Tallenne on vankila

Ihmisillä on tapana olla kontekstiensa orjia, joiden on vaikea ymmärtää miten sopimuksenvaraisia monet itsestäänselvinä pidetyt asiat ovat. Esimerkiksi 1900-luvun ihminen tottui ajattelemaan että musiikkiteos ja musiikkitallenne ovat sama asia, mutta näin ei suinkaan ole. Musiikin, tai siis oikeastaan koko ihmiskunnan, historiassa äänite on todella uusi keksintö.

Äänite on hyvä esimerkki siitä miten teknologia muuttaa myös ajattelemisen tapoja. Se on keksintönä muuttanut ihmisten musiikkikäsitystä valtavasti. Vuosituhantinen elävän musiikin perinne väistyi 1900-luvulla äänitteen tieltä musiikin ensisijaisena muotona. Tällä on ollut merkittäviä vaikutuksia itse musiikkiin. Keskeisin on ehkä se, että äänite vangitsee musiikkiesityksen tiettyyn staattiseen muotoon. Nykyajan ihminen on tottunut ajatukseen että musiikki koostuu selvärajaisista biiseistä, joilla on selvärajainen alkumuoto. Kuitenkin, perinteisesti suuri osa musiikillisesta kokemuksesta perustuu muuntelulle ja improvisoinnille.

Ääniteajan alussakin oli vielä kohtuullisen yhdentekevää mikä oli kappaleen alkuperäinen versio. Traditionaaleja kansan- ja jazz-sävellyksiä äänitettiin lukuisina versioina välittämättä siitä kuka sen oikeasti on säveltänyt. Toisten sävellyksiä jopa omittiin röyhkeästi omiin nimiin. Myös rock-musiikin alku perustui hyvin pitkälti siihen että valkoiset tähdet coveroivat mustien tähtien hittejä. Vasta myöhemmin, kun rock-musiikin tietynlainen ”auteur”-painotus alkoi syntyä, 60-70-luvuilla, alettiin lyödä lukkoon nykyistä jäykkää käsitystä siitä miltä tietyn kappaleen pitää kuulostaa. Ajatusta, että biisi on aito ja oikea vain sen alunperin tehneen bändin esittämänä.

Paitsi sovitukseen, tämä pätee myös tuotantoon. Nykyajan korkean teknologian studiot ovat saaneet ihmiset tottumaan korkeisiin tuotantoarvoihin. Siihen että studiossa kikkaillaan loputtomasti ja kiillotetaan kaikki viimeisen päälle. Myös nykyinen tekijänoikeusajattelu perustuu samaan teknologiaan. Kun on joku todennettava, ainoa oikea alkuperäinen versio kappaleesta, voidaan se alistaa myös tekijänoikeuksille. On olemassa selvä dokumentti siitä kuka teki mitäkin ja milloinkin. Äänitteen myötä musiikki siis alistettiin omistettavaksi hyödykkeeksi. Fyysisen äänitteen lisäksi voi myös omistaa immateriaaliset oikeudet kyseiseen teokseen.

Musiikkitallenteen historia kuitenkin ulottuu vielä äänitettäkin kauemmaksi. Esimerkiksi Suomessa kansallismieliset fennomaanit nuotinsivat rahvaan lauluja nationalismin aatteesta käsin ja sen tueksi. Aineisto lokeroitiin käyttötarkoituksen ja tallentajien ennakko-olettamusten mukaan, jolloin kansanmusiikki esitettiin muuttumattomana perinteenä eikä jatkuvasti muuntuvana elävänä kulttuurina. Tietyt sävelmät liitettiin tiettyihin sanoihin, vaikka oikeasti kansan parissa samat sanat saatettiin laulaa usealla eri sävelmällä. Syntyi muuttumaton käsitys sanojen ja sävelen yhteydestä ja muuttumattomuudesta, nykyaikaisen popkappaleen esimuoto.

Tuo 1800-luvun säätyläinen tiedonhankintaperinne ja lopulta 1900-luvun ääniteteknologia vangitsi musiikin nuotteihin ja äänitteisiin. Painetuista ja levytetyistä versioista tuli staattisia, ”ainoita oikeita versioita”. Thomas Pettitt huomauttaa MIT:ssa pitämässään luennossa, että jo musiikkitilaisuuksien sulkeminen fyysisesti konserttisaleihin oli askel kohti musiikin vangitsemista.

