Avainsana-arkisto: piratismi

Liian helppoa ja halpaa, vai onko?

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Eniten palstatilaa saaneiden ilmeisten taloudellisten syiden lisäksi musiikin vapaata ja ilmaista saatavuutta internetissä on kritisoitu myös vähäisemmissä määrin esimerkiksi siitä, että internet tekee kaikesta liian helppoa. Koska ”minkä tahansa” levyn voi minuuteissa ladata verkosta, sen eteen ei kuulemma tarvitse nähdä vaivaa kuten ennen vanhaan. Jos joku bändi kiinnostaa mua, kirjoitan nimen hakukenttään ja kohta mulla onkin koko levytetty tuotanto koneella!

Tämähän ei päde nykyään edes vain laittomaan lataukseen vaan Spotify on itseasiassa laittomiakin tapoja nopeampi ja vaivattomampi. Haet, klikkaat, biisi tai levy soi välittömästi. Siksi onkin helppo uskoa että noin vaivaton streaming-palvelu vähentää laitonta lataamista voimakkaasti siitä yksinkertaisesta syystä että se on lataamista vaivattomampaa. Tällöin Spotifyn käytön vasta-argumentteina säilyvät se, ettei artisteille vieläkään makseta tarpeeksi ja se, että se on vieläkin ”liian helppoa”. Puhumattakaan siitä, että Spotifyn valikoima on moninkertaisesti kapeampi kuin koko internetin.

”Liian helppoa” -argumentti menee siis jokseenkin näin: musiikki menettää ainutlaatuisuutensa ja arvonsa koska sen eteen ei tarvitse nähdä samanlaista materiaalista vaivaa kuin aiemmin. Ei tarvitse säästää rahaa pitkään sitä yhtä himoitsemaansa levyä varten jolloin se on todella arvostettua omaisuutta jonka taiteellisetkin arvot saavat silloin ansaitsemansa kunnioituksen. Ei tarvitse kierrellä levykauppoja, divareita ja keikkoja vuosikausia jonkun harvinaisen levyn perässä.

Kaikki tuo onkin totta, mutta tämä väitetty musiikin löytämisen helppous on tosiasiassa vain levytysten helppoa saatavuutta. Hyvän musiikin löytäminen on ihan yhtä haasteellista kuin aiemminkin; tai jos se on helpompaa, niin se on vain hyvä asia. Ei tarvitse materiaa ja isoa rahapussia että saa jotain harvinaista kuullakseen. Sitä pitää vain osata etsiä, mutta haaste onkin siinä että tietää mitä etsii.

Ei se etsimisessä onnistuminen mitenkään itsestäänselvän helppo tehtävä: internetissä on saatavilla valtava määrä levytettyä musiikkia, mutta määrän suuruus vain tarkoittaa sitä, että hyvän musiikin löytäminen sieltä joukosta on vaikeampaa kuin aiemmin. Suurta medianäkyvyyttä saa vain hyvin pieni osa musiikista, ja jonkin vähemmänkin vaihtoehtoisemman musiikin löytäminen on ihan omasta viitseliäisyydestä ja etsiväntyöstä kiinni.

Itse tietysti näen tämän vain rajoitetusta näkökohdasta. Sellaista musiikkia ei olekaan joka olisi liian tuntematonta ja obskuuria kulttikamaa minulle. Se yhden C-kasetin nimettömiä kappaleita 25 vuotta sitten julkaissut kiinalainen industrialbändi on just mua varten (fiktiivinen esimerkki). Vaikeus ei ole ensisijaisesti siinä että löytääkö sitä kasettia digitaalisessa formaatissa jaossa vaan siinä, että ylipäänsä tietää bändin olemassaolosta. Netin tietokannat, artikkelit ja muut vastaavat resurssit toki ovat tehneet tästäkin helpompaa kuin aiemmin.

Haasteita silti riittää. Sellaista hetkeä ei ole ollutkaan, kun en olisi ollut kiinnostunut jostain toistaiseksi vieraasta bändistä tai ollut valmis vastaanottamaan uusia suosituksia. Musiikin kenttä on loputon eikä tutkimusmatka voi koskaan loppua. Elinikä ei voi yksinkertaisesti riittää kaiken hyvän musiikin löytämiseen joten ei se voi koskaan olla liian helppoa. Internet on vain poistanut siltä kaikki turhat esteet. Mieli ja korvat vain on pidettävä avoimina niin musiikillisen kehityksen horisonttia ei koskaan näy.

