#95 Air – Sexy Boy (1998)

Spotify
YouTube (musiikkivideo)

Air - Sexy Boy; singlen kansikuvitusta50 vuotta space age popin (#100 Dr. Samuel J. Hoffman – Moon Moods) synnyn jälkeen ”bachelor pad” -musiikki voi taas hyvin monen vuosikymmenen epämuodikkuuden jälkeen. Avaruusajan teknologiausko oli ehkä mennyttä, mutta nyt elektroniset soundit olivat jo kehittyneet niin pitkälle ja niin kiinteäksi osaksi inhimillistä äänimaisemaa, että niillä ei enää pyritty luomaan futuristista ja epätodellista tunnelmaa, vaan rennon lämmintä ja seksikästä soundia.

Air on ollut hyvä käyttämään hyväksi ranskalaisia stereotypioita. Debyyttilevyllään Moon Safari (1998) he yhdistivät hienosti Serge Gainsbourgin perverssin chansonin Jean-Jacques Perreyn ja Pierre Henryn elektroniseen psykedeliaan. Kovin 1960-lukulaista, mutta silti sopivasti vuosituhannen taitteeseen päivitettynä. Tämä nykyajan ja menneisyyden luonteva yhdistäminen on hyvin leimallista Airin koko tuotannolle.

Air on hienolla tavalla samanaikaisesti sekä retroa että futuristista. Siinä on paljon kaikuja juuri 1950- ja 60-lukujen avaruusajan uskosta. Yhtyeen musiikki muistelee haikeudella sitä viattomuuden aikaa, jolloin tulevaisuus näytti jännittävältä; nykyään se vaikuttaa uhkaavalta tai parhaimmillaankin tylsältä. Yhtye tarjoaa muistoja menneisyyden kuvitellusta tulevaisuudesta, jota ei enää ole ihmisten mielikuvituksissa. Samalla Air kuulostaa kuitenkin myös nykyaikaiselta ja bändi itse vierastaa kovasti retro-leimaa, vaikka nostalgisisa he myöntävätkin olevansa.

Sexy Boy oli Moon Safari -debyytillä poikkeuksellisen vauhdikas kappale kun levy muuten oli melko rauhallista lounge-vaikutteista downtempoa. Hendersonin (s. 276) mielestä kappale pääseekin edukseen vasta albumikontekstista irrotettuna, remixattuna ja äänekkäämpänä versiona. Itse en kuitenkaan lämpene juuri muille remixeille kuin Etienne de Crécyn tulkinnalle, joka on alkuperäistä rauhallisempi, mutta samalla myös enemmän rock. Air näkikin itsensä ensisijaisesti rock-bändinä ja debyyttilevy olikin nimenomaan tehty kuunneltavaksi eikä tanssittavaksi, ja siten vetosi monenlaisiin yleisöihin: niin rock- kuin konemusiikin ystäviin. Vuodet 1996-98 olivat muutenkin olennaista aikaa näiden kahden kohderyhmän lähentymiselle.

Moon Safari on täydellistä isku- ja kutumusiikkia huipputeknologisiin ja kliinisen minimalistisesti sisustettuihin poikamiesbokseihin, joita ”bachelor pad” -käsite space age popin kulta-aikana tarkoitti. Stereotyyppiseen ranskalaisuuten kun on niin helppo liittää mielikuvia seksikkyydestä ja aistillisuudesta. Varsinkin kun se yhdistää savuiseen jazz- ja lounge-vaikutteiseen easy listeningiin. Sexy Boy oli kuitenkin ihan nimeään myöten poikkeuksellisen suorasukainen ote aiheesseen, vaikka Air myöhemmillä levyillä ja musiikkivideoillaan käsittelikin seksiä paljon eksplisiittisemmin.

Kuuntele myös: Ranskalaista synamusiikkia perinteisimmillään edustavat Jean-Jacques Perreyn E.V.A. ja musique concrèten parissa uransa aloittaneen Pierre Henryn Psyche Rock, joka toimi myös inspiraationa Futurama-sarjan teemamusiikille.

Lue lisää: James (2003): s. 231-242.

Ei verta ja lihaa

Dar Buddha Rising - Ritual IX; levynkansiOlin YO-talolla katsomassa Void Odyssey -kiertueella olevia Dark Buddha Risingia ja Oranssia Pazuzua. Olin aluksi ihan lavan edessä kun DBR aloitti soittamisen, mutta keikka meinasi mennä ihan pilalle kun näin kitaristilla tai basistilla kihlasormuksen! Ei minulle tietenkään ole mitään väliä mikä muusikon siviilisääty on, mutta tuo huomio teki soittajasta liian inhimillisen, oman persoonansa jolla on oma arkiminä.

