#88 MC ADE – Bass Rock Express (1985)

Spotify
YouTube (vain ääni)

Miami Bass on genren nimenä poikkeuksellisen kuvaava. Se on Miamista ja tärkeintä siinä on basso. Ja pyllyt. DJ Assaultin ghettotech (ks. #92) onkin pohjoinen sivuhaara tälle bilemusiikkien kuningasgenrelle. Miami bass -artistit ottivat New Yorkin electron, korostivat MC A.D.E. & Posse - Just Sumthin' to Do; levynkansisen bassoja ja räppäsivät pyllyistä. Genreä on varmasti ihan hyvä syy pitää misogyynisenä ja naisia esineellistävänä. Bassojen oli tärkeää olla ylikorostettuja, jotta ne kuulostaisivat subbareissa mahdollisimman tymäköiltä kun avoautolla ajettiin pillurallia pitkin Miamia. Ainakin omissa mielikuvissani. Genressä onkin vielä oma sivuhaaransa nimeltä car audio bass, joka arvatenkin ylikorostaa matalaa bassohuminaa aivan naurettavuuksiin asti. Hyvää kamaa myös subbarin testaamiseen ja häädön hankkimiseen kerrostalosta.

Yksi tärkeimmistä ja varhaisimmista Miami bass -kappaleista oli kuin ”Miamin Planet Rock”. Afrika Bambaataan klassikkobiisin tapaan myös MC ADE:n Bass Rock Express oli aika suora kopio Kraftwerkin Trans-Europe Expressistä. MC ADE oli tosin Fort Lauderdalesta eikä Miamista. Floridan lämpö oli kuitenkin keskeinen motivoiva voima, koska puolipaljaita pyllyjä näkyi paljon stringien luvatussa osavaltiossa.

1990-luvulla Miami bass oli hetken valtavirran valokeilassakin. Tämä mainstreamversio Miami bassista oli arvatenkin vähän vähemmän eksplisiittinen sanoiltaan ja muutenkin hieman helpommin lähestyttävää. Genren esiintyminen valtavirrassa oli kuitenkin vain muutaman yksittäisen hitin varassa eikä se jäänyt pysyvästi osaksi kaupallisesti menestynyttä hip hopia.

Kuuntele myös: Jos Bass Rock Express oli ensimmäinen Miami bassin soundia määrittävä raita, 2 Live Crew’n Throw the D (1986) muodostui pohjapiirrustukseksi, jonka ympärille kaikki genren myöhemmät raidat rakennettiin. 1990-luvun Miami bassin keskeisiä hittejä oli esimerkiksi 69 Boyzin Tootsee Roll (1994). Car audio bassin korviin sattuvaa ja kajareita räjäyttelevää bassohuminaa edustaa esimerkiksi Techmaster P.E.B. (Bassgasm (Ultimate Woofer Test)).

Lue lisää: Shapiro (2000): s. 106-107.

#90 Liaisons Dangereuses – Los Niños del Parque (1981)

YouTube (pelkkä ääni)
YouTube (livevideo)

Liaisons Dangereuses - Niños del Parque; singlen kansiMainitsinko muuten että Kraftwerk keksi myös electronic body musicin? No nyt tiedätte senkin: Ralf Hütter kutsui bändin The Man Machinen (1978) musiikkia tuolla termillä, varmaankin erotuksena heidän vähemmän rytmisestä varhaisemmasta tuotannosta. Nykyiseen sanan merkitykseen sen käytön taisi kuitenkin vakiinnuttaa belgialainen Front 242. 1980-luvun Belgia oli todellakin hyvin tärkeä aika ja paikka elektronisen tanssimusiikin historiassa (vrt. #91).

Saksalaisten heiniä se EBM taisi kuitenkin alunperin olla. Sinne Kraftwerkin kotikaupunkiin Düsseldorfiin EBM:n synnyn voi mielestäni aivan huoletta sijoittaa. Siellä toimi vuonna 1978 perustettu synthpunk-bändi Deutsch Amerikanische Freundschaft, joka sai vuotta myöhemmin riveihinsä basisti-saksofonisti Chrislo Haasin. Vuonna 1980 Berliinissä perustettiin legendaarinen industrialyhtye Einstürzende Neubauten, jonka alkuperäiskokoonapanossa vaikutti hetken Baete Bertel. Vuonna 1981 Haas ja Bertel löivät hynttyyt yhteen yhden albumin julkaisseessa Liaisons Dangereuses -kokoonpanossa, johon kolmanneksi jäseneksi saatiin vielä vokalisti Krishna Goineau.

