorille kuitenkin kävi kuten oikeastaan kaikille tuon ajan laitteille: se perustui tilaavievään teknologiaan joka vanheni hyvin nopeasti, ja 1960-luvulla markkinoille tuli helppokäyttöisempiä ja massatuotantoon sopivia elektronisia soittimia. Mammuttien aika oli hetkessä ohi.

Tätä syntetisaattoria ei lopulta käytetty kovin ahkerasti sävellyksissä, vaikka se olikin merkittävä ja inspiroiva merkkipaalu musiikkiteknologian historiassa. Muutama elektronisen musiikin merkkiteos sillä kuitenkin syntyi. Princetonissa opettaneneen Milton Babbittin Philomel (osa 1 & osa 2) (1964) oli sävellys sopraanolle ja syntetisaattorille. Kunnia teoksesta kuuluu kuitenkin myös paljon libreton kirjoittaja John Hollanderille ja solisti Bethany Beardsleelle. Suomalaisjuurisen serialistin Charles Wuorisen Time’s Encomium (1969) puolestaan toteutettiin kokonaan syntetisaattorilla, ja teos sai sävellyksen Pulitzerin vuonna 1970.

Lue lisää: Henderson (2010): s. 31-32; Prendergast (2000): s. 49-51; Young (2000): s. 18-19; Kuljuntausta (2002): s. 80-84; s. 57 (Electronic Sackbut).

Kuuntele myös: Columbian yliopiston puolella keskuksen kantavia voimia olivat Vladimir Ussachevksy ja Otto Luening. He olivat jo ennen keskuksen perustamista merkittäviä ”nauhamusiikin” pioneerejä Yhdysvalloissa. Tämä amerikkalainen vastine ranskalaiselle musique concrételle ei ollut yhtä tiukasti kenttä-äänityksille uskollinen vaan yhdisti nauhamanipulaatioihin myös täysin synteettisiä ääniä. Ussachevskyn ja Lueningin yhteisiä syntetisaattoria edeltäviä nauhateoksia olivat mm. Incantation for Tape (1953). Ussachevksyllä oli tärkeä rooli RCA:n suunnittelussa, mutta käsittääkseni kuitenkin vain Luening käytti sitä omissa sävellyksissään (ainakin Gargoyles vuodelta 1961).

#85 2 Unlimited – No Limit (1992)

YouTube (musiikkivideo)

Oikea 2 Unlimited ja No Limit -singlen kansiBelgiasta tuli new beatin (ks. #91) jälkeen mannereurooppalaisen hardcore technon kehto. Vuosi 1991 oli hardcoren ensimmäinen suuri vuosi, jolloin listat täyttyivät hardcoren eri alalajeista: ”belgialaisesta brutalismista”  (ks. #62), brittiläisestä breakbeat hardcoresta (ks. #58), mutta myös pop-vaikutteisesta kevyemmästä hardcoresta, jota edusti myös antwerpeniläisen tuottajaduon Jean-Paul De Costerin ja Phil Wilden instrumentaali Get Ready for This (1991).

Kaksikko halusi lopulta biisiin myös räpin, jota hoitamaan saapui amsterdamilainen kokki Ray Slijngaard. Alunperin projektin johtohahmona oli tarkoitus olla vain Slijngaard, mutta hän lisäsi biisiin myös ystävänsä Anita Dothin laulua. Syntyi dynaaminen duo, 2 Unlimited, vaikka oikeasti luovat voimat ”yhtyeen” takana olivatkin De Coster ja Wilde. Koska Britanniassa nimenomaan instrumentaali hardcore oli kova juttu, siellä julkaistiin vain lauluton versio kappaleesta (lukuunottamatta Slijngaardin ”y’all ready for this” -huudahdusta).

Kokoonpanon tyyli kehittyi kuitenkin ajan myötä popimpaan ja kevyempään suuntaan ja 2 Unlimitedista tuli yksi eurodancen suurimmista nimistä genren kulta-aikana 1993-1996. Eurodancessa yhdistyivät 80-luvun lopun eurobeat ja Hi-NRG 90-luvun alun rave-musiikista käteen jääneisiin soundeihin. Tärkeää oli kuitenkin että biiseissä oli kaupallista potentiaalia, eli tanssittava rytmi mutta myös tarttuva melodia. Ja se että biisissä vuorottelivat miesräppäri ja naislaulaja.

2 Unlimitedin suurimmaksi kaupalliseksi menestykseksi osoittautui kakkoslevy No Limitsin (1993) melkein nimikkokappale No Limit, jonka suosion avain oli varmaankin rankaisevan massiivinen bassojumputus. Slijngaardin ja Dothin sanoituksissa ei ollut kyllä järjen häivää, mutta ainakin ne jäivät päähän soimaan. Eurodancessa sanoitukset ovat kyllä tanssimusiikiksi poikkeuksellisen tärkeitä, minkä vuoksi onkin kovin älytöntä kuinka huonoja ne lähes poikkeuksetta ovat.

Eurodance on varmaankin yksi inhotuimmista elektronisen tanssimusiikin genreistä, ja sitä pilkataan usein aivottomana jumputuksena. Pop-piireissä sitä pidetään liian monotonisena ja huvittavana, klubikulttuurissa liian kaupallisena juustona. Siitä kuitenkin tuli mahdollisesti historian myydyin elektronisen tanssimusiikin genre, varsinkin Euroopassa, ja ainakin kunnes big beatista tuli globaali trendi 1990-luvun lopulla. No Limitistä tuli listaykkönen käsittämättömän monessa maassa ja monet muut keskieurooppalaiset eurodance-aktit seurasivat perässä.

Väärä 2 Unlimited ja II-albumin kansi2 Unlimitedin uran loppuvuodet olivat melkoinen nolouden huipentuma. Kokoonpanon sisäiset jännitteet kasvoivat koska Slijngaard ja Doth eivät mielestään saaneet riittävää osuutta projektin tuottamasta rahavirrasta, eivätkä he olleet myöskään tyytyväisiä heidän marginaaliseen rooliin itse musiikin tekemisessä. Seurasi luonnollisesti myös käräjöintiä, josta Doth selvisi voittajana, ja De Coster joutui maksumieheksi. 2 Unlimited näytti tulleensa tiensä päähän vuonna 1996.

De Coster ja Wilde saivat kuitenkin jo vuonna ’98 päähänsä että koska heillä on oikeudet 2 Unlimitedin nimeen, he voivat korvata Slijgaardin ja Dothin ihan hyvin kahdella uudella laulajalla, Romy van Ooijenilla ja  Marjon van Iwaardenilla. 2 Unlimitedin uusi inkarnaatio ei arvatenkaan saavuttanut suosiota, vaikka saikin yhden top 10 -hitin Alankomaissa. Musiikin tekijät olivat ehkä samoja kuin aiemminkin, mutta eurodancen kulta-aika oli jo ohi ja popissa keulakuva on yhtä kuin yhtye. Anonyymi tuottajavetoisuus olisi ehkä toiminut paremmin jonkin tiukemmin rave-kulttuurissa olevan kokoonpanon tapauksessa.

Kenties levymyynnin hupenemisen vuoksi 2000-luvusta on tullut reunionien kultaista aikaa, myös ysäribändien osalta, eikä 2 Unlimited ole poikkeus. Slijgaard ja Doth ovat esiintyneet yhdessä 2 Unlimitedina, mutta heidän uudet kappaleensa on julkaistu Ray & Anita -nimellä. Myös van Ooeijen ja van Iwaarden ovat levyttäneet duona, jonka nimi on vieläkin mielikuvituksettomammin 2. Onnea vain bändin googlaamiseen.

Kuuntele myös: Vuodesta 1993 tuli eurodancen kultainen vuosi, jolloin julkaistin mm. hitit What Is Love ja Mr. Vain. Musiikkityyli oli hyvin eurooppalainen ilmiö, mutta kyllä Yhdysvalloissakin pärjäsi muutama hassu yrittäjä, kuten Real McCoy (Another Night, 1994), joka kuitenkin jäi Euroopassa melko tuntemattomaksi nimeksi. Oikeastaan ainoastaan reggaesta vaikutteita ottanut Ace of Base (The Sign, 1994) ja enemmän houseen kallellaan ollut Snap! (Rhythm Is a Dancer, 1992) onnistuivat valtaamaan molemmat suuret musiikkimarkkinat.

Michael Gira vs. Internet, 2. erä

Swans-vokalisti Michael Giran yhden hengen sota Internetiä vastaan jatkui Korjaamolla järjestetyn Folks-festivaalin lauantai-illassa. Tapahtuma oli aika suora livevastine Swansin tuoreimmaille julkaisuille. Eivät ne samoja biisejä siis sisältäneet, mutta levylle upotetut pyynnöt siitä että levyä ei ripattaisi ja levitettäisi netissä olivat nyt muuttuneet keikkapaikalle levitetyiksi lapuiksi ja välispiikiksi. Alla ei ole sanatarkkaa käännöstä, mutta tulkitsin että keskeinen ajatus oli tässä:

”Älkää kuvatko kännykkäkamerallanne tai muuten tallentako tätä keikkaa. Tämä on vain teille, tässä ja nyt. Älkää jakako videota tai kuvia tästä keikasta Internetissä.”

Michael Gira; promokuvaSinänsä olen kyllä ihan samaa mieltä, että keikkojen kuvaaminen on aika typerää, varsinkin huonolaatuisella kännykkäkameralla. Se tosiaankin estää olemasta läsnä keikalla ja keskittymästä siinä hetkessä tapahtuvaan musiikkikokemukseen. En ole omaksunut tätä nykyään melko vakiintunutta tapahtumien medialisoitumista (jonka voisi kai kääntää myös välineellistymiseksi): asioista pitää olla digitaalinen tallenne että kokee olleensa paikalla, sen sijaan että omin aistein hankittu kokemus ja muisto riittäisivät. Siksi olen itsekin luopunut keikkakuvaamisesta jo ajat sitten. En kuitenkaan vakuuttunut tavasta jolla Gira ilmaisi oman mielipiteensä.

Aivan yhtä hyvin Gira olisi voinut kieltää ihmisiä puhumasta toisilleen, humaltumasta tai kirjoittamasta jutusta musablogeihin koska nekin estävät kuulijaa olemasta läsnä keikalla. Päihteistä voi tietysti olla eri mieltä, että lisäävätkö vai vähentävätkö ne läsnäoloa, tai että mitkä päihteet korostavat läsnäolon tunnetta ja kokemusta ja mitkä ovat ”keinotekoisia” kokemuksia jotka johtuvat vain kemiasta.

Musablogin mainitsin siksi, että vaikka en valokuvaakaan keikkoja, omaa läsnäoloani niillä usein häiritsee tämän blogin olemassaolo. Minun on vaikea käydä keikoilla, kuunnella levyjä, lukea kirjoja tai katsoa elokuvia ilman että mietin koko ajan mitä kirjoittaisin niistä blogiin. Blogin lopettaminen ei auttaisi mitään, koska sitten miettisin vain että pitäisi perustaa blogi johon voisin kirjoittaa. Eihän minulla kirja- ja elokuvablogia (vielä) olekaan. Pelkkä Internetin olemassaolo ja sen potentiaali muuttaa tapaani kokea taidetta.

Olen sitä mieltä, että hyvän ”keikka-arvostelun” lukija saa ihan yhtä autenttisen kuvan keikan tapahtumista kuin jos hän katselisi kuvia tai YouTube-videoita siitä keikasta. Kaikki nämä ovat median kautta vääristyneitä dokumentteja menneestä tapahtumasta. YouTube-video ehkä antaa ”objektiivisemman” kuvan siitä mitä keikalla tapahtui, mutta hyvä kirjoitus keikasta vai antaa ”objektiivisemman” kuvan siitä mitä keikan katsojan sisällä tapahtui. Kaikkien näiden keikkadokumenttien katsominen tai lukeminen on ihan yhtä lailla vain kalpea heijastus siitä mitä tapahtui. Mikään näistä dokumenteista ei mielestäni vastaa keikalla käymisen kokemista niin paljon, että artistien pitäisi pelätä niiden takia tulonmenetystä.

Konsumeristisesta näkökohdasta livevideoita ja keikka-arvioita voisi tietysti ylistää siitä että niiden avulla kuluttajat voivat tehdä päätöksensä siitä onko jokin keikka tai kiertue osallistumisen arvoinen, vai soittaako se konkaribändi samat väsyneet hitit samalla väsyneellä koreografialla. Itse en tästä näkökulmasta tykkää koska konsumerismi pelkistää ihmisen yksiuloitteiseksi olennoksi. Olisi varmaan pitänyt ostaa myyntipöydästä Giran kirja jossa oli kolme tarinaa hänen loppuunmyydystä The Consumer -teoksestaan. Ehkä sen lukeminen avaisi sitä missä konnotaatioissa Gira käyttää tuota kammottavaa ”kuluttaja”-sanaa. Keikka ei sentään alkanut sanoilla ”dear valued customer”. Sen sijaan Gira kutsui yleisöä lapsiksi.

Tästä päästäänkin siihen A.W. Yrjänänkin päiväkirjassaan tai CMX:n nettisivuilla esittämään ajatatukseen, että rock-keikassa on jotain hyvin piilofasistista. Selvimmin tämän tietysti näkee suuren luokan rock-konserteissa, joissa rock-tähti komentaa ja 100 000 ihmistä tekee kyselemättä perässä. Gira teki samaa tietysti paljon pienemmässä mittakaavassa: päätti kuulijoiden puolesta miten heidän tulisi osallistua keikkaan ja käski heitä tottelemaan. Hänelle syy vastustaa levytysten ja keikkojen leviämistä Internetiin ei siis liity ainakaan puheen tasolla tulonmenetyksen pelkoon vaan siihen, että hän haluaa kontrolloida sitä miten hänen musiikkinsa koetaan.

Giran ajatusten taustalla tuntuu olevan vahva usko siihen, että hän tietää mikä on hänen musiikkinsa kuuntelijoille parhaaksi. Tämä on erityisen ongelmallista, koska hän edustaa vanhaa Internetiä edeltävää sukupolvea, joka on tottunut täysin erilaiseen musiikkikulttuuriin kuin ”diginatiivi” sukupolvi. Itse taidan kuulua jonnekin näiden sukupolvien väliselle raja-alueelle koska suhtaudun kriittisesti verkko- ja mobiiliteknologian tapaan vaikuttaa ihmisten musiikkikokemuksiin, mutta hyväksyn sen että uusi sukupolvi kokee musiikin eri tavalla, paljon teknologia- ja mediakeskeisemmin kuin minä itse.

Siksi minulle onkin sinänsä ihan sama miten ihmiset keikalla aikansa viettävät, kunhan eivät häiritse muita. Käytännössä olen kokenut häiritseväksi käytökseksi keikoilla puhumisen sekä kameroiden salamavalot. Jos olisin Giran kaltainen taiteilija, vaatisin varmaankin suukapulaa kaikille katsojille, koska haluan ihmisten kokevan taiteeni sillä tavalla. Francisco López taisi muuten taannoin esiintyä Avanto-festivaalilla niin että yeisön oli pidettävä silmät peitettynä, jotta kuulijat keskittyisivät pelkästään ääneen. Vähän arvelluttavalta sekin kuulostaa, mutta ainakin siinä oli silloin selvä perustelu performanssin luonteessa. Asiasta oli myös ilmoitettu hyvissä ajoin etukäteen ja keikan miljöö oli hyvin erilainen kuin rock-klubi.

Jos haluaa Giran tapaan päättää diktaattorimaisesti miten hänen musiikkinsa tulee kokea, on mielestäni aivan turha edes julkaista levyjä. Julkaisemalla äänitteitä ja esiintymällä livenä antaa väistämättä ”kuluttajille” vallan tulkita ja käyttää ”tuotetta” kuten he itse haluavat. Nykyään tähän valtaan kuuluu, joskin laittomasti, myös mahdollisuus jakaa musiikki ja kokemus muiden kanssa. Tämän yleisessä käytössä olevan sosiaalisen käytännön pitäminen laittomana on maalaisjärjen vastaista.

Giran ajattelusta välittyy melko kylmä ja individualistinen kuva: tämä musiikki on koettava yksilöinä, ette saa jakaa kokemusta kenenkään muun kanssa. Vanhan polven tuntuu olevan mahdotonta ymmärtää, että nettijakelu on nykyaikainen tapa kokea musiikki sosiaalisena ilmiönä, jollainen se aina on ollut. Sosiaalisuuden tavat ja teknologiat vain muuttuvat. Itsekin suhtaudun kriittisesti tähän ihmisten välisten kontaktien välineellistymiseen, mutta jos haluaa päättää miten omaa musiikkia käytetään, se kannattaa pitää omassa pöytälaatikossaan. Internetin aikana sitä ei vain voi enää hallita; artistin ja kuulijan ero on murenemassa ja sekös vanhaan järjestelmään tottuneita muusikoita ja yrityksiä ärsyttää.