Ruotsalaiset tanssilapset

Sara Edwardsson: Dansbarn (levynkansi)Yhdeksännellä viikolla musahaasteessa onkin vastassa ensimmäinen levy, jonka valinnassa en käyttänyt missään vaiheessa sattumaa. Olin törmännyt jo kauan sitten verkkokirjastossa Sara Edwardssonin levyyn Dansbarn, ja minun on ollut muutenkin tarkoitus kuunnella sitä jossain vaiheessa. Nyt sitten onkin täydellinen tilaisuus, kun musahaasteessa on kuunneltava 2000-luvulla ilmestynyttä lastenmusiikkilevyä. Se mikä levyssä herätti kiinnostukseni oli asiasana dance, jota en kyllä ensimmäiseksi yhdistä lasten- musiikkiin.

Nykyaikaisesta lastenmusiikista tulee ennemminkin mieleen orgaaniset soundit ja folk-vaikutteet, sekä tietysti Ipanapa räp ja Hevisaurus. Ei kukaan varmaan Suomessa tällaista levyä tekisikään, vaan elektronisia soundeja on etsittävä edistyksellisemmästä länsinaapurista. Edwardsson on ruotslaisen Bolibompa-lastenohjelman juontaja, joka julkaisi tämän ainoan levynsä vuonna 2012, tavoitteenaan yhdistää tanssimusiikki ja lapsille sopivat lyriikat. On muuten jännittävä kulttuuriero, että Skittråkig låt on lapsille sopiva biisinnimi. On niistä sanoituksista aikuisellekin iloa: sukupuolihuolimattoman liberaalin sydäntä lämmittää kun levyllä lauletaan ”Om jag fick vara vad jag ville / skulle jag va både tjej och kille”.

Mielenkiintoisesta konseptista huolimatta en odottanut levyltä kovin paljoa, koska ajattelin että se on kuitenkin jotain halvoilla ja vanhentuneilla soundeilla toteutettua tusinaysäriä. Olikin myönteinen yllätys kuulla kuinka moderni levyn toteutus on. Ei se kuulosta lastenmusiikilta vaan aikuisten tanssimusiikilta, jossa vain laulaa lapsia lapsille sopivista asioista. Soundimaailma on monipuolinen: edellä lainattu Tjej eller kille on oikeaoppinen kasaripastissi Enola Gay -rumpukoneineen; Älvornas dansin sekvensserisäksätys puolestaan tuo ihan Robynin mieleen.

Levy on jaettu kolmeen osaan: ensimmäiset viisi biisiä ovat tätä puhdasta tanssimusiikkia otsikon Dansa alla. Seuraavat viisi on otsikoitu Lyssna, ja viimeiset kolme Sjung med. Arvatenkin Lyssna-osiossa levyn kiinnostavuus notkahtaa. Yhden tytön laulama slovari Min sorgenshet (muuten lapset ovat levyllä lähinnä taustalaulajia) on ensimmäinen kappale joka vastaa ennakkoluuloa siitä että lastenmusiikki on automaattisesti laadullisesti aikuistenmusiikkia heikompaa. Sen jälkeen tulee vielä hyväntuulisesti pulputtavaa tanssipoppia Du börjär bli storin muodossa, mutta viimeiset kuusi biisiä ovat valitettavasti skippaustavaraa.

Pelkäämäni ysärifläsärit iskevät päälle kahdeksannessa raidassa God morgon lilla solsken, joka on se pakollinen pop-reggae-biisi, joita jokaisella 1990-luvun eurodance-levyllä piti olla tuomassa vaihtelua rytmiin. Tämän jälkeen levy taantuukin tavalliseksi bändivetoiseksi lastenmusiikiksi, jonka soundit kuulostavat paljon muovisemmilta ja feikeimmiltä kuin ne Dansa-osion synapörinät. Bussresan yrittää vielä olla funkahtava, mutta sitten tulee toinen kammottava slovari, Förstä kärleken, jonka jälkeen levyn päättävä Sjung med -osio on käytännössä kuuntelukelvoton aikuiselle.