Yhtyeen ainoa levy on suurelta osin sille ajalle tyypillisempää teollista kolinaa ja melua, mutta kakkosraita Los Niños del Parque on ehdokkaani maailman ensimmäiseksi EBM-biisiksi. Älkää kysykö miksi saksalaisen bändin nimi on ranskaa ja biisin lyriikat espanjaa, koska en osaa vastata. Haasin pääprojekti DAF julkaisi kyllä Der Mussolini -klassikkonsa samana vuonna enkä saanut netistä selville kumpi julkaistiin aiemmin.

Eipä sillä niin väliä kuitenkaan ole, koska nämä kaksi bändiä kuitenkin olivat ensimmäisenä julkaisemassa näitä tanssittavia kappaleita joissa 1970-luvun kaoottinen industrial-melu joutui minimal synthin ja synth punkin rytmikäsittelyyn niin, että tuloksena oli melodista tanssimusiikkia. Samalla siinä kuitenkin säilyi samaa meluisaa kokeilumieltä kuin vanhan koulun industrialissakin. Myös visuaalinen puoli pysyi lähellä vanhan industrialin estetiikkaa. Liaisons Dangereuses lopetti toimintansa jo vuonna 1982 mutta EBM:stä tuli goottiklubien vakiomusiikkia, ja se teki industrialista hieman aiempaa helpommin lähestyttävää musiikkia. Yhtyettä on pidetty myös merkittävänä esikuvana Detroit-teknon synnylle muutama vuosi myöhemmin.

Kuuntele myös: Deutsch Amerikanische Freundschaftin tyypillistä synthpunk-soundia edustaa Alles ist gut -levyn Der Räuber und der Prinz (1981), vaikka levyltä tosiaan löytyisi myös se tanssihitti Der Mussolini. Yksittäisiä EBM-levyjä tehtiin pitkin 80-lukua, mutta ensimmäisiä genren megahittejä jouduttiin kuitenkin odottamaan vuosikymmenen lopulle jolloin syntyivät Nitzer Ebbin Join in the Chant (1987) ja Front 242:n Headhunter (1988). Siinä missä EBM oli varsin minimalistista musiikkia, sen sivussa syntyi monipuolisempia äänimaisemiä käyttävä synkän tanssimusiikin alalaji, electro-industrial. Tuon tyylin kenties ikimuistoisin tanssihitti on Skinny Puppyn Assimilate (1985) (vrt. #98 Front Line Assembly – The Blade [Technohead]).

Lue lisää: Reynolds (2008): s. 20; Henderson (2010): s. 193-194, 224-226.

#92 Fischerspooner – Emerge (2001)

Spotify
YouTube (musiikkivideo)

Populaarimusiikin, ja miksei taidemusiikinkin, historiaa usein kuvaillaan eräänlaisten vastareaktioiden historiana. ”Punk oli vastareaktio progelle koska se oli liian mahtipontista pelleilyä,” jne. Tuossa suhtautumistavassa on ongelmansa, mutta lähden siihen silti mukaan, koska en tiedä muutakaan tapaa selittää electroclashin synty.

Tämän selityksen mukaan electroclash syntyi reaktiona 1990-luvun lopulla tylsäksi ja kaupalliseksi jähmettyneeseen tanssimusiikiin. Teknosta oli tullut liian minimalistista, housesta ja trancesta liian yksinkertaista ja drum ’n’ bassissakin oli jotain vikaa. Mahdollisesti kaikki uudet genret oli jo keksitty 1900-luvulla, joten uutta kaipaavat käänsivät uuden vuosituhannen alussa korvansa menneisyyteen ja rupesivat retroilemaan.

Electroclash syntyi New Yorkissa, missä muusikot ryhtyivät yhdistelemään teknoa vanhempaa synapoppia ja electroa, luodakseen musiikkityylin jossa olisi vähän perinteisempää popmusiikin melodisuutta ja rockia muistuttavia biisirakenteita sen sijaan että ne olisi vain täsmäsuunniteltu tanssilattialle osaksi saumattomia miksauksia. Synapopista electroclash otti lyriikoiden ja laulun tärkeyden – muussa elektronisessa tanssimusiikissa kun mahdollinen laulu oli joko teknon mekaanista sloganien toistoa tai trancen ja housen simppeleitä naisten laulamia kertosäkeistöjä.