Pettittin luennon punaisena lankana on ajatus Gutenbergin parenteesista. Sen mukaan painotaidon aikakausi oli noin 500-vuotinen välivaihe ihmisen historiassa, jonka jälkeen kirjallisuus on palaamassa käsikirjoituskauden joustavuuteen. Tekstien pysyvyys on ollut hyvin vahvassa yhteydessä painoteknologiaan ja nyt verkkoaikana tekstit ovat jälleen vähemmän pysyviä. Hyvä esimerkki tästä on tietosanakirjan ja Wikipedian välinen ero. Edellinen on nykyään hyvin pitkälti vanhentunut konsepti, koska Wikipedia on ajankohtaisempi ja joustavampi. Ei ole mitään tiettyä staattista ”oikeaa” versiota artikkelista eikä selvärajaista auktoriteettia sen takana.

Mielestäni Gutenbergin parenteesi soveltuu erinomaisesti myös musiikkiin. Samalla kun painetusta kirjasta tuli tekstin vakiomuoto, tanssiaiset ja konsertit siirtyivät sisätiloihin, sävellykset ja sanat kirjoitettiin paperille, ja lopulta musiikkiesitykset tallennettiin fyysiselle levylle. Näin asteittain musiikista tuli helpommin hallittava taiteenmuoto johon syntyi samalla erilainen suhde. Syntyi ajatus siitä, että on olemassa ”biisejä”; tietyn nimisiä muuttumattomia sävelmiä joihin liittyvät aina ne samat sanat, ja jotka voi soittaa vain yhdellä oikealla tavalla. Internet on jo purkanut tätä ajattelua. Musiikin helppo jakaminen ja muokkaaminen digitaalisessa formaatissa rikkoo perinteistä ajattelua selvärajaisesta ja yksiselitteisesti omistettavasta luovan työn tuotoksesta.

Aivan kuten Wikipediassa, on nyt musiikissakin vaikeampi hallita ja valvoa tekijänoikeuksia ja teosten muuttumattomuutta. Digitaalisella aikakaudella erilaiset mash-upit ja faniremixit ovat viemässä takaisin muuntuvan musiikin ajalle, unohtamatta tietenkään vanhempaa samplausperinnettä. Nekin osoittavat uudenlaista suhtautumista tekijänoikeuksiin. Verrattuna tähän joustavampaan suhtautumiseen, lainsäädäntö on auttamattoman jäykkää ja vanhanaikaista.

Kun kirjapainon jäykkä kausi väistyy, tekstit vapautuvat kirjoista ja musiikki vapautuu äänitteistä. Erinomainen todiste tästä on levymyynnin väheneminen. Äänitteidenosuus muusikkojen tuloista vähenee, jolloin konserttien merkitys elinkeinona korostuu. Musiikista voi tulla jälleen spontaanimpaa, muuntuvampaa ja yhteisöllisempää, kun muusikon toiminnasta vähemmän kuluu studioon eristäytyneenä ja enemmän kuulijoiden parissa.

En tosin usko kritiikittömästi siihenkään, että levymyynnin lasku johtaisi väistämättä levytysolosuhteiden heikkenemiseen. Levymyynnin laskusta huolimatta levyjen äänittäminen ja julkaiseminen on vain helpottunut ja lisääntynyt samanaikaisesti (ainakin vuosina 2004-2005, ks. Anderson 2006: 68). Netin ja kotitietokoneiden aikakaudella ei välttämättä edes tarvita studioita, levy-yhtiöitä, PR-toimistoja, lehtijuttuja, musiikkivideoita ja vähittäiskauppiaita jotta musiikki saadaan koko maailman kuunneltavaksi.