Levyn ensimmäiset viisi raitaa siis ovat todella tarttuvaa ja ammattimaista tanssipoppia, ja loput levystä musiikkia ruotsalaisille lapsille. En siis voi sanoa kuuluvani kohderyhmään! Siihen nähden on siis turha pahemmin haukkua tätä levyä. Nautin sen kuuntelemisesta joka tapauksessa paljon enemmän kuin osasin lastenlevyltä odottaa.

Sara Edwardsson: Dansbarn (Alfie/Cosmos Music Group, 2012)
9. musahaasterasti: Lastenmusiikkilevy, joka on ilmestynyt 2000-luvulla
Mistä: CD kirjastosta (saatavuus yleisten kirjastojen Finna-tietokannassa)
Kuuntele Spotifysta

#67 Bruce Haack – Electric to Me Turn (1970)

Spotify
YouTube (vain ääni)

Kaikkien uusien ja joskus jopa yliluonnollisten äänien keskellä elektroninen musiikki päätyi melko pian kajoamaan myös soittimista perinteisesti pyhimpänä ja luonnollisimpana pidettyyn – ihmisääneen. Tunnetuin ihmisääntä muokkaava elektroninen soitin lienee vocoder, joka syntyi alunperin ilman mitään musiikkiin liittyviä tarkoitusperiä. Homer Dudley kehitti 1940-luvulla puhelinvalmistaja Bellin laboratorioissa laitteen testatakseen miten telekommunikaatiossa voisi säästää kaistaa kompressoimalla ääntä.

Saksalainen Werner Meyer-Eppler, joka Ishkurin mukaan olisi lanseerannut termin ”elektroninen musiikki”, kiinnostui kuitenkin laitteen käytöstä musikaalisessa äänenmuokkauksessa. Hänen esseensä Electronic Tone Generation, Electronic Music and Synthetic Speech (1949) oli tärkeä merkkipaalu vocoderin musiikkikäytön aloittamisessa. Eppler oli myös mukana perustamassa Kölniin WDR:n studiota, yhtä merkittävintä varhaisen elektronisen musiikin keskusta.

Korg VC-10 Vocoder

Yleisimmin nykyaikainen vocoder näyttää koskettimilta joihin on liitetty mikrofoni. Koskettimilla voidaan muokata ääntä reaaliajassa, esim. soittaa käsiteltyä ääntä eri korkeuksilla. Nykyään vocoder on luonnollisestikin yleensä tietokonesofta. Ihmisääntä toki käsitellään nykyään jo monella muullakin teknologialla, kuuntele vaikka Auto-Tune Shitlist.

Yksi keskeisimmistä vocoderin (populaari)musiikkikäytön pioneereista oli kanadalainen Bruce Haack, joka kehitti oman versionsa soittimesta vuonna 1969, jonka nimesi Faradiksi Michael Faradayn mukaan. Vocoderin lisäksi Haack oli myös Dermatronin pioneeri. Kyseessä oli lämpöön ja kosketukseen reagoivaa soitin, jolla hän viihdytti mm. Johnny Carsonin Tonight Show’n sekä I’ve Got a Secret -ohjelman katsojia.

Bruce Haack soittaa Dermatronia naisen kasvoillaDermatron kuulosti ihan thereminiltä, mutta oli tietyllä tapaa sen täysi vastakohta. Theremin oli ensimmäinen soitin, jota soitettiin ilman fyysistä kosketusta, mutta dermatron oli ensimmäinen soitin jota soitettiin koskettamalla toista ihmistä. Laite muodosti rikkinäisen sähköpiirin, joka muuttui kokonaiseksi ja toimivaksi kun laitteeseen liitetty muusikko ja kohdehenkilö, ”soitin”, olivat fyysisessä kontaktissa. Tämä oli tietyssä mielessä tabu, eräänlaista fyysisen koskemattomuuden rikkomista. Musiikista varmasti tulee hyvin intiimiä jos sitä soitetaan koskemalla toista ihmistä. Tietokonemusiikilla (#80 CSIRAC) yritettiin poistaa ihminen yhtälöstä, Dermatron teki siitä kaikkein tärkeimmän asian.