Otetaanpa ihan konkreettinen esimerkki. Sain eilen liitettyä vinyylisoittimeni suoraan tietokoneeseen, mikä teki vinyylien ”rippaamisesta” moninverroin helpomman ja laadukkaamman prosessin. Sain sitten koneelle, siinä häviöttömässä FLAC-formaatissa tietenkin, Maaseudun Tulevaisuuden molemmat LP:t, Periferian (1988) ja Kylmäojan (1989). Kyseessä on kyyjärveläinen pääasiassa 80-luvun loppupuoliskolla vaikuttanut (post) punk -yhtye, jota on julkaistu CD-formaatissa vain yksi kappale, Verenkuva viime vuonna julkaistulla loistavalla Punk ja yäk! -boksilla.

Sanotaan, että netistä löytää mitä tahansa musiikkia. Etsipä nyt sitten sitä Maaseudun Tulevaisuutta. No, jos oikeasti löydät joitain musiikkitiedostoja, muita kuin tuon Verenkuvan, niin kerro ihmeessä. Itseltäni ei ainakaan onnistunut. Tällainen tilanne on toki vain jollain hyvin marginaalisella musiikilla, kuten esimerkiksi suomalaisella 80-luvun post-punkilla, jota on hyvin heikosti saatavilla CD-formaatissa. Tähän asiaan tietysti tuli korjausta ihan vähän aikaa sitten kun loistava Eilisen jälkeen -kokoelma julkaistiin. Sieltä ei kuitenkaan löytynyt Maaseudun Tulevaisuutta, joka tyylillisesti hieman asiaankuulumaton yhtye olisikin ollut, mutta ei myöskään yhtyeen basistin, Juha Kasken, synkkähuuliskeneen läheisemmin liittynyttä Dorian Gray -orkesteria.

Vaikka MT:tä netistä löytyisikin, olisi minun pitänyt jotain kautta saada selville että kyseinen bändi on edes olemassa. Nyt se onnistui juuri tuon Punk ja yäk! -kokoelman kautta. Ja vaikka tiesinkin sen olevan olemassa, piti noita kahta täysipitkää metsästää kirjastoista ympäri Suomea, kunnes ne molemmat sattumalta löytyivätkin entisen asuinpaikkakuntani sivukirjaston varastosta!

Tästä pääsenkin hyvällä aasinsillalla hieman toiseen aiheeseen, nimittäin kirjastoihin. Harva nimittäin tulee ajatelleeksi, että Suomessa on jo itseasiassa periaatteessa instituutio, jonka kautta kaikki musiikki on kaikille ihmisille ilmaiseksi jaossa. Se on yleinen kirjastolaitos. Kuka tahansa saa periaatteessa minkä tahansa levyn omaan kuunteluunsa ilmaiseksi ja saa jopa kopioida sen omaan arkistoonsa ilmaiseksi ja luvallisesti niin, että säveltäjä jopa saa siitä jonkin korvauksen! En ole tosin selvittänyt yhtään tarkemmin tuota kirjastojen teostomaksupolitiikkaa, mutta tuskin kukaan sieltä Spotifyä parempia rahoja tuotannostaan käärii. Mutta periaatekin on sama kuin Spotifyssä, suunnilleen: koko valikoiman saa ilmaiseksi.

Ainoa rajoite on määrärahat, se mitä kaikkea kirjastojen valikoimaan on varaa hankkia. Tietysti lisärajoituksena varmaan esimerkiksi NSBM on poissa pelistä epäkorrektiksi katsonut sisällön vuoksi. Rahoitus on siis ongelma mutta meillä on rakenteellisesti olemassa instituutio, jonka kautta on täysin laillista, hyväksyttyä ja suosittua hankkia musiikkia omalle koneelle pysyvästi, maksamatta siitä mitään.