Electrosta, ja ennen kaikkea ghettotechistä, electroclash otti pornahtavan rytmin ja basson – Reynolds käyttää termejä synkooppi ja ”bump ’n’ grind”, mutta koska minulla ei ole rytmitajua eikä musiikkiteorian tietämystä, en osaa selittää mitä ne tarkoittavat. Keskeisessä osassa on varhaisessa hip hopissa ahkerasti käytetyn Roland TR-808 -rumpukoneen rytmit. Yellow Magic Orchestra (#94) oli muuten sattumoisin ensimmäinen yhtye joka käytti kyseistä soitinta levyllä vuonna 1980.

Ghettotech on sellainen äärimmäisen bassovoittoinen electroa ja hip hopia yhdistävä tyyli jota kutsutaan myös booty bassiksi, koska jokainen biisi kertoo siitä että pyllyt ovat kivoja. No on ne tissitkin, ainakin jos on genren tunnetuinta biisiä uskominen: DJ AssaultAss ’n’ Titties. Ghettotechiin electroclashin yhdistää myös sama irstaus ja sanojen hyperseksuaalisuus, vaikka electroclash-sanoitukset käyttävätkin ennemmin kiertoilmaisuja kuin hokevat koko biisin ajan ”pylly tissit pylly pylly tissit” – paras esimerkki on varmaan Gaterin Taboo.

Airin (#95) musiikin tapaan electroclashiakin voi hyvällä syyllä kutsua retro-futuristiseksi, koska musiikki nostalgisoi aikaa ja musiikkia jota ei oikeastaan koskaan ollut. Retro-futurismi kaipaa sellaista toiveikasta käsitystä tulevaisuudesta ja elektronisen musiikin mahdollisuuksista, joka oli joskus ennen. Kenties se syy vastareaktioon oli juuri siinä, että 1990-luvulla teknon jälkeisestä elektronisesta musiikista oli tullut osa valtavirtaa; se ei edustanut enää tulevaisuutta ja pioneerihenkeä vaan siitä oli tullut banaalia ja arkipäiväistä. Mutta toisin kuin Air, electroclash ei tähtää orgaaniseen ja lämpimään soundiin vaan kylmään ja mekaaniseen, sellaiseen kuin vanha kunnon Kraftwerk silloin muinoin.

Electroclashista kyllä kuulee kaikesta retroudesta huolimatta heti että se on tehty 2000-luvulla eikä sitä voi kovin helposti sotkea 1980-luvun synapopiin (tai kammottavaan 1990-luvun saksalaisen undergroundin synapop-revivaliin), jos on tyylisuuntaan tarkemmin perehtynyt. Esimerkiksi vocoderin runsas käyttö laulussa ja laulun lakoninen puhemaisuus ovat ihan selvästi electroclashin omaa keksintöä, eikä niillä ole erityisemmin historiallista pohjaa uuden aallon synapopissa. Yhteys on ehkä helpompi löytää 1970-luvun minimal synthiin ja electropopin ensimmäiseen aaltoon – keskeisimpinä referensseinä kenties The Normal (#63) ja Tubeway Army.

Fischerspoonerin Emerge oli yksi ensimmäisiä electroclash-hittejä. Lakoninen laulu, epämääräisellä tavalla perverssit sanat yhdistettynä rutiseviin bassoihin ja retrohenkiseen rytmiin, jonka tanssiminen ei ole ihan yhtä helppoa kuin housen tai trancen. Sen inhimillisimmän elementin, laulun, lakonisuus sopii hyvin yhteen mekaanisen musiikin kanssa. Kun tämän yhdistää hyperseksuaalisiin sanoituksiin, syntyy kokonaisvaikutelma länsimaisen kulttuurin rappiosta, jossa mikään ei ole kiellettyä globaalilta yläluokalta: raha, luksus, seksi ja huumeet ovat arkipäiväiväisiä asioita. Paheiden syntinen ilo menetetään kun mikään ei tunnu miltään.

Electroclash on musiikkia postmodernista tyhjyydestä. Tyylin estetiikkaan kuuluu imago jossa rikkaat valkoiset kakarat panevat ja huumautuvat vapaasti ympäriinsä koska kukaan ei koskaan ole asettanut rajoja, ja seurauksena heistä tulee tulee tyhjiä kuoria, turtuneita ja eristäytyneitä ihmisiä. Mikäpä olisikaan otollisempaa tematiikkaa elektronisen musiikin käsittelyyn.