Toisin kuin Wareborg-blogin parodioimille digi-libertaristeille, minulle tässä netin vapautumisessa ei ole kyse mistään darwinistisesta anarkokapitalismista vaan vapaasta ja yhteisöllisestä kulttuurista. Internet avaa mahdollisuudet ekologisesti ja sosiaalisesti kestävälle elämäntavalle, ei ääri-individualistiselle egoismille. Tämä ajatus sopii hyvin degrowth-filosofiaan, jonka mukaan organisaatioiden (valtion, yritysten) tehtävänä pitäisi olla ensisijaisesti ihmisen hyvinvointi eikä taloudellinen voitto. Kenties nykyaikainen studio ja laajamittainen levytuotanto ja -levitys ovat asioita joita on mahdotonta tuottaa ilman fossiilisiin polttoaineisiin perustuvaa kapitalismia, mutta jos näin on, toivotan niille iloisesti tervemenoa.

Ääniteteollisuuden kuolemasta tai sen uhasta on hyvä blogikirjoitus Mesta.netissä, mutta se on kuitenkin kirjoitettu nimenomaan bisnes- ja teollisuusnäkökulmasta. Jos ajattelee asiaa degrowthin kautta, ilman nykyisen talousjärjestelmän pakotteita, ääniteteollisuuden kuolema alkaa vaikuttaa ihan hyvältä asialta. Se on kuitenkin täysin eri asia kuin musiikin kuolema. Musiikki ei voi kuolla niin kauan kun ihmiskunta on olemassa. Musiikki ei ole kuluttamista ja tuottamista, se on jotain syvällisempää. Ääniteteollisuus on ehkä ohimenevä ilmiö, toivonkin oikeastaan että kaikki teollisuus on – ainakin nykyisessä voiton tuottamisen viitekehyksessä.

Musiikki ei ole sama asia kuin äänite, musiikki on aineeton kokemus jota ei voi mitata rahassa, materiassa tai mitenkään muutenkaan objektiivisesti. Meidät on vain aivopesty ajattelemaan että musiikkiteos on huipputeknologisissa olosuhteissa ikuisiksi ajoiksi tiettyyn muottiin pakotettu pop-kappale, joka on jonkun omistettavissa ja kaupattavissa sekä materiaalisesti että immateriaalisesti. Ja että sen menestyksen mitta on sen myyntimäärä.

Mestan blogin mukaan Tuomari Nurmio on sanonut, että ”musiikista on tulossa harrastelijoiden puuhastelua”, mutta en pidä sitäkään mitenkään yksiselitteisesti huonona asiana. Taiteen kuuluukin olla harrastus mieluummin kuin ammatti. Raha korruptoi taidetta aina jossain määrin, jos musiikin teon edellytyksenä on se, että joku maksaa siitä. Sanat musiikkibisnes ja -teollisuus ovat minulle kirosanoja. Nykyisessä talousjärjestelmässä suunnilleen kaikki inhimillinen toiminta on tai on muuttumassa bisnekseksi ja teollisuudeksi, eikä mikään tunnu olevan tehokkuus- ja voittovaatimuksilta turvassa.

Tallennetta voikin pitää vankilana myös toisesta näkökulmasta: se vangitsee musiikintekijät tietynlaisen bisnes- ja teollisuusmallin sisälle. Koska musiikillisen toiminnan perustana on nähty korkealaatuinen studiotyöskentely, sen jatkuvuus myös nähdään musiikin jatkuvuuden ehtona. Muusikon on pakko olla alan ammattilainen, yrittäjä, koska levyttäminen vaatii paljon taloudellisia resursseja. Levyttäminen musiikin tekemisen perusyksikkönä johtaa auttamatta kaupallistumiseen (”jos sitä myydään, se on kaupallista paskaa!”). Nykyteknologia voi kuitenkin olla niin halpaa ja helppoa, ettei musiikin äänittämiselle (se on eri asia kuin levyttäminen!) ja jakamiselle (eri asia kuin myyminen!) välttämättä edes ole näitä taloudellisia reunaehtoja, jos vain rimaa suostuu hieman laskemaan.

On tosin huomautettava, että ei se keikkailukaan mitään ilmaista puuhaa ole. Se maksaa ja tuottaa kasvihuonepäästöjä siinä missä internet ja kotitietokoneetkin. Täydellinen resursseista irrottautuminen on tietenkin mahdotonta, mutta nyt ne on mahdollista jakaa tasaisemmin kuin aiemmin, jos vain kaikki suostuvat pärjäämään vähän vähemmällä. Taiteellisesta integriteetistä ei kuitenkaan tarvitse tinkiä, päinvastoin, ja senhän pitäisi olla ainoastaan hyvä asia!