Miksi siis internetiin ei olisi mahdollista saada aivan samanlaista järjestelmää? Internetiä on toki mahdotonta valvoa tehokkaasti, mutta Spotifyn kaltainen järjestelmä on niin helppo, ettei ihmisillä ole enää niin suurta tarvetta etsiä musiikkia sen ulkopuolelta. Vaivattomuus ajaa ihmiset kontrolloituun kuunteluympäristöön. Visioinkin mielelläni virtuaalista kirjastoa, jollainen internet oikeastaan on jo nyt: P2P-kirjastoa jossa kaiken maailman musiikin voi ilmaiseksi kopioida omaan käyttöönsä, täysin hyväksytysti. Rahoitus on toki ongelma, mutta en usko että ylitsepääsemätön.

Esimerkiksi kasettimaksu toimi ongelmitta, tai kukaan ei siitä ainakaan valittanut alkuvastustuksen jälkeen. Kasetin hintaan sisältyi korvaus siitä että sitä kuitenkin käytetään kopiointiin. Miten tämän ratkaisun sitten uloittaisi maailmanlaajuiseen musiikkitiedostokirjastoon? Musiikkivero, mediavero, mainonta, osittain maksullinen toiminta nykyisten kirjastojen tapaan? Vaihtoehtoja on monta joista yksikään tuskin pelkästään riittäisi.

Siihen on siis kaikki rakenteelliset edellytykset ja varmasti taloudellinenkin ratkaisu löydettäisiin jos vain haluttaisiin. C-kasetti tai kirjastolaitos eivät ole tappaneet musiikkia, miksi nettilatauskaan tappaisi? Ainoa mitä tarvitaan on jokin uusi korvausjärjestelmä jollaisia kasettimaksu ja kirjastojen määrärahat/teostomaksut ovat. Piratismi tuntuu vain olevan musiikkiteollisuudelle kätevä syntipukki jota syyttää siitä että itsellä menee huonosti. Jos se teollisuus-sana jätettäisiin tuosta pois niin mikä ihmisiä huolettaisi? Ihan samahan se on kuunteleeko tai maksaako kukaan, jos luo itselleen merkityksekästä taidetta!

MP3- tai (mieluummin) FLAC-kirjasto veisi vähemmän tilaa ja materiaalisia resurssejakin kuin fyysisten levyjen säilöminen kirjaston tiloihin. Eikä kotilataaminenkaan välttämättä olisi pakollinen ominaisuus, kyllä esimerkiksi mainokseton ja vakaa (biisit eivät katoile yön yli, yms.) versio Spotify-tyyppisestä streaming-alustasta riittäisi todella suurelle osalle musiikinkuuntelijoista. Kirjastoratkaisuun liittyisi olennaisesti myös äänitetyn musiikin arkistointi- ja digitointipuoli: tallennetaan kulttuuriperintöä vakaaseen musiikkikokoelmaan, josta se ei niin vain katoakaan ihmisten ulottumattomiin.

Levy-yhtiöiltähän tämä ratkaisu veisi rahat, mutta tekijänoikeusjärjestöt ja artistit tuskin olisivat uhattuina. Aiemmatkin tekniset ja yhteiskunnalliset innovaatiot ovat saaneet seurakseen jonkin musiikintekijöitä tukevan mekanismin (em. kasettimaksu ja kirjastojen teostomaksut). Kuten olen aiemminkin sanonut, nykymuotoiset (suuret) levy-yhtiöt ovat uhanalainen laji joka takertuu epätoivoisella vimmalla menneisyyteen, joka ei tule takaisin vaikka kuinka haluttaisiin.

Epäkaupallista paskaa

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Musablogi ei ole musablogi eikä mikään jos siinä ei säännöllisin väliajoin käsittele musiikkibisneksen muutosta, nettipiratismia, fyysisen levyn kuolemaa ja muuta sellaista. Tällä hetkellä en kuitenkaan osaa näin monisyiseen asiaan tuoda mitään uutta, joten tyydyn nyt lähinnä referoimaan muita ajankohtaisia kirjoituksia.

Valtavirtamediahan yksinkertaistaa asian varsin iloisesti äänitealan propagandan mukaisesti muotoon ”Nettipiratismi jyrkensi äänitemyynnin laskua”. No niin varmaan jyrkensikin, mutta jyrkentäminen se avainsana onkin: kyse on yhdestä pienestä asiasta muiden seassa eikä voi sanoa kuinka paljon se sitä jyrkensi. Muista syistä ja osatekijöistä vaietaan visusti koska silloin voisi joutua myöntämään että vika on jossain muuallakin kuin asiakkaissa.