Yleensä se ei varmaankaan häiritsisi, mutta kun kyseessä on Dark Buddha Risingin kaltainen meditatiivinen ja ritualistinen musiikki, se oli aivan liian banaalia. Huomasinkin jotain omituista: normaalisti näen suurta vaivaa että näen esiintyvän yhtyeen lavalla, mutta nyt etsin tahallani paikkaa jossa kuulisin mahdollisimman hyvin mutta näkisin mahdollisimman huonosti.

Dark Buddha Risingin kosminen metallijyräys kun on hyvin visuaalista ja mielikuvitusta stimuloivaa musiikkia, jonka soittajat kanavoivat kuultavaksi jostain pimeästä eetteristä. Bändin live-esiintyminen ja musiikin rakenne ovat niin vähäeleisiä, että en koe tarpeeksi nähdä heitä ”rocktähtinä” tai taiteensa luojina, vaan jonkin itseään suuremman välittäjänä. Siispä ajatukset soittajista erillisinä persoonina tai heidän näkeminen ainoastaan haittaa musiikin kokemista. Vain murskaavilla äänivalleilla oli merkitystä, ja itse bändi olisi voinut vaikka soittaa verhon takana. Bändin ”näkeminen” livenä on silti perusteltua, koska kotiäänentoistolla ei vain voi päästä samanlaiseen transsiin, jossa musiikki tuntuu jokaisessa kehon lihaksessa eikä vain mielessä.

Keikka olikin vaikuttavimmillaan silloin kun päästi irti kaikesta ja antautui melun vietäväksi. Tuijotti vain kattoa, jossa häilyivät soittajien epämääräiset varjot, kuin suurten muinaisten jumalien valtavat lonkerot. YO-talon vanhanaikainen arkkitehtuuri muodosti yhdessä varjojen kanssa anakronistisen ilmapiirin jossa aika ja tila ovat vinksallaan sanoinkuvaamattoman kauhealla tavalla. Kyse oli psykedeelistä avaruusmetallista, joka kertoo meille niin valtavista kosmisista kauhuista, että niin yleisö kuin soittajatkin ovat siinä rinnalla täysin merkityksettömiä.

Oranssi Pazuzu sen sijaan teki itsestään hieman isomman numeron, joten oli ymmärrettävää että heitä halusin vähän katsoakin. Kenties veren juominen maljasta on Dark Buddha Rising; kuva bändipaidastayhtyeen vokalistille pyhä ja henkilökohtainen rituaali, mutta minusta se vaikutti vain black metal -kliseeltä ja teatterilta. Siinähän se ”ongelma” populaarimusiikissa onkin, että kaikki on teatteria.

Se mahdollinen pyhyys jota rock-konsertissa voi kokea, tapahtuu yksilön pään sisällä, koska ihmisten – etenkin esiintyjän ja katsojan – välillä on lähinnä rahataloudellinen suhde. Varsinkin kun kyse on black metalista, itse en ainakaan voi mitään intimiteettiä kokea. Musiikki ja esitys on kylmää, eristäytynyttä. Ei se ole minulle sosiaalinen tapahtuma että sukelletaan omien pelkojensa ytimeen ja mennään musiikin mukana johonkin toiseen maailmaan.

Populaarikulttuuri on hyvä karnevalisoimaan ideologioista vaaratonta teatteria. Kun keikalle vain kerääntyy joukko atomistisia yksilöitä viihtymään vastineena rahalle, anarkiassa (punk) tai satanismissa (black metal) ei ole mitään uhkaavaa. Tämä on tietysti yleistys eikä mikään tyhjentävä tai edustava esitys em. genrejen ideologisesta sisällöstä ja taustasta. En tietenkään tiedä mitä, jos mitään, jumaluutta tuolla keikalla palvottiin, mutta se onkin jokaisen oma asia. Rock-keikoissa ei voi mielestäni mitenkään olla kyse kollektiivisesta rituaalista tai yhteiskuntarauhaa uhkaavasta projektista.

En minäkään nyt minnekään black metal -keikalle koskaan menisi jos se ei olisi viihdettä ja teatteria. Juuri populaarimusiikin kautta voin mennä lukemattomiin erilaisiin musiikin alakulttuureihin ja kokea niissä turvallisesti jotain vierasta. Ilman että minun tarvitsee sitoutua tiettyyn ihmisryhmään, yhteisöön tai ideologiaan. Populaarikulttuuri on avoinna äärettömälle määrälle individualistisia tulkintoja. Se on tietysti hieno asia, enkä osaa kuvitella elämää ilman sitä. Se on kuitenkin myös heijastusta postmodernista ideologisesta tyhjyydestä ja konsumeristisen elämäntavan kääntöpuolista.

Oranssi Pazuzu - Kosmonument; levynkansi