Blogin kirjoittamisessa vapauttavinta on kenties se, ettei tarvitse merkitä lähteitään. Toki se olisi uskottavaa ja palvelisi kaikki, mutta ei sitä vain jaksa, kun opinnoissaan täytyy niin pilkulleen hoitaa lähdeviittaukset, perustella väitteet ja erottaa oma näkemys toisten ajatuksista. Tässä kuitenkin tämän bloggauksen lähdeluettelo, josta tosin puuttuu paljon olennaisuuksia esimerkiksi nuotinnoksen ja äänitteiden historiasta:

Anderson, Chris (2006). Pitkä häntä – miksi tulevaisuudessa myydään vähemmän enempää.
Asuintupa, Tomi (2010). Tuhoutuuko äänilevyteollisuus?
Kuuslahti, Tomi (2010). Miksi ihmiskunta ei selviä hengissä ilman täysin vapaata Internetiä.
Pettitt, Thomas (2010). The Gutenberg Parenthesis: Oral Tradition and Digital Technologies (luento).

Pyhä toimitus

Joskus kauan sitten uuden levyhankinnan kuunteleminen oli harras tilaisuus, tärkeä rituaali. Omistin levyjä silloin vielä vähän, joten jokainen uusi tuntui erityiseltä ja ihmeelliseltä. Halusin kunnolla keskittyä jokaiseen uutuuteen. Levykokoelma on niistä ajoista karttunut melkoisesti ja kuuntelutottumukset muuttuneet paljon tietokonekeskeisemmiksi. Enää uudet levyt eivät tunnu juuri missään, varsinkin kun ostan nykyään paljon aiempaa vähemmän fyysisiä levyjä, ja nekin yleensä käytettyinä.

Swansin paluulevy My Father Will Guide Me Up a Rope to the Sky onkin ensimmäinen ihan uusi, muoveissa ollut käyttämätön CD, jonka olen ostanut puoleen vuoteen. Swans on minulle sen verran tärkeä bändi ja tämä hankinta sen verran poikkeuksellinen, että ikiaikaisen rituaalin herättäminen henkiin oli paikallaan.

Lue loppuun

Mauttomat hedelmät

CMX:ltä on tulossa pitkästä aikaa uutta materiaalia – edellisestä studioalbumista on ehtinyt kulua jo ennätykselliset kolme vuotta. Spotifyssä on jo kuultavissa kaksi 29.9. julkaistavan Iäti-levyn kappaletta, Sateenkaaren pää ja Linnunrata. Näiden kahden kappaleen perusteella tulossa entistäkin pahempaa iskelmää! Yhtyehän on jo reilun kymmenen vuoden ajan tehnyt ennalta-arvattavasti vuorotellen haasteellisia ja helppoja levyjä, ehkä niitä voisi kutsua myös pää- ja välitöiksi. Yrjänä on sanonut haastattelussakin, että Talvikuninkaan koukeroisuuden jälkeen Iäti etsii yksinkertaista ilmaisua.

CMX - Iäti; kansikuva

Aina Rautakanteleen (1995) jälkeen joka toinen CMX:n levy on ollut melko kunnianhimoinen kokeilevampi teos, joka toinen suoraviivaista radiorockia. Discopolis (1996) flirttaili avomielisesti koneiden kanssa, Dinosaurus Stereophonicus (2000) oli massiivinen progeretrotupla, Aion (2003) hienosti pahuutta käsittelevä yhtenäinen konseptilevy ja Talvikuningas (2007) oli yhtyeen uran saumattomin temaattinen kokonaisuus, Suomen olosuhteissa harvinaislaatuinen scifiproge-eepos. Näiden kunnianhimoisten levyjen välissä on sitten tullut kevyempiä levyjä, joista jokainen on ollut edellistä popimpi ja ehkä jopa iskelmällisempi. Näitä CMX:n uran vastinpareja voisi kutsua vaikka myös sanapareilla progressiivinen/konventionaalinen tai tekotaiteellinen paska/kaupallinen paska.