Vaikka HS:n verkkokeskusteluista ja siellä esiintyvästä ihmisten typeryydestä saakin päänsä yleensä kipeäksi, tuohon uutiseen on tullut lähes yksinomaan fiksuja, joskin turhan kärjistäviä, kommentteja. Ei tässä asiassa ole yksiuloitteista totuutta, johon kannattaisi dogmaattisesti tarrautua. Aivan kuten Piraattipuoleen blogissakin on hyvin huomattu. Ei niin, että tuossa kirjoituksessa mitään oikeasti uutta näkökulmaa tuotaisiin esille, mutta on se hyvä tiivistelmä.

Piratismikeskustelussa vedotaan usein ympäripyöreästi tilastoihin joita ei ole olemassa. Tilastollisesti piratismin vaikutusta levynmyyntiin on kuitenkin mahdotonta mitata, koska siitä koituvaa myynnin laskua ei yksinkertaisesti voi laskea mitenkään. Levy-yhtiöiden ja tekijänoikeusjärjestöjen mukaan voi: suoraviivaisesti niin että jokainen ladattu biisi on varkaus, ja ilman internetiä siitä olisi maksettu. Sitten on kuitenkin myös tutkimuksia joiden mukaan nettipiraatit myös käyttävät eniten rahaa levyihin. Tosiasiassahan sitä ei voi mitenkään selvittää olisiko joku ostanut jonkin tietyn levyn jos ei olisi sitä voinut ladata ilmaiseksi ja laittomasti, koska se edellyttäisi kahden rinnakkaisen todellisuuden vertailemista mutta meillä on vain yksi todellisuus.

Edellisessä bloggauksessa esittelemäni levykauppojen katoaminen alkaa vaikuttaa minusta koko ajan terveemmältä kehitykseltä. Musiikkiala on valtavien muutosten kourissa eikä tulevaisuutta voi oikein ennustaa. Osa alasta takertuu vanhaan internetiä edeltäneeseen malliin, joka ei vain yksinkertaisesti voi enää toimia. Toisaalta vaihtoehtoisissa palveluissakin, kuten vaikkapa Spotifyssa, on hurjasti parannettavaa että se pääsisi samalle tasolle millä vanha systeemi oli CD-levyn kulta-aikana.

Se on kuitenkin selvää, että musiikin on maksettava entistä vähemmän. Helpointa tämä hinnan alentaminen onkin mielestäni fyysisten levykauppojen toiminnan ja fyysisten levyjen painamisen lopettaminen. Vähittäiskaupalla onkin varsin iso osa levyn kokonaishinnasta, mutta toisaalta itse CD:n painatus on yleensä aika halpaa kun kokonaishintaan vertaa. Internetin ansiosta artisteilla on nykyään entistä paremmat mahdollisuudet hoitaa kaikki itse, ainakin markkinoinnin osalta. Harva artisti kuitenkaan niin haluaa tehdä, joten jonkinlaisten yhtiöiden toiminta on varmasti aina tarpeellista. En kuitenkaan usko että nykymalliset levy-yhtiöt ovat tarpeellisia.

Uutisissa on vilahtanut myös huhuja siitä, että Warner Music vetäytyisi ilmaiseksi musiikkia tarjoavista palveluista kuten Spotifysta (tämänkin uutisen kommentit ovat poikkeuksellisen fiksuja ja lukemisen arvoisia), koska sen ”ansaintalogiikka ei ole toimiva” ja koska ”musiikin vapaa jakaminen on selkeästi haitaksi musiikkiteollisuudelle”. Tämä ei tosin selitä Rumban mainitsemaa Last.fm:ää, joka ei kyllä jaa vapaasti musiikkia. Spotifyssa voi streamata halutessaan kokonaisia biisejä, last.fm:ssä vain 30 sekunnin pätkiä – ellei kyseessä ole poikkeuksellisesti kokonaisen streamauksen tai latauksen mahdollistanut levy-yhtiö tai bändi.