Fischerspooner pitää estetiikassaan keskeisenä epäaitoutta. He eivät tähtää taiteelliseen integriteettiin tai ”aitouteen” vaan juhlivat kaiken keinotekoisuutta ja pinnallisuutta, mikä heijastuu myös heidän yliteatraalisissa live-esiintymisissään. Electroclash ei ota itseään tosissaan vaan kaikessa on vahva itseironian taju mukana ja kaikki mitä artistit tekevät, on ainakin puoliksi satiiria. Ehkä electroclash oli jonkun mielestä elektronisen musiikin loppu. Kun elektronisen musiikin mahdollisuudet oli käyty läpi, saattoi vain ryhtyä postmoderniksi vanhan uudelleenjärjestäjäksi.

Emerge onkin uusimpia listaukseeni päässeitä kappaleita. Ei tosin siksi, että minun mielestäni konemusiikki olisi kuollut sen jälkeen, vaan koska sellainen noin vuosikymmen on mielestäni välttämätön minimiaika joka tarvitaan että jonkin teoksen tai tyylisuunnan vaikutusta voi arvioida suuressa mittakaavassa. Älkää siis pelätkö; dubstepiä, crunkcorea ja witch housea ei ole tulossa.

Electroclash itsessään ei ehkä ole 2000-luvun uusista musiikkityyleistä pitkäikäisin tai vaikutusvaltaisin, mutta se edustaa hyvin uuden vuosituhannen estetiikkaa ja ilmapiiriä. Vuosituhannen ensimmäinen vuosikymmen oli mash-upin aikaa, uutta luotiin vain leikkaamalla ja liimaamalla vanhaa. Tarkoittaako se sitten sitä, että mitään kokonaan uutta ei voi keksiä? Sen vain aika näyttää, mutta on silti muistettava ettei mikään musiikkityyli ole tyhjästä koskaan ilmestynyt vaan aina on ollut kyse myös vanhan pukemisesta uuteen.

Kuuntele myös: Yksi tunnetuimmista electroclashiin vaikuttaneista, mutta varsinaisesti genren ulkopuolella toimivista bändeistä on Ladytron, jonka ensimmäisillä singleillä oli merkittävä vaikutus genren syntyyn. Bändin toinen levy puolestaan otti paljon vaikutteita takaisin electroclashista Ladytronin musiikkiin, mistä todistaa klassikkohitti Seventeen. Kappale on melkein kuin kesympi ja valtavirralle valmis versio Miss Kittinistä: Frank Sinatra on hyvä esimerkki electroclashin päihde- ja seksikeskeisestä dekadenssista. Tyylin kylmästä ja epäinhimillisestä seksuaalisuudesta parhaan esimerkin taitaa kuitenkin tarjota Dopplereffektin kappale Pornoactress.

Lue lisää: Reynolds (2008): s. 477-486; Henderson (2010): s. 297-301, 307.

#94 Yellow Magic Orchestra – Rydeen (1979)

YouTube (musiikkivideo)

Yellow Magic Orchestra - Solid State Survivor; levynkansiKoska inspiraatio on vähissä tämän kappaleen suhteen, käytän inhoamaani ilmaisua: Yellow Magic Orchestra on Japanin Kraftwerk. Tai jos Wikipediaa on uskominen, niin oikeastaan Japanin Beatles – niin suuri heidän suosionsa ja vaikutuksensa oli hetken aikaa. Kotimaassaan YMO:n synapoppia kutsuttiin technopopiksi ja heidän kulttuurinen vaikutuksensa kuulemma näkyy yhä japanilaisten liikemiesten kampauksissa.

Yellow Magic Orchestralle ulkoinen olemus ei ollutkaan mitenkään yhdentekevä, ja yhtyeen toisen albumin, Solid State Survivorin (1979), kannessa on selviä Kraftwerk-vaikutteita: punaiset puvut ja mallinuket, aivan kuten The Man Machinen kannessa vuotta aiemmin. Yellow Magic Orchestra oli kuitenkin melodisempi ja popimpi kuin Kraftwerk. He tekivät musiikkia vartavasten mainoksiin ja kappaleissa on selkeästi enemmän sellaista tarttuvuutta, johon saksalaiset kollegat eivät kyenneet, tai edes pyrkineet. Paras esimerkki tästä on kenties albumin toinen singlejulkaisu, Rydeen, joka jää pirullisesti päähän soimaan.