Hieman samaa hippiajan henkeä edusti myös suomalaisen Erkki Kurenniemen DIMI-S eli seksofoni, joka rekisteröi iholla tapahtuvia sähköisiä muutoksia ja tuotti niistä ääniä. Soitin suunniteltiin neljälle soittajalle jotka muodostivat Dermatronin tapaan oman sähköpiirinsä ja soittivat musiikkia koskettelemalla toisiaan. Näin jälkikäteen ajateltuna DIMI-S:n soittamisen seksuaalista alavirettä tuntuu korostavan soittimen kutsumanimen lisäksi se, että soittajat yhdistettiin piiriin ”käsiraudan tapaisten” elektroidien avulla, mutta tuskin käsiraudat olivat vielä silloin niin vakiintunut osa vapautuneen seksuaalisuuden kuvastoa.

Raymond Scottin (#89 Cindy Electronium) tapaan myös Bruce Haack teki paljon lastenmusiikkia. Scott ja Haack tekivätkin lopulta myös yhteistyötä 1970-luvulla Clavivoxin ja Electroniumin parissa. Sävellettyään ensin sekä lasten- että taidemusiikkia joka yhdisteli elektronisia ja ei-elektronisia soittimia, 1960-luvun lopulla Haack alkoi ottaa vaikuttaita psykedeelisestä acid rockista ja albumikeskeisen rockin noususta.

Bruce Haack - The Electric Lucifer; levynkansiTuloksena näiden uusien vaikutteiden liittämisestä Haackin elektronisten soitinten osaamiseen oli nerokas teemalevy The Electric Lucifer (1970), joka kertoi klassisen tarinan taivaan ja helvetin välisestä taistosta. Hänen tarinassaan on jumalainen powerlove-voima joka on niin suurta rakkautta, että se vapahtaa jopa taivaasta langenneen Saatanan. Melkoinen hippi tuo Haack. Vaikka sota on tässä mittasuhteiltaan raamatullinen, levyn pasifismi koskee kaikkea väkivaltaa, ja tietysti Vietnamin sotaa päälimmäisenä.

Akustisten soitinten lisäksi levyn elektronista psykedeliaa rakentavat mm. Moog-syntetisaattorit ja vocoder. Levy on täynnä villejä ideoita, joista hämmentävin on ehkä kuitenkin avausraita Electric to Me Turn, joka on ainoa biisi jossa olen kuullut vocoderin läpi vedettyä skättäystä. Tosin mainitsemisen arvoinen on myös Super Nova joka kuulostaa ihan Legendary Pink Dotsin Edward Ka-Spelilta höpisemässä jotain käsittämätöntä kanasta ja perunoista, kunnes kappaleen lopuksi kuullaan Tuiki tuiki tähtöstä.

Haackin jälkeen vocoderin käyttöä popularisoivat mm. Kraftwerk (Autobahn, 1974) ja Alan Parsons Project (The Raven, 1976). Ei varmaan pitäisi, mutta mainitsen silti lopuksi vielä Styxin progea synapopiin yhdistelevän Mr. Roboton (1983).

Lue lisää: Kuljuntausta (2002): s. 55-56 (vocoderista), s. 386-387 (DIMI-S:stä); Young (2000): s. 17.

Kuuntele myös: Haackista poikkeavan näkökulman Saatanaan elektronisen musiikin aiheena otti niinikään kanadalainen Mort Garson, joka levytti mm. nimillä The Wozard of Iz, Lucifer ja Ataraxia. Lucifer-nimellä julkaistu Black Mass (1971) on Moog-syntetisaattoriin pohjautuva teemalevy: kokoelma kappaleita, jotka on nimetty eri okkultististen teemojen ja ilmiöiden mukaan. Mitään Black Widow’n kaltaista vakavampaa okkultismia levyyn ei liittynyt, uudet elektroniset soundit vain tarjosivat vastustamattoman tilaisuuden tehdä musiikkia yliluonnollisista aiheista, avaruuden valloituksesta ja muusta sellaisesta arkikokemuksen ulkopuolella olevasta.