Spotify tosiaan tuottaa levy-yhtiöille ja artisteille aivan onnettomasti rahaa. Se on siis siinä mielessä kai suunnilleen yhtä eettistä toimintaa kuin piratismi tai käytettyjen levyjen ostaminen. Ei niistäkään kukaan ansaitse rahaa. Spotify ja käytetyt levyt ovat kuitenkin laillisia. Spotifytä tunnutaan myös vertaavan MP3-kauppoihin vaikka toimivampi vertauskohta onkin radio. Täydellistä vertauskohtaa ei kuitenkaan ole, sillä kyse on pohjimmiltaan aivan uudenlaisesta musiikkipalvelusta.

Päivänselvää minusta on kuitenkin se, että musiikin tekeminen ei yleisesti ottaen kannata taloudellisesti. Alalla on liikaa kusettajia: Spotify kusettaa levy-yhtiöitä, levy-yhtiöt kusettavat artisteja, piraatit kusettavat kaikkia paitsi itseään. Ei musiikkia kannatakaan rahasta tehdä ja minusta musiikin kuuluukin olla tekijälleen harrastus. Muutenhan koko taiteellinen uskottavuus vaarantuu! Minä itse ainakin lamautuisin täysin ja lakkaisin kokonaan luomasta mitään jos pitäisi koko ajan ajetella että ”apua, tän musan on pakko myydä niin hyvin etten jää asunnottomaksi ja kuole nälkään”.

Toisaalta popmusiikin toisessa ääripäässä on ihmisiä joilla on aivan liikaa rahaa, riippumatta siitä yritetäänkö warettamiseen puuttua mitenkään. Rumban tai Infernon haastattelussa Rammsteinin Richard Kruspe sanoi, että uusimman kiertueen keikkaliput ovat niin kalliita (n. 25 euron nousu edelliseen Suomen keikkaan verrattuna) jotta he voisivat laskevan levynmyynnin aikana silti ylläpitää tiettyä elintasoa. Kruspe antoi haastattelun New Yorkin keskustasta ja kehuskeli sitä kuinka hyvässä asemassa on, että voi maksaa sellaista vuokraa, jonka vuoksi osa ihmisistä käy kolmessa eri työssä. Kaikki  maksaa niin paljon, jotta rocktähti voi elää rocktähden arvoista elämää! Ei siksi että olisi mahdollista tehdä lisää musiikkia.

Suurin osa muusikoista ei kuitenkaan koskaan rikastu musiikillaan. Niin on aina ollut, eivätkä Spotifyn onnettomat korvaukset levy-yhtiöille sinänsä ole mitään uutta maailmassa. Spotify, nettipiratismi ja muu sellainen pitäisi kuitenkin mielestäni nähdä ensisijaisesti promootiovälineinä, joilla saadaan lisää kuulijoita musiikille. On vain keksittävä jokin uusi toimiva malli, joka mahdollistaa taloudelliset edellytykset musiikin teolle. Fyysisten kauppojen ja fyysisten levyjen kuoppaamisesta voisi mielestäni olla hyvä aloittaa, kunhan se ei vie mukanaan alas myös musiikin laatua (esim. MP3-kauppa FLAC:ien sijaan).

Warnerin kaltaisten isojen levy-yhtiöiden tapaan myös tekijänoikeusjärjestöt ovat auttamattoman aikansa eläneitä ja jäykkiä instituutioita. Nekin suhtautuvat nettiin yksinomaan vihollisena eikä ole mitenkään tavatonta että edes levy-yhtiöiden ja artistien itse nettiin laittamat kappaleet olisivat turvassa häirinnältä ja poistovaatimuksilta (TJEU). Minusta on aika absurdia että edes artistit itse eivät saa päättää jakavatko musiikkiaan ilmaiseksi vai eivät. Tekijänoikeuslainsäädäntö ja -käytännöt laahaavat musiikkijakelun tapaan jossain viime vuosituhannella. Toisaalta osa järjestöistä myös kirii kiinni kehitystä, kuten vaikkapa ruotsalainen STIM, joka on mahdollistanut jäsenilleen myös yksittäisten teosten julkaisemisen Creative Commons -lisenssillä.