Eroista huolimatta yhtyettä on oikeasti luontevaa verrata Kraftwerkiin, koska molempien yhtyeiden päälle sovitellaan usein täysin samojen genrejen keksijän viittaa: hip hopin, ambient housen tai teknon. Länsimaissa Kraftkwerin vaikutus on varmaan ollut suurempi, mutta j-popin pioneeri YMO nyt ainakin on. Sitä ei Kraftwerkistä varmastikaan voi sanoa. Yhtyeen merkitys angloamerikkalaiselle populaarimusiikille ja etenkin elektroniselle tanssimusiikille on silti kiistaton: Kraftwerkin tapaan myös Yellow Magic Orchestra päätyi electrollaan hip hopia synnyttämässä olleen Afrika Bambaataan samplaamaksi vuonna 1983: Firecracker pääsi osaksi Death Mixiä.

Lisäksi Technopolis-kappaleen on uumoiltu ennakoineen Detroit-teknoa, ainakin nimensä perusteella. Techno on kuitenkin sen verran yleinen yhdyssanojen osa, ettei siitä voi mielestäni päätellä mitään. Sen sijaan teknon pioneeri Juan Atkins on sanonut että se tulee Alvin Tofflerin terminologiasta. Musiikillinen yhteys on kuitenkin helppo kuulla ainakin YMO:n ja Atkinsin varhaisen Cybotron-projektin välillä.

Myös tematiikaltaan yhtye sopii hyvin teknon jatkumoon. Heillä oli myös laulettuja biisejä, joiden englanninkieliset sanoitukset teki yleensä Chris Mosdell. Ne heijastivat usein sen hetken scifi-kirjallisuuden cyberpunk-trendejä. 1970- ja 80-luvun taitteen konemusiikki tuntui muutenkin usein keskittyvän juuri tuollaisiin dystooppisiin tulevaisuuksiin, joissa ihmiset ovat vieraantuneita toisistaan ja omista kehoistaan. Juuri se ankea tulevaisuudenkuva jonka Air (#95) haluaisi kokonaan unohtaa.

Rydeenista tehtiin myös mielettömän hieno musiikkivideo, jonka uraauurtavasta visuaalisesta tyylistä ja elävästä esiintymistyylistä näkee että show oli YMO:lla paljon Kraftwerkiä paremmin hallinnassa, tai heidän visuaaliset pyrkimyksensä eivät ainakaan olleet yhtä minimalistisia. Japanin olisi varmaan kannattanut liittyä EBU:un jotta YMO olisi voinut käydä voittamassa Euroviisut.

Kuuntele myös: Yellow Magic Orchestan lauletuista kappaleista Behind the Mask on ollut suosittu coveroinnin kohde länsimaissakin, joutuen mm. Eric Claptonin ja Michael Jacksonin käsittelyn uhriksi. YMO:n jäsenet ovat tehneet vaikuttavaa jälkeä myös bändinsä ulkopuolella ja esimerkiksi Ryuichi Sakamoton soolokappale Riot in Lagos on Wikipedian mukaan vahvasti electron syntyyn vaikuttanut teos.

#96 Kraftwerk – Radioactivity [The Mix] (1991)

Spotify

Kraftwerk - Radioactivity; singlen kansikuva

Koska Kraftwerk on konemusiikin Beatles, heillä on poikkeuksellisen paljon kappaleita tällä listalla. Muuten olen pyrkinyt rajoittamaan läsnäolon listalla teos per artisti -tasoon, mutta tämän kyseisen bändin merkitys elektroniselle musiikille on niin iso että se ei voi mitenkään riittää. Kieltämättä Kraftwerkin hehkuttaminen on juuri sitä konemusiikin kaanonin ydintä jota yritän myös haastaa, mutta kaipa yhtye on siellä ihan syystä.