Iätin digitaalisten sinkkujen perusteella tämä saattaisi olla ehkä jopa ensimmäinen CMX-levy joka on kokonaan iskelmää. Aiemmilla ”välitöillä” näitä kappaleita on ollut lähinnä yksittäisiä, kuten Kain, Silmien takana, Kauneus pettää tai se kaikkein kamalin, Kuolemaantuomitut. Kyse voi aivan hyvin olla siitä että CMX todellakin haluaa olla sekä progea että iskelmää, mutta ilkeä mieleni esittää kuitenkin kyynisemmän teorian: joka toisen CMX-levyn pitää olla radiosoittoon pääsevää tyhjänpäiväistä poppia jotta heillä on resursseja tehdä seuraavasta levystä taiteellisesti tinkimätön. Tällä kertaahan uuden levyn kappaleet taitavat soida jo Radio Novassakin. Ehkä tämä on välttämätöntä näinä levyteollisuuden kriisin aikoina.

CMX:n popimman puolen tiivistää hämmentävän hyvin parin vuoden takainen Kaikki hedelmät -kokoelma, jonka nyt kirjastosta lainattuani sain kuunneltua kokonaisuutena – yksittäiset kappaleethan olivat jo aiemmilta levyiltä tai Spotifystä tuttuja. Levyn kuuntelu oli siksi hämmentävä kokemus, että osasin kaikki kappaleiden sanat ulkoa. Siis myös niiden joita olen inhonnut ja kuunnellut elämässäni ehkä kaksi kertaa, kuten Kuolemaantuomitut, Uusi ihmiskunta tai Kivinen kirja. Hittikokoelmana tupla on siis todella onnistunut, koska siihen on niin hyvin saatu tiivistettyä päähän jumiin jäävät ”klassikot”. En pidä kyllä yhtäkään niistä millään tapaa CMX:n parhaimpiin tai kestävimpiin kuuluvina kappaleina, mutta eihän niiden esille tuominen olekaan hittikokoelmien tarkoitus.

CMX - Kaikki hedelmät; levynkansi

Toinen jännä havaintoni oli se, kuinka selkäytimessä noiden kappaleiden paikka alkuperäisillä albumeilla tai jopa bändin ensimmäisellä Cloaca Maxima -kokoelmalla minulla on. Kun biisi päättyy, oma mieli jo laittaa siihen perään sen alunperin tutuksi tulleessa kontekstissa seuraavaksi tulevan biisin, ja kokoelmalevyn ”väärä” biisijärjestys tuntuu aivan luonnottomalta. Syntyy siis hämmentävä yhdistelmä tuttuutta (lähestulkoon alitajuisesti muistista ulos soljuvat sanoitukset) ja vierautta (väärä biisijärjestys).

Cloaca Maximasta on myös mainittava sen verran että se taitaa olla minulle kuitenkin se kaikkein tärkein ja rakkain CMX-levy vaikka se ei olekaan se paras, eikä edes studioalbumi. Kokoelmaan kuitenkin tutustuin ratkaisevassa vaiheessa, lukiossa, kun olin vasta aloittelemassa CMX:n kuuntelua. Kyseisen triplakokoelman jokainen levy toimii harvinaisen hyvin myös omana kokonaisuutenaan ja varsinkin kakkos- ja kolmoslevy soivat minulla vuosituhannen taitteessa todella runsaasti.

Palatakseni siihen kuinka CMX levy toisensa jälkeen ”myy itsensä” uudestaan entistä pahemmin kaupallisuuden alttarilla: toki on heidän oikeutensa tehdä millaista musiikkia haluavat ja sinänsä esimerkiksi Linnunrata-kappaleen julkaisua voi pitää paljon kapinallisempana liikkeenä kuin vaikkapa tuon Kivisen kirjan, joka on varsinainen CMX-kliseeautomaatti. Minua se ei vain kiinnosta, koska saan koko ajan vähemmän irti perinteisestä popmusiikista, vaikka on silläkin paikkansa sydämessäni. Voisin varmaan siis suosiolla jättää joka toisen CMX-levyn ostamatta, koska ne ovat olleet jo niin pitkään täysin unohdettavia. Sen kyllä myönnän, että noista iskelmällisemmistä kappaleista Rautalankaa uppoaa minuun ihan täysin.