Sekin on minusta aina ollut absurdia, että suuri osa artisteista suhtautuu kielteisesti piratismiin. Ymmärrän kyllä senkin puolen että se tuntuu epäkunnioittavalta varkaudelta. Niinhän väkisinkin ajattelee, jos suhtautuu asiaan yksityisyrittäjänä. Itse olen kuitenkin epärealistinen idealisti, joten ajattelen vain kuinka hienoa on että taloudellisesti pienillä resursseilla toimivat bändit voivat saada lähes olemattomalla vaivalla tolkuttoman määrän kuulijoita. Se ei ole sama asia kuin maksaja/ostaja/kuluttaja, eikä sinänsä tuo muusikolle muuta iloa kun tiedon siitä että hän tuottaa toisille iloa. Viidakkorumpu toimii internetissä ennennäkemättömän tehokkaasti ja musan voi ladata kuka vain, riippumatta maantieteellisestä sijainnistaan tai maksukyvystään. Nettikauppahan on usein rajattua tiettyihin maihin lisenssoinnin vuoksi ja maksutavat luottokortteihin.

Vallankumouksellisinta nettipiratismissa ei mielestäni ole sen ilmaisuus. Se voittaa, ja luultavasti tulee ikuisesti voittamaankin, kaikki muut mahdolliset musiikin levittämisen tavat yhdessä asiassa: saatavuus. Internetistä on periaatteessa saatavilla kaikki koskaan äänitetty musiikki. Sieltä voi löytää 80-luvun nimettömiä industrialkasetteja, joiden uudelleenjulkaisusta ei ole mitään toivoa, tai eksoottista kansanmusiikkia jumalan selän takaa. Mitä vain, milloin vain, mistä vain; orvot teokset, luvattomat plunderphonics-kollaasit ja muut vastaavat teokset joiden jakaminen on nykylainsäädännön piirissä mahdotonta.

Hienoa piratismissa on myös sosiaalinen puoli. Tuskin kukaan jakaa musiikkia laittomasti kiusatakseen ketään vaan saadakseen jakaa rakastamaansa musiikkia toisten kanssa. Sosiaalisuus ja jakaminenhan musiikissa parasta onkin, ei harhaluulo sen yksityisomistamisesta. Musiikin suositteleminen, soittaminen toisille ja yhdessä keikoilla käyminen ovat minusta parasta musiikissa. Jaettu elämys on suurempi elämys.

Sellaista laillista palvelua tuskin koskaan saadaan, joka tarjoaisi yhtä laajan valikoiman musiikkia. Viralliset reitit ovat aivan liian byrokraattisia sellaiseen. Tuollainen ennennäkemätön vapaus on upeaa ja siitä pitäisi riemuita, ottaa rajattoman jakamisen hyödyistä kaikki irti ja sitten yrittää keksiä siihen ympärille jokin malli joka mahdollistaa musiikin teon jatkumisen taloudellisten realiteettien piirissä. Levy-yhtiöthän eivät siihen pyri, koska tuossa mallissa nykymallisille levy-yhtiöille ei ole tilaa.

Siitä musiikista maksamisesta minusta on kyse. Mahdollistetaan taloudellisesti se, että ihmiset voivat yhä tehdä musiikkia. Kyse ei ole siitä, että mitä useampi pitää tietystä musiikista, sitä enemmän siitä saa rahaa. Tai siitä, että musiikin tulisi olla voittoa tuottavaa taloustoimintaa. Se on taidetta joka pitäisi pitää mahdollisimman erillään kaupallisuudesta. Täysin sitä ei tietenkään voi siitä markkintalouden piirissä erottaa. Materiaaliset resurssit ovat aina musiikin tekemisen taustalla, mutta niiden vaikutus on pyrittävä minimoimaan.

Ennen internetiä ainakin se oli paremmin, että musiikin kopioiminen omiksi mixtapeiksi oli ihan normaalia eikä kukaan epäillyt sen laillisuutta tai eettisyyttä. Se, että sai ajatuksella valita juuri sille tietylle ystävälleen tähdätyn eklektisen valikoiman täsmävalittua musiikkia. Ehkä taiteilla kansilehtiseksikin jotain kivaa. Nykyiset nettipalvelut, varsinkin last.fm, ovat parhaimmillaan tuollaisia eklektisiä suosittelujärjestelmiä. Niissä ei tosin voi kuunnella sitä musiikkia vaan se pitäisi ostaa sokkona.

