Katkaisen hiljaiseloni niinkin hämmentävästä syystä kuin Eurovision laulukilpailut, lähinnä siksi että suosikkikappaleeni on niin loistava että ansaitsee kaiken mahdollisen lisähuomion! En nähnyt yhtään viisuesitystä sillä kuuntelin finaalin radiosta ja tämäkin teksti siis käsittelee enemmän musiikkia kuin show’ta, joka monen mielestä onkin varmaan vähintään yhtä tärkeä osa viisukokemusta kuin ne biisitkin.

Se ehdoton suosikkini oli Romanian Cezarin It’s My Life, joka oli ainoa finaalibiiseistä, joka jotenkin erottui siitä harmaasta peruseuroviisumassasta. En sanoisi sitä edes erityisen campiksi, vaikka tuota sanaa euroviisujen teatraalisimmista esityksistä usein käytetäänkin. Ihan överiksihän tuossa biisissä kaikki on vedetty, mutta näen sen avantgarde-populaarikulttuurin muotona enkä minään vitsinä. Mukavasti tulee Klaus Nomi ja Otto Dix mieleen.

Biisin dub/brostep-breakdown oli toki ilmiselvä ja hieman kömpelö yritys olla trendikäs, mutta enpä ole kuullut kenenkään aiemmin edes yrittäneen yhdistää sitä soundia oopperalauluun. Ja ovathan euroviisut parhaimmillaan nimenomaan vallitsevien trendien synteesinä, joka tiivistää ”ajan hengen” hyvinkin ytimekkäästi. Cezar edusti siis sitä euroviisujen edistyksellisintä haaraa (brittien kaksi viimeisintä edustajaa taas ovat hyviä esimerkkejä taantumuksellisuudesta), ja minä arvostan sen korkealle missä tahansa musiikkityylissä.

Myönteisiä havaintoja tein myös parista muusta biisistä. Norjan I Feed You My Loven biisin intro kuulosti hämmentävän virkistävältä: sehän on melkein noisea! Kokonaisuutenakin se toimi parhaiten näiden viisujen ”normaaleista” biiseistä. Kreikan Alcohol Is Freekin oli hyvä, joskin jäi vähän sellainen fiilis että pitäisi tehdä lyriikoista syväanalyysi jotta saisi selville oliko se nokkelaa poliittista satiiria vai pelkästään ryyppäämisen ylistystä. Englanninnos vaikuttaa kömpelöltä mutta ehkä tuo päämäärättömästi merellä ajelehtiva laiva on vertauskuva Kreikan valtiolle? Islannin Ég Á Líf erottui joukosta, vaikka euroviisuballadit ovatkin hirveitä, koska islanti kuulostaa kivalta ja kieli-imperialismin vastustamisella saa aina sympatiani puolelleen. Tanskan Only Teardropsin voiton ymmärrän sikäli, että kyllähän se selvästi pirtein ja tarttuvin oli tämän vuoden kisabiiseistä.

Suomen menestykseen suhtaudun tavallisesti melko välinpitämättömästi, koska en ole kovin nationalistinen ihminen – minua kiinnostavat hyvät biisit ja vaikkapa hyvät jääkiekko-ottelut enemmän kuin se kuka voittaa. Tänä vuonna kuitenkin toivoin Suomelle viimeistä sijaa koska Marry Me ärsyttää minua suunnattomasti. Biisi on toki pirtsakka, mutta se sanoitus on aivan kammottava. Se on omiaan romuttamaan loputkin uskostani avioliittoinstituutioon! Sukupuolineutraalin avioliiton sotkeminen tähän biisiin tuntuu kylmän laskelmoidulta yritykseltä kalastella julkisuutta. Puhumattakaan siitä että vallitsevat kauneusstandardit täyttävät heteronaiset suutelevat toisiaan lavashow’n päätteeksi, mistä tulee tasa-arvon sijaan mieleen, että saman sukupuolen edustajaa saa pussata kunhan se vain on heteromiehestä epäuhkaavaa ja seksikästä. Missäköhän olen nähnyt tämän kaiken aiemmin?

En oikein ymmärrä, miten tasa-arvon ajatukseen on muutenkaan voitu liittää biisi, jossa lauletaan muun muassa:

”I’m your slave and you’re my master
Oh, baby come on take a shot!”
(tämä kuulostaa ihan yllytykseltä parisuhdeväkivaltaan!)

”Skipping dinner to get thinner”
(kertoja kuulostaa anorektikolta joka ajattelee kelpaavansa miehelle vain tarpeeksi laihana eikä omana itsenään)

”I don’t think there are no ladies
Who will give you cuter babies”
(kertoja alistaa itsensä ”vauvantekokoneeksi” ja ilmeisesti lapsiakin hankitaan vain koska ne on söpöjä, vähän kuin lemmikit!)

”I’ll play your game, I’ll change my last name
I’ll walk the walk of shame
I’ll do it for you, for you, for you”
(ilmeisesi alttarille kävely on itsensä häpäisemistä)

En usko että tässä on mistään Total Power Exchangesta kyse. Jos tämän alistumisen sanoissa selkeästi kytkisi konsensuaaliseen seksuaalisen vallan käyttöön, tulkintani olisi toki täysin toinen. Biisin virallisessa musiikkivideossa on ehkä jotain yritystä (side silmillä, kuinka kinkyä!), mutta siinäkin tosiaan vaikuttaa että kyse on vain jostain ”pelistä” jossa naisen ja miehen kuuluu olla omassa roolissaan jotta kosinta voidaan lavastaa. Toki master/slave-suhdekin on ”peli” mutta siinä säännöt ovat ainakin molemmille selvät eikä se ole yhtä konservatiivista. Marry Me tuntuu ennemmin ylläpitävän vanhakantaista kuvaa avioliitosta kuin ajavan tuon instituution modernisointia. Paremmin onnistuukin tämä ”parodia”-versio, joka näyttää siltä että se oikeasti seisoo sanojen ja ”sanoman” takana.

Olisinkin fanittanut tätä biisiä täysillä jos lavashow’ssa olis ollut mukana bondagea ja ruoskintaa, koska sitten toi ”master and slave” -kohta olisi ollut perusteltu; nyt se vain tuntuu huonolta sanoittamiselta. Ja sillä olisi saanut sopivasti lisää kohua, euroviisuissa kun on hyvä aina kokeilla soveliaisuuden rajoja. Niin Cezarkin teki tänä vuonna, joskin puhtaan musiikillisessa merkityksessä. BDSM:n ja avioliiton rinnastaminen toisiinsa olisi ollut muutenkin sopivan räväkkää. Lordin voiton jälkeen Suomen ei tulisi enää tyytyä mihinkään vähemmän näyttävään.