Radioactivity (1975) vaikuttaa olevan yhtyeen kulta-ajan (1974-1981, Autobahnista Computer Worldiin) aliarvostetuin levy. Syy on ehkä siinä että se koostuu enimmäkseen lyhyistä tunnelmoinneista eikä niinkään selvärajaisista kappaleista. Tästä huolimatta Radioactivity mielestäni muodostaa Autobahnin (1974) ja Trans-Europe Expressin (1977) kanssa tasokkaan trilogian joka käsittelee yksittäisten keksintöjen ja teemojen kautta teollista massayhteiskuntaa: Autobahn henkilöautoilua, Radioactivity atomiteknologiaa ja Trans-Europe Express raideliikennettä. Yhdessä nämä muodostivat täydellisen kuvan toisen maailmansodan jälkeisestä länsimaisesta teknologisoituvasta elämänmuodosta. Kraftwerkin kulta-ajan päättivät sitten The Man Machine (1978) ja Computer World (1981) jotka siirtyivät tietoyhteiskunnan, tekniikan ja ihmisen välisen rajan katoamisen tematiikkaan.

Vaikka en yhdestäkään näistä viidestä merkkiteoksesta mitään vikaa löydä, on kai silti myönnettävä ettei se Radioactivity kokonaisuutena ole ihan niin ikimuistoinen kuin ne muut. Itse arvostan sitä lähinnä nimikappaleen takia, ja sekin on minulle tutumpi vuoden 1991 The Mix -kokoelman versiona; kyseessä on muistaakseni ensimmäinen Kraftwerk-biisi jonka ihan tietoisesti kuulin. Tällä levyllä Kraftwerk päivitti kulta-aikansa hittibiisejä 90-luvun klubimusiikin suuntaan ja osoitti että verrattain hiljaisen 80-luvun jälkeenkin he olivat yhä ajan hermolla. Biisi julkaistiin tällä kertaa singlenäkin, jolla kappaletta remixasivatkin sitten sen hetken kuumimpiin tanssimusiikin tekijöihin lukeutuvat Francois Kevorkian ja William Orbit.

The Mix -kokoelmalla juuri Radioactivity hyötyy eniten uudelleenmiksauksesta. Alkuperäisenä kappaleessa ei ollut samanlaista ponnekkuutta kuin jossain Robotsissa, mutta tämä remix teki siitä jykevän tanssittavan hittibiisin. Merkittävin kappaleeseen vaikuttanut tekijä taitaa kuitenkin tulla Kraftwerkin hallinnan ulkopuolelta: alkuperäisen äänityksen (1975) ja tämän version (1991) välillä kun ehti tapahtua atomiajan suuret katastrofit: Harrisburg ja tietysti Tshernobyl, joiden nimiä hoetaankin robottiäänellä tässä uudessa versiossa. Neuvostoliitossa tapahtui tietysti jo ennen Tshernobyliäkin suuria ydinonnettomuuksia ja turvattomia ydinkokeita, mutta niistä ei ole juuri puhuttu julkisesti.

1970-luvulla Kraftwerk oli ehkä futuristinen, mutta vuonna 1991 heidän vanhat visionsa olivat osoittautuneet turhankin optimistisiksi, vaikka yhtyeen suhtautuminen teknologiaan onkin aina ollut kriittinen. Teknologia oli näyttänyt ihmiskunnalle rumimman puolensa. Hiroshima ja Nagasaki ne kaikkein rumimmat puolet tietysti esittivät, mutta silloin teknologia käyttäytyi kuten haluttiin. Kaikesta kamaluudestaan huolimatta ne ylläpitivät ihmisen kuvitelmaa siitä että kaikki on meidän hallinnassamme. Tshernobyl näytti että ei todellakaan ole.

Tästä huolimatta tanssimme atomiteknologian äänien tahdissa. Geiger-mittarin tikitys ja yleinen hälytyssignaali ovat musiikkia yliteknologisoituneessa yhteiskunnassa. Ydinvoima on ehkä hirveää, mutta emme vain halua pärjätä ilman sitä. Kraftwerk eli jo aikaa jolloin space age popin naiivi kehitysusko oli saanut väistyä kyynisyyden tieltä.

Kuuntele myös: Ydintuho oli varsinkin 1980-luvun hyytävän kylmän sodan aikana varsin suosittu aihe elektronisessa popmusiikissa. Jotenkin kylmän synteettiset soundit sopivat perinteistä rockia paremmin kuvastamaan epäinhimillisen valtavaa, huipputeknologista kuolemaa. Suurin ydinpommihitti ikinä on varmaankin Orchestral Manouevres in the Darkin Enola Gay. Myös Ultravox käytti aihetta hyvin ahkerasti biiseissään: ainakin kappaleet Hiroshima mon Amour, All Fall Down ja Dancing With Tears in My Eyes sivusivat teemaa.