Muistokirjoitus kivijalkalevykaupoille

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Vuosi 2010 ei ole alkanut perinteisten levykauppojen kannalta kovin hyvin. Ainakin Platta Tampereella, Tunnelin Levy Helsingissä ja Airon musiikki Jyväskylässä ovat ilmoittaneet lopettavansa toimintansa ihan vuoden alkuviikkoina. Pitkäänhän tässä on jo puhuttu fyysisten levyjen myynnin romahtamisesta, mutta nyt se näköjään sitten alkaa toden teolla tapahtua. Syitä tälle on helppo keksiä vaikka kuinka: laiton mp3-lataaminen, laillinen mp3-myynti, levyjen ostaminen paljon halvemmalla suoraan ulkomaisilta levy-yhtiöiltä, kilpailevien viihdemuotojen markkinaosuuden kasvaminen, jne. Kaiken lisäksi nyt on taantuma ja musiikkikin on paljon paskempaa kuin aiemmin.

Mitään yksittäistä selitystä ilmiölle tuskin löytyy; kaikki edellä mainittu on varmasti osaltaan vaikuttanut, ja varmaan on vielä sellaisiakin tekijöitä, joita en tässä muistanut mainita. Jokainen taho tuntuu syyttävän asiasta kaikkea muuta kuin itseään: isot levy-yhtiöt syyttävät kuluttajia ja nettipiratismia, kuluttajat taas syyttävät musiikkibisnestä tuotteista joihin käytetylle rahalle ei saa vastinetta. Valtavirtamediassa uskotaan aika sokeasti tekijänoikeusjärjestöjen selitykset siitä että levynmyynnin lasku ja kasvu ovat täysin riippuvaisia nettipiratismin kasvusta ja sen rajoittamisesta. Vaikuttaahan se varmasti, mutta en ihan yksiselitteistä kausaliteettia suostu nielemään.

Koska en usko että asiaa voi mitenkään tyhjentävästi selittää, voinkin vain kertoa oman rajoittuneen henkilökohtaisen näkemykseni asiasta: en edes muista milloin olisin itse käynyt ihan oikeassa levykaupassa ostamassa levyjä. Omat kulutusmieltymykset ja arvot ovat tässä viime aikoina muuttuneet melkoisesti, epämaterialistisempaan suuntaan. Pitkään haalin levyjä jo ihan vain materian omistamisen riemusta, mutta nyt materia alkaa tuntua yhä enemmän henkiseltä ja ekologiselta rasitteelta. Niinpä sitten ostankin suurimman osan fyysistä levyistäni käytettynä, jolloin tietysti rahaakin säästää. Sinänsähän se on oikeastaan yhtä epäeettistä kuin laiton lataaminenkin, koska eihän siitä mene artisteille yhtään mitään rahaa. Se vain ei ole laitonta. Tosin varmaan isot levy-yhtiöt tekisivät siitäkin laitonta jos voisivat.

Silloin harvoin kun ihan uusia levyjä ostan, ne tulee hankittua mahdollisimman suoraan lähteestä, levy-yhtiöltä tai artistilta itseltään. Koska tarpeeni päästä hypistelemään levyjä ennen ostamista on oikeastaan täysin kadonnut, osaan nähdä enimmäkseen hyviä puolia fyysisten levykauppojen katoamisessa. Suuri osa perinteisestä levyn hinnastahan on tullut siitä myyjän osuudesta, joten nyt hintoja voi ainakin periaatteessa alentaa ja siirtää alan resursseja muualle, kun levykauppojen vuokria ja muuta ei tarvitse maksaa.

Pitkään vastustin kyllä jyrkästi digitaalisen musiikin ostamista, pääasiassa siksi että siitä on tehty niin vaikeaa ja fyysisiin levyihin verrattuna alempiarvoista. Ei juuri kiinnosta maksaa CD-levyn hintaa 128 kbps:n kopiosuojatusta MP3:sta, jota ei välttämättä muutaman vuoden päästä voisi enää kuunnella kun lisenssiä ei saa varmistettua netitse. 320 kbps:n suojaamaton tiedosto on kyllä ehdottomasti vähintä mistä suostun maksamaan, mieluummin vielä parempilaatuinen FLAC ja siihen esimerkiksi lyriikat PDF-muodossa kylkiäisenä. Valitettavasti tällaisia ”täyslaatuisia” digitaalisia julkaisuja ei saa ainakaan vielä ostettua kovin kattavasti. Mutta jos saisi, en luultavasti ostaisi enää fyysisiä levyjä ollenkaan.