Garson oli julkaissut jo vuonna 1967 teemalevyn The Zodiac: Cosmic Sounds, jonka jokainen kappale perustui omaan tähtimerkkiinsä ja sisälsi puhetta kyseisestä merkistä (rapu). Hieman samankaltaista teemaa elektronisella musiikilla kartoitti myös Ruth White levyllä 7 Trumps of the Tarot Cards (1968), jonka kappaleet oli nimetty tarot-korttien mukaan (Hirtetty mies).

#89 Raymond Scott – Cindy Electronium (1959)

Spotify
YouTube
(fanivideo)

Raymond Scott - Manhattan Research Inc.; levynkansiVarhaiset elektroniset soittimet olivat niin kalliita, että vain yliopistoilla ja yleisradioilla oli niihin varaa. Tai muuten vain rikkailla ihmisillä, kuten jazzmuusikkona ja mainossäveltäjänä omaisuuden tehneellä Raymond Scottilla, joka perusti vuonna 1946 Manhattan Research Inc. -yhtiön kehittämään elektronisia soittimia. Merkittävimmät Scottin instrumenteista olivat thereministä kehitetty, koskettimilla ja polkimilla soitettava clavivox (patentoitu 1956), sekä electronium, joita Scott demonstroi vuonna 1959 äänitetyllä lyhyellä äänikokeilulla Cindy Electronium.

Kappaleen nimikkosoitin oli ainutlaatuinen laite, jonka toimintaperiaatetta en tajua ahkeran googlaamisenkaan jälkeen. Wikipedian perusteella voisi melkein päätellä ettei oikeastaan kukaan muukaan enää tiedä miten se toimi. Keskeisin idea taisi kuitenkin olla se, että electronium sävelsi musiikkia ihan itse, ilman ihmisen väliintuloa, ja sitten käyttäjä saattoi muokata tätä koneen ”ehdottamaa” musiikkiaihiota lukemattomilla nupeilla.

Raymond Scottin suunnittelema Electronium-soitin

Kuten tavallista, electronium oli jatkuvasti kehittyvä laite josta oli monta eri versiota. Niinikään tyypillisesti vain yksi versio on yhä olemassa, eikä sekään ole vielä soittokunnossa. Sitä kuitenkin kunnostetaan, ja aiheesta tehdystä dokumentista (2010) näkeekin millainen järkäle electronium oli. Kyseinen Electronium kuului alunperin Motown Recordsille, jolle Scott meni töihin 1960-luvulla.

Cindy Electronium julkaistiin ensi kertaa vasta vuonna 2000 kokoelmalla OHM: The Early Gurus of Electronic Music. Sitä ei siis voi sinällään pitää kovin vaikutusvaltaisena teoksena, koska kukaan ei ollut edes kuullut sitä ennen vuotta 2000. Enemmänkin se on todistusaineistoa siitä missä elektroninen musiikki oli menossa vuonna 1959 ja että sitä tehtiin muissakin tarkoituksissa kuin akateemisen tutkimuksen tai radio-ohjelmien ääniefektien ehdoilla. Tai oikeastaan valitsin sen ihan vain siksi että se on tosi hyvä biisi.

Olennaista on tietysti myös se, että maailman kuuluisin syntetisaattorisuunnittelija (Robert Moog) aloitti uransa Scottin avustajana. Scott oli myös ambientin ja funktionaalisen new age -rauhoittumismusiikin pioneeri: Soothing Sounds for Babies -levysarja (1964) hyödynsi Happy Mondays - Hallelujah EP; kansikuvaelektronisia ääniä luodakseen rauhoittavia äänimaisemia, jotka saisivat vauvat nukahtamaan: kuuntele esimerkiksi Tempo Block ~ Sleepy Time. Nämä levytykset edelsivät Brian Enon ambient-teoksia yli vuosikymmenellä, mutta ne olivat toisaalta myös ensimmäisiä levytyksiä jotka yhdistelivät elekronisia soundeja popin rytmiikkaan. Scottin äänikokeiluja ja mainosjinglejä on julkaistu Manhattan Research Inc (2000) -tuplakokoelmalla.


Lue lisää
: Henderson (2010): s. 54-56; Prendergast (2000): s. 61-63.