Veren musiikkia

Daniel Menche on suosikkinoiseartistini, Daniel Menche on ihana. Se on high schoolin kirjastossa töissä ja sillä on söpö koira jonka suosikkilevy on Current 93:n Dogs Blood Rising. Menchen ”musiikki” on jotain suurempaa kuin tavallinen noise. Se on paitsi raakaa, myös tavattoman kaunista. Meluvallit nousevat luonnosta – viimeaikaisissa julkaisuissa vesiputousten äänet ovat olleet tärkeässä osassa. Daniel Menche harrastaakin myös mustavalkoluontokuvausta.

Daniel Menche - Feral; levynkansi

Monessa mielessä Menche muistuttaa japanilaista Aubea. Molempien variaatio noisesta on hieman ”harmonisempi” kuin muilla genren artisteilla ja heidän levynsä ovat yleensä vahvasti temaattisia – yhdistävä teema on yleensä orgaanisessa lähdeäänityksessä jota on sitten enemmän tai vähemmän muokattu tarkoituksenmukaiseksi ääneksi.

Koko noisen pointti on ylistää ääntä joka ei ole musiikkia. Nautin suuresti myös muiden äänien kuin musiikin kuuntelemisesta – niin koneiden kuin luonnonkin. Menchen taide syntyy orgaanisesti todellisuudesta, nostaen minimalistisenkin kenttä-äänityksen musiikkiteoksen korokkeelle ja samalla se nostaa myös luonnon sen ansaitsemalle korokkeelle. Melu on erottamaton osa luontoa, se nousee musiikkia luontevammin siitä yrittämättä asettaa todellisuutta ihmismielen luomiin leimoihin ja rakenteisiin kuten populaarimusiikki tekee. Näin se ilmaisee jotain mikä on käsitteelliseltä ja sanalliselta kommunikaatiolta ikuisesti ulottumattomissa. Kyse on jostain kieltäkin vanhemmasta, primaalisesta asiasta, joka nousee suoraan erottomattomasta yhteydestämme muuhun luontoon.

Parhaimmillaan noise on juuri sellaista millaisena Daniel Menche sen välittää: hypnoottista, läpitunkevaa, ahdistavaa mutta puhdistavaa, päällekäyvää kuin villi luonto mutta yhtälailla ravitsevaa kuin maasta nouseva elämä. Siinä tuoksuu multa, kuuluu veden pauhu ja välittyy mielikuva valtavasta, pilvettömästä ja valosaasteettomasta talviyön tähtitaivaasta joka avautuu alati äärettömänä yllämme.

Lopuksi luonnollisesti vielä ääninäytteitä Spotifystä. Viimevuotinen Kataract on hyvin lähellä kenttä-äänitystä ja kattaa 40 minuuttia vesiputoksen mylvintää. Tämän vuoden materiaalista Hover on hänen työpaikkansa oppilaiden kanssa tehty aavemainen kuoroteos ja Menche on päässyt mukaan myös Sub Rosan loistavan An Anthology of Noise and Electronic Music -kokoelmasarjan uusimmalle kutososalle. Kokoelman kappale Fulmination edustaa Menchen rytmisempää ja teollisempaa tuotantoa, joka luo puolestaan mielikuvia helvetillisistä metallisulattamoista ja konepajoista.

Vainohullu perjantai 13. päivä

Tampereen Dog’s Homessa kuultiin eilen vaihtoehtoisempaa konemusiikkia genrerajoja pahemmin kunnioittamatta. Illan aloitti puolityhjälle salille esiintyneen, Älymystöstä paremmin tutun, Tapheadin ambient-henkinen keikka. Kyseessä oli illan minimalistisin esitys, niin musiikin kuin esiintymisenkin osalta. Läppäri, kitara ja pedaaleja. Musiikki oli varsin hypnoottista ja esiintymisen sijaan tulikin lähinnä tuijoteltua asematunnelin elämää transsissa. Jotenkin vain toimi silloisessa mielentilassa; yleensähän tuon tyyppiset keikat ovat aika tylsiä kokemuksia ja musiikki pääsisi paremmin oikeuksiinsa kotikuuntelussa. Nyt kaikki jotenkin kuitenkin osui kohdalleen, osittain siksi että baarissa oli suunnilleen yhtä hiljaista kuin kotonakin.

Vainohulluus 13.8.2010; tapahtuman flyeri

Toisena esiintynyt latvialainen Autogen-Mutagen, jonka lavashow’hun taas oli panostettu kunnolla. Tuli hieman mieleen Hæretici 7o74:n keikka samalla lavalla tämän kesän Lumouksessa, koska samalla tavalla pääosassa oli teatteri eikä niinkään se melko tylsä nupinvääntely. Autogen-Mutagen sai tosin senkin näyttämään mielenkiintoiselta. Lavapreesensin keskiössä olivat lihakoukuista katossa roikkuvat elimet; aivot, sydän ja keuhkot. Näihin iskettiin mikitettyjä ruiskuja ja elimiä puristelemalla soitettiin musiikkia. Todellisuudessa suurin osa ellei kaikki äänistä toki tulivat perinteisemmistä laitteista.

Bändi oli pukeutunut hieman steampunk-henkisesti ja elektroniset laitteetkin olivat sopivan retron näköisiä. Mielikuvia syntyi välittömästi lovecraftilaisiin hulluihin tiedemiehiin, jotka uteliaisuudessaan menevät liian pitkälle, biologian ja järjen tuolle puolelle. Kenties he yrittivät luoda tohtori Frankensteinin hengessä elämää kuolleisiin elimiin luonnonvastaisilla äänitaajuuksilla tai tutkivat toismaailmallisen äänen luonnetta itsessään. Keikka alkoikin mukavan kokeellisena surinana ja muuttui siitä sitten rytmisemmäksi ja perinteisemmäksi konemusiikiksi, kuulostaen jossain matkan varrella tosin vähän liikaakin Coililta.

Välillä bändi teki lavalla muistiinpanoja ja palasi sitten taas mittareidensa ääreen. Laskimessa hohti keikan alun luku 666, mikä ei kuitenkaan tuntunut sen enempää saatanalliselta kuin korniltakaan. Kokonaisvaikutelma syntyi ennemminkin moraalin tuolle puolelle eksyneistä tutkimusmatkaajista, jotka eivät välitä omasta mielenterveydestään tai siitä mihin kokeet heidät vievät, tabuista huolimatta. Uteliaisuus on liian suuri ja kaikki ajatuksen väylät on kuljettava. Luonnollisena loppuna toinen bändin jäsenistä syötti toiselle palasia leikellyistä elimistä.

Seuraavaksi esiintynyt helsinkiläinen Aprox. oli periaatteessa jotain täysin muuta. Hiphopia ja elektropopia sekaisin, mutta kuitenkin jotenkin niin vinksahtaneen itseironisella metapop-asenteella esitettynä että se sopi illan muuten kokeellisempaan musiikkilinjaan erinomaisesti. Varsinkin kun läppärin ja mikin kanssa puuhastellut yhden miehen bändi saarnasi lavalla parhaimmillaan kuin häiriintynyt bling bling -pappi. Revittelevästä esiintymisestä tulikin svengaavimmillaan mieleen Jim Thirlwell/Foetus. Uskonnon ja popin konventiot yhdistyivät postmodernilla tavalla joksikin mikä oli pinnaltaan kovin mainstreamia, mutta toimi myös jollain syvemmällä kriittisemmällä tasolla. Meluisilla efekteillä esiintyjä myös dekonstruoi perinteisempiä tarttuvia konerytmejä joksikin mikä samaan aikaan pilkkasi mutta myös kunnioitti elektronisen tanssimusiikin perinteitä.

Illan päätti minimalistisempi yhden hengen bändi, niinikään latvialainen Thinner. Musiikki oli aika tavallista rytminoisea ja lavaesiintyminenkin koostui huomaamattomasta nuppienvääntelystä ja paidattoman miehen hervottomasta heilumisesta. Tapheadin tapaan tämäkin keikka meni katsellessa hypnoottisena tyhjyyteen, koska ei lavallakaan ollut mitään näkemistä. Tässä vaiheessa väsymys kuitenkin alkoi jo painaa sen verran, ettei musiikista oikein osannut saada mitään irti. Muutenkin tuntui että kaikki illan keikat olivat tuplasti liian pitkiä, mikä ei johtunut siitä että ne olisivat olleet huonoja, vaan siitä että keskittymiskykyni oli huono tai musiikin intensiteetti kärsi liian pitkälle venytetystä show’sta.