Oikeastaan toivoisinkin että musiikki siirtyisi yhä enemmän digitaaliseksi. Keikkailun merkityksen kasvusta on povailtu korviketta alenneille levymyynneille, mutta en minä senkään lisääntymistä kauhean mielelläni näkisi, koska isot maailmankiertueet aiheuttavat varmaan paljon suuremmat hiilidioksidipäästöt kuin levyjen valmistus ja postittaminen airmaililla. Eivät ne keikatkaan innosta yhtä paljon kuin aiemmin. Eniten arvostan intiimejä ja pienimuotoisia keikkoja, en oikein jaksa lähteä muille paikkakunnille hirveään ryysikseen katsomaan isoja yhtyeitä, joiden keikkoihin kaiken lisäksi petyn useammin kuin tykästyn.

Toivoisin että musabisnes voisi pyöriä ilmaisen digitaalisen lataamisen ja rahallisten lahjoitusten voimalla, jolloin kaikki voisivat ladata vapaasti verkosta kaikkea maailman musiikkia (kuten nytkin voi, mutta siinä on kohtuuttoman rahallisen rangaistuksen vaara), ja sitten kykynsä ja halunsa mukaan maksaa parhaaksi näkemänsä summan suoraan artisteille. Levy-yhtiöille olisi tällaisessa maailmassa entistä vähemmän tehtävää, joten on ymmärrettävää että ne vastustavat tällaista kehitystä. Artistien itsensä pitäisi saada nykyistä isompi osuus myymästään musiikista, mutta myös kantaa isompi taloudellinen vastuu toiminnastaan. En kyllä rehellisesti usko että tällainen järjestelmä oikeasti toimisikaan, koska vapaaehtoinen maksaminen tuskin saa pihejä ihmisiä syytämään tarpeeksi vastikkeetonta rahaa ylläpitääkseen muusikintekoa. Kunhan vain unelmoin.

Oli oikeastaan aika omituistakin että vastustin digitaalista musiikkia niin jyrkästi niin pitkään, koska kuitenkin olen jo vuosikausia kuunnellut musiikkia lähes yksinomaan koneelta. Levyt ovat lähinnä päätyneet rippaamisen jälkeen koriste-esineiksi pölyttymään hyllyyn. Pitää silti mainita että ei digitaalinen musiikkikaan ole ongelmaton, ympäristön kannalta tai muutenkaan. Kiintolevytila on kyllä halpaa, mutta sisältää epäekologisesta kaivosteollisuudesta saatavia ja epäekologiseen jäteteollisuuteen joutuvia ainesosia. Kovalevyt käyttävät sähköä ja todennäköisesti hajoilevat useammin kuin vanhat kunnon stereot, joita täytyy kuitenkin siinä sivussa yhä käyttää ellei sitten käytä tietokoneessa erillisiä kaiuttimia eikä omista stereoita ollenkaan.

Digitaalisen musiikin ja internetin myötä on tullut kyllä myös paljon uudenlaisia lupaavia streaming-palveluita kuten Last.fm ja Spotify, joiden myötä ei välttämättä tarvitsisikaan enää varsinaisesti omistaa musiikkia. Parastahan musiikissa on, ettei sitä oikeasti voi omistaa, sanovat tekijänoikeusjärjestöt sitten mitä tahansa. Se ei ole materiaa, vaikkakin aina fyysiseen olomuotoon sidottua. Ongelmana streaming-palveluissa on kuitenkin huono musiikin saatavuus (riippuu toki genreistä ja artisteista) ja epäluotettavuus. Ei koskaan tiedä milloin mikäkin biisi katoaa palvelusta tai milloin koko palvelu lakkautetaan joko kokonaan tai juuri siinä maassa jossa itse sattuu asumaan. Ei niin, että CD-levyt tai vinyylitkään ikuisia